Itsekkyydellä ei ole rajaa

Tällä palstalla en ole viljellyt kovin poliittisia teemoja - puoluepoliittisista teemoista puhumattakaan. Halu sanoa heräsi kuitenkin, kun kuuntelin radiosta Helsingin kaupungin vihreiden edustajan Otso Kivekkään kantoja liikennepolitiikkaan. Harvoin kuulee niin itsekästä ja omaan napaan tuijottavaa puhetta. Hänen mielestään valtion pitäisi keskittää liikenneväylien parantamiseen tähtäävät investoinnit pääkaupunkiseudulle. Hänen mukaansa maan talouden pyörät pidetään parhaiten pyörimässä, kun pääkaupunkiseudun ihmiset ja asiantuntijat pääsevät tapaamaan toisiaan ilman ruuhkien aiheuttamia viivytyksiä ja työajan menetyksiä. Niin pidettäisiin hänen mukaansa Suomen kansainvälistä kilpailukykyä yllä.

Kansainvälisesti verrattuna pääkaupunkiseudun ruuhkat ovat vielä suhteellisen vähäiset. On luonnollisesti hyvä, jos liikenneväyliä voidaan kehittää sitä mukaa, kun liikkumisen tarve kasvaa. Valtiovalta onkin yhdessä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa investoinut valtavasti alueen liikenneväyliin ja infrastruktuuriin. Helsinki-Vantaan lentoasemalla on jo vuosia investoitu miljardivauhdilla sekä kiitoratoihin että lentoaseman laajentamiseen. Suomen kannalta on tietysti tärkeää, että Helsinki-Vantaa kehittyy kaavaillun mukaan Euroopan ja Aasian välisen lentoliikenteen solmukohtana. Siihen kannattaa satsata.

Kehä III:n vuosia jatkunut parantaminen alkaa olla viimeistelyä vailla. Kehä III toimiikin jo tehokkaana läpikulku- sekä läntisiä ja itäisiä kaupunginosia yhdistävänä väylänä. Sen läpäisykyky kasvoi huomattavasti, kun kulkua hidastavat liikennevaloristeykset saatiin poistetuksi. Kehä III:sta ei näytä kuitenkaan tulevat valtaväylää Venäjän transitoliikenteelle.

Viime vuosien suurimmat hankkeet, joiden rahoittamiseen valtio on sadoilla miljoonilla osallistunut, ovat kehärata päärautatieasemalta lentoasemalle ja Tikkurilaan, sekä länsimetro Matinkylään. Kehärata helpottaa liikennettä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Samalla se mahdollistaa kymmenien tuhansien asukkaiden asuinalueiden rakentamisen Vantaalle. Vantaan kaupungin kannalta sillä on erittäin suuri taloudellinen merkitys. Kehäradan lopullisia kustannuksia ei ole vielä kerrottu, mutta ne lienevät 800 miljoonan euron luokkaa. Tästä valtio vastaa kahdesta kolmasosasta.

Vuosia riidelty länsimetro alkaa liikennöidä Matinkylään vuonna 2016. Suunnitelmat sen jatkosta Kivenlahteen ovat jo pitkällä. Valtio osallistui ensi vaiheeseen alkuperäisen suunnitelman mukaan 30 prosentin osuudella. Kustannukset ovat kuitenkin nousseet jo kaavaillusta 713 miljoonasta pitkälle yli 1000 miljoonan euron. Lieneekö valtion piikki kattanut ylityksetkin?

Espoon taloudelle hankkeen rahoitus on valtion osuudesta huolimatta raskas. Hankkeen pitkän aikavälin vaikutuksien uskotaan olevan kuitenkin positiivia. Varsinkin, kun kaupunki kaavailee 50 – 70 000 asukkaan lisäystä Etelä-Espooseen, sekä tiivistä liikerakentamista metroradan varteen. Luonnonkaunis Etelä-Espoon merenranta-alue tulee tiheään rakennetuksi.

Otso Kivekästä ja muitakin pääkaupunkiseudun vihreitä harmittaa se, ettei nykyinen hallitus ole heti investoimassa satoja miljoonia uusiin ratahankkeisiin pääkaupunkiseudulla. Erityisen paljon närää näyttää herättävän ns. pisararadan rakennushankkeen siirtäminen kauemmas tulevaisuuteen. Pisararadalla tarkoitetaan rataa, joka ohjataan pääradalta kiertämään maan alla Helsingin kantakaupungin ali ja ympäri ja takaisin pääradalle. Se helpottaisi päärautatieaseman junaruuhkaa tultaessa lähiliikenteellä lännestä ja pohjoisesta tai kaukoliikenteellä pohjoisesta.

Massiivinen hanke voi olla aikaa myöten perusteltu, mutta kalleutensa vuoksi sopii huonosti lähivuosien valtiontalouden menoraameihin. Ensimmäiset kustannusarviot ylittävät jo kaksi miljardia, mistä investoinnista lienee valtion osuus yli puolet. Lopullista summaahan ei tässä vaiheessa voi kuin vain arvailla. Yleensä hankkeiden kokonaiskustannukset nousevat kymmeniä prosentteja.

Vihreät haluaisivat rahoittaa pikavauhtia myös ns. jokeriradan sekä lisää lähiliikenteen rataosuuksia. Mielenkiintoista Otso Kivekkään kommenteissa oli se, että hän asetti vastakkain pääkaupunkiseudun raideliikenteen ja metsäteiden kunnostamisen maakunnissa. Jälkimmäinen kun on kai tarpeetonta. Jos näin on, asetettaisiin metsä- ja muun biotalouden kansantaloudellinenkin merkitys kyseenalaiseksi. Useimmat voivat kuitenkin nähdä tällä sektorilla kansantalouden uuden kehityksen mahdollisuuden. Suomen vientihän romahti viisi kuusi vuotta sitten kolmanneksen eikä se oikein ota toipuakseen.

Vihreiden talousviisaat esittävät vientiongelman ratkaisemiseksi sitä, että ryhdytään tekemään Suomessa korkeatasoista osaamista vaativia ja aikaisempaa laadukkaampia tuotteita. Täytyy ihmetellä, jos tähän mennessä ei ole näin pyritty tekemään. Pyrkimys on tietysti välttämätön, mutta jos sen varaan tuudittaudutaan, vanha sanonta – ennen kurki kuolee kuin suo sulaa – toteutuu monin verroin. Eikä Suomessa kuole vain kurjet, jos talouden kehitysedellytyksiä ei saada liikkeelle.

Talouden kehitysedellytyksiin kuuluvat ehdottomasti metsätalouteen jo yli 50 vuoden ajan tehdyt investoinnit. Metsien uudistamiseen ovat metsänomistajat panostaneet viime vuosina lainsäädännönkin perusteella noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Valtion panos on ollut puolestaan noin 50 miljoonaa euroa.

Verotuloja puunmyynnistä valtiolle kertyy hakkuista riippuen 250 – 400 miljoonaa euroa vuosittain. On laskettu, että koko verokertymä kannolta tehtaalle on vuodessa jo nyt noin 750 miljoonaa euroa (Janne Seilo, Puunhankinta ja metsätalous, 2015). Ja jos hakkuita lisättäisiin 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mikä on sekä mahdollista että laajennushankkeiden jälkeen todennäköistä, verokertymä nousisi vielä 140 miljoonalla eurolla. Hakkuiden 10 miljoonan nousu ei ole mikään katto, koska vuotuinen puuston kasvu on jo 104 miljoonaa kuutiometriä ja nousee edelleen. Markkinahakkuut ovat tällä hetkellä noin 65 miljoonaa kuutiometriä ja koko poistuma vajaat 80 miljoonaa kuutiometriä.

Jos metsiin rakennettuja 120 000 kilometriä metsäteitä ei pidetä ajokunnossa tai raaka-ainelähteille johtavat yksityistiet rapautuvat, yksityisteitäkin on yli 200 000 kilometriä, ei ole takeita, että puu saadaan ulos metsistä – ainakaan kohtuukustannuksin. Jos hakkumahdollisuudet kohtuullisesti käytetään, julkisen sektorin verotulot metsätaloudesta noussevat jo ensi vuosikymmenellä miljardiin euroon vuodessa. Olisi järjetöntä ”tappaa kultamunia muniva hanhi”, eli jättää hyödyntämättä puolen vuosisadan aikana metsiin pääasiassa metsänomistajien tekemät miljardi-investoinnit.

Nykyisen hallitusohjelman kärkihankkeisiin kuuluu 600 miljoonan euron panostamisen teiden ja muiden liikenneväylien kunnostamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Kannattaa huomata, että tämä lisä on vähemmän kuin valtion panokset pääkaupunkiseudulla metron laajentamiseen ja kehärataan. Kannattaa myös huomata, että asiantuntijoiden mukaan liikenneväylien korjausvelka on kaikkiaan koko maassa noin 2,5 miljardia. Hallituksen kärkihanke korjaa tilannetta siten vain osittain. 

Suomi on niin iso maa, että kehä III:n sisäpuolelta katsottuna valtaosa maasta häipyy horisontin taa. City-ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken ensimmäisenä ja eniten. Kaikkien kannalta olisi kuitenkin paras ratkaisu, jos koko maassa olevia voimavaroja käytettäisiin täysimääräisesti ja tasapuolisesti. Se olisi välttämätöntä myös eri osissa asuvien oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kohtelun kannalta.

 

 

 

 

Tattikoulun perilliset

Koulumme Jämsän yhteiskoulu juhli 110-vuotistaivaltaan kuluvan vuoden lokakuun alussa. Juhla pidettiin Himoksen Areenassa ja paikalla oli lähes 250 koulun entistä oppilasta, senioria. Juhlan järjestikin vuonna 1980, eli koulun 75-vuotisjuhlan yhteydessä perustettu Senioriyhdistys. Juhla oli onnistunut ja juhlapaikka toimiva, vaikka se ei enää liittynyt mitenkään koulun entisiin eikä nykyisiin rakennuksiin. Jämsän yhteiskouluahan on käyty jo monissa eri tiloissa. Huomattavimmat lienevät kuuluisa Tattikoulu sekä sen seuraaja Seppolan koulu. Tattikoulu purettiin lopullisesti vuonna 1975 ja Seppolan koulu, joka otettiin käyttöön 1950-luvun puoliväliin mennessä, on jo tyhjentynyt ja odottaa purkamistaan. Myös 1970-luvun alussa rakennettu erillinen lukiorakennus odottaa purkamistaan.

Koulurakennuksilla näyttää siis olevan elinkaarensa, joka on koko ajan lyhentymässä. Purkamistaan odottava lukiorakennus ei toiminut käytössä 40 vuotta enempää, mikä on tiilirakennukselle todella lyhyt aika.

Koulun 110-vuostisjuhlan osallistujien ikäjakautuma oli väistämättä vahvasti vanhimpiin ikäluokkiin painottunut. Voidaankin ehkä sanoa, että juhla oli ensisijaisesti Tattikoulun perillisten. Hyvin suurella osalla osallistujista oli omakohtaista kokemusta koulunkäynnistä vanhassa koulurakennuksessa. Illan pääohjelman muodosti lisäksi koulun oppilaan ja opettajan, professori Antti Hassin juhlapuhe, jonka sisältö koostui monin osin koulun, myös vanhan Tattikoulun vaiheista.

Antti Hassin mukaansa tempaavan puheen sisältöön kuului myös arkkitehti Risto Kaakon katsaus Tattikoulun historiaan ja sen kulttuuriseen taustaan. Tattikoulun suunnittelija oli jyväskyläläinen arkkitehti ja Jyväskylän seminaarin piirustuksen ja käsityön lehtori Yrjö Blomstedt. Koulurakennus valmistui vuonna 1908 ja kuului siis monella tavalla suomalaisuuden nousukauteen ja suomalaisen taiteen kultakauden henkeen.

Risto Kaakko kertoi, että Yrjö Blomstedt matkusteli vuosina 1894 ja 1896 yhdessä arkkitehti Viktor Sucksdorffin kanssa Itä-Karjalassa. Matkojen tuloksista tehtiin kirja, jonka kansallisromanttisia aiheita on monissa rakennuksissa, mm. Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen ateljeissa.

Jämsän yhteiskoulun Tattikoulun rakennuksen jykevät kiviportaat olivat jugendista nousevaa kansallisromantiikkaa. Muilta osin koulu oli puhdasta jugendia. Tyyli oli syntynyt 1800-luvun puolivälissä Keski-Euroopassa. Suomeen taidekasvatusaatteen toi Uuno Cygnaeus ja taideteollisuusaatteen C. G. Estlander, joka rakennutti sitä varten Ateneumin. Cygnaeuksen metodi oli ’työn avulla työhön kasvattaminen’. Risto Kaakon mukaan ei ollut sattumaa, että Cygnaeuksen ja Estlanderin hengenheimolaisen suunnittelema koulurakennus oli jugendia.

Vuonna 1908 valmistunut koulurakennus, joka siis valmistui jo kolme vuotta koulun perustamisen jälkeen, oli 1900-luvun taitteen taiteen ja rakennustaiteen huippua Suomessa. Tattitorni oli koulun tunnus. Se symbolisoi sitä kohottavaa kulttuuria, jota koulun uskottiin antavan. Koululla ja koulunkäynnillähän on Suomessa ollut erityinen arvo. Lukutaito ja kohoava koulutustaso ovat olleet suomalaisen kulttuurin ja talouden sekä koko yhteiskunnan vahvin nousuvoima. Suomalaiset ovat sukupolvien ajan halunneet taata lapsilleen itseään paremmat olot, mihin koulutus on ollut tähän päivään asti varmin tae ja tie.

Koulurakennuksen symboli, tatti, purettiin jo 1950-luvulla. Koulurakennus oli kuitenkin opetuskäytössä vielä 1970-luvun alussa. Vuonna 1975 se kuitenkin purettiin päätöksillä, joiden tekijöiksi ei tänään varmaankaan kukaan tunnustaudu. Rakennuksen mukana hävisi kappale komeinta jämsäläistä kulttuurihistoriaa.

Kuten alussa sanoin, meillä monilla entisillä oppilailla on vielä omakohtaisia muistoja Tattikoulusta. Varhaisimmat omat muistoni ulottuvat koulun joulujuhliin 1940-luvun lopulle. Isäni oli koulun opettajana vuodesta 1932 ja niinpä minäkin pääsin opettajan lapsena joulujuhliin jo kolme-tai neljävuotiaana. Ehkäpä ne olivat koulun teinikunnan pikkujouluja. Istuin kuitenkin etupenkissä ja seurasin silmä tarkkana jouluista ohjelmaa. Mieleen on jäänyt erityisen pitkä joulupukki. Se tietysti hämmästytti kolme-nelivuotiasta, koska oikea pukki kotona ei koskaan ollut yhtä pitkä. Ilmeni kuitenkin, että pituus johtui siitä, että pukki olikin kaksi poikaa, joista toinen poika istui toisen harteilla.   

Toinen muistikuva koulutilaista liittyy Vappuun. Partiolaisten vanhemmat järjestivät 1950-luvun alussa Vappumatineoita, joissa kerättiin varoja partiolaisten toimintaa tukemaan. Hirsiseinäinen juhlasali oli Vappuna valoisa ja pöydät täynnä simaa sekä muita Vapun herkkuja. Tunnelma oli ilmapallon keveä.

Juhlasali oli akustiikaltaan hyvä, joten isäni mukaan mm. Hannikaisten musiikkiveljekset Jyväskylästä järjestivät siellä kamarikonsertteja. Näistä ei itselläni ole muistikuvaa.

Puukoulussa sain opetusta vielä kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla, kun jostakin syystä kävimme siellä veistotunneilla. Mielikuvani on, ettemme käyneet kuin muutaman kerran. Tämä oli siis 1950-luvun puolivälissä. Koulutyö Tattikoulussa jatkui siis 1970-luvun alkuun. Viimeisiä Tattikoulun opettajia oli äitini Salme Laaksonen. Hän toimi koulun käsityön opettajana vuoteen 1971.

Oppikoulu jatkuu nyt Jämsässä peruskouluna Paunun alakoulussa ja Vitikkalan yläkoulussa. Lukio on siirtymässä Jokivarren kouluun. Entisen Jokivarren kansakoulun puurakennus valmistui jo 1884 eli lähes 25 vuotta aikaisemmin kuin Tattikoulu. Jokivarren puukoulu on ollut koulu- yms. käytössä siis yli 130 vuotta. Tämä kertoo rakennuskulttuurin kestävyydestä, kun asiat tehdään kunnolla ja perinteitä vaalien. Tosin rakennus ei enää kelvanne ilman isoja remontteja koulukäyttöön, mutta ehkä sellainenkin aika vielä tulee. Itsellä koulurakennukseen liittyy paljon henkilökohtaisia muistoja 1950-luvun alkuvuosilta. Samanlaisia olisi varmasti isälläni 1910-luvulta ja isoisälläni 1880-luvulta, jos he vielä eläisivät.      

Sisar värikäs

Tällä vähän oudolla otsakkeella alleviivaan Suomen työllisyydessä tapahtuvia muutoksia. Mielessä oli aluksi ehdotus otsakkeeksi Sisar hento keltainen, mutta erilaisten rasismi- ja rotukysymysten suhteen pitää olla nykyisin hyvin tarkka. Väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri ja leimautuminen esimerkiksi rasistiksi on pienestä kiinni. Todettakoon vielä, etten usko rodulliseen erilaisuuteen, mitä ihmisten ihon värierot symboloisivat. Maapallon eri puolilla asuneiden ja elävien ihmisten erot ovat sattuman seurausta perimässä sekä sopeutumaa luonnonoloihin, missä esimerkiksi auringonvalon runsaus on ollut ratkaiseva ulkoinen tekijä.

Eri puolilla asuvia on menneisyydessä totuttu erottelemaan vaihtelevin värikoodein, jotka eivät edes pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia, erityisesti kiinalaisia kutsuttiin aikanaan keltaiseksi roduksi. Ihonväri aasialaisilla on kuitenkin yleensä ruskean eri sävyjä. Samoin on laita afrikkalaisilla. Afrikan kohdalla puhuttiin joskus mustasta, eli Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Tummimmatkin afrikkalaiset ovat kuitenkin ruskean sävyisiä, vaikkakin ruskea voi joskus olla lähellä mustaa.

Pahiten värierottelu meni pieleen Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla. Intiaaneja kutsuttiin lännenkirjoissa punanahoiksi. Tämä johtui ainakin osittain intiaanien käyttämistä ihomaaleista. Lähinnä punaisia ovat valkoihoiset, joiden ihon läpi pintaverenkierto heijastuu helpommin kuin muilla. Näin käy ainakin saunan jälkeen tai kun nolostuneena oikein punastuu.

Värivaihtoehtojen pohdiskelu lähti liikkeelle aikanaan hyvin suositusta Georg Malmsténin Valkea sisar iskelmästä, joka kuvaa suomalaista sairaanhoitajaa. Laulu alkaa sanoin

                      Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen

                      Hän hymyävän katseensa suopi, lohtua tuopi ain.

Kerrotaan, että tämän vuonna 1934 levytetyn kappaleen, sanoitti Martti Jäppilä, kun hän oli toipumassa Oulun lääninsairaalassa umpisuolenleikkauksesta. Laulusta tuli hyvin suosittu ja se säilytti suosionsa pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Samalla sanat leimasivat – hyvin positiivisesti – sairaanhoitajan työtä suomalaisissa sairaaloissa.

Laulun sanoma ei ehkä kuitenkaan anna aivan oikeata kuvaa sairaanhoitajan todellisesta työstä. Hennon sijasta pitäisi ehkä käyttää sanaa vankka. Sen verran kuntoa ja voimia vaativaa työ käytännössä on.

Erilaiset värivaihtoehdot valkoisen ohella kertovat jo sen, että sairaanhoito ei jääne pelkästään suomalaisten hoitajien käsiin. Hoitoala on niitä harvoja työtehtäviä, joista varmasti voidaan sanoa, että työpaikkojen tarve tulee kasvamaan. Ikäihmisten lukumäärä kasvaa tasaisesti ja hoitotyössä väistämättä tarvitaan ihmisten käsiä. Hylje- yms. robotteja on tuotu jo vanhusten lemmikeiksi. Varsinaista hoitoa ja toiminnallista auttamista ei voida kuitenkaan jättää pelkästään koneiden varaan.

Sisar keltainen viittaa provosoivasti aasialaisiin hoitajiin, mikä sävyttäminen – sanotakoon se varmuuden vuoksi vielä kerran – ei pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia sairaanhoitajan ammatin hankkineita on kuitenkin jo paljon maailmalla. Esimerkiksi filippiiniläisiä sairaanhoitajia on eräiden tilastojen mukaan ulkomailla jo kahdeksan miljoonaa. Heitä on tullut jo muutamia Suomeenkin. Toinen esimerkki työn kansainvälistymisestä ovat kesäisin saapuvat marjanpoimijat, jotka tuhansin saapuvat pohjoismaihin.

Tuloistaan siirtotyöläiset lähettävät suuren osan perheelleen kotimaahan. Rahoilla kunnostetaan kotia ja koulutetaan lapsia. Siirtotyöläisten lähettämä raha kehitysmaihin on kolminkertainen viralliseen kehitysyhteistyörahoitukseen verrattuna. Siitä on siis tullut ratkaisevan tärkeä osa kolmannen maailman kehityksen rahoitusta.

Ikääntyvänä henkilönä olen itsekin kiinnostunut vaiheesta, jolloin tarvitsen väistämättä ulkopuolista apua. Keskimäärinhän ihmiset sairastavat ja tarvitsevat apua elämänsä pari viimeistä vuotta. Tämä on tietysti yksilöllistä. Toiset tarvitsevat hoivaa useita vuosia, toiset kaatuvat suorilta jaloilta.

Minulle on aivan samantekevää minkäväriset ne hoitajan kädet ovat, jotka ehkä aikanaan tarvitsen päivittäiseen selviytymiseen. Tärkeintä on hoitajan ammattitaito, asenne ja persoonallisuus. Se ei ole kansallisuudesta tai etnisestä taustasta kiinni.

Olen käynyt muutaman kerran ikäihmisille tarkoitetussa Tapiolan palvelutalossa syömässä ja tarkkaillut samalla siellä toimivaa henkilökuntaa. Nykyisin aputyövoimana tai harjoittelijana on usein maahanmuuttajana tullut latino tai afrikkalainen. Havaintojeni perusteella ei ole syytä huoleen. Temperamenttinsa mukaisesti nämä henkilöt ovat vanhuksia kohtaan useimmiten hyvin iloisia, ystävällisiä ja auttavaisia. Ehkä heillä on kulttuuritaustansa vuoksi myös luontaisesti kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan.

 

    

 

 

 

 

 

 

Kolmas kansainvaellus

Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ihmisten vaellusta ja vesistöjen ylitystä voi hyvin kutsua kolmanneksi kansainvaellukseksi. Kansainvaelluksen käsitteellähän me ensisijaisesti ymmärrämme germaaniheimojen 400-luvun vaellusta Balkanille, Italiaan, Iberian niemimaalle ja aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Tuolloinen kansainvaellus pyyhkäisi lopulta antiikin Rooman imperiumin länsiosan historian romukoppaan. Itäinen Rooma pysyi vallassa vielä lähes tuhat vuotta - kutistuen sitten vähitellen idästä tulleiden turkkilaisheimojen valloitusten alle. Turkkilaiset perustivat Itä-Rooman raunioille Ottomaanien imperiumin, joka jatkui taas puoli vuosituhatta ja jonka raunioiden jälkiä vielä nykyisinkin joudutaan siivoamaan. Raunioilla on kytkentä meneillään olevaan kansojen liikehdintään.

Yksittäiset ihmiset, perheet, heimot ja klaanit ovat olleet liikkeessä aina siitä asti, kun kahdella jalalla liikkuvat hominidit syntyivät. Samoin on tehnyt myös nykyihminen hänen noin 200 000 vuoden historiansa aikana. Nykyihminen syntyi todennäköisesti Itä-Afrikan arojen liepeillä, mistä sen edustajat lähtivät ehkä 50 – 60 000 vuotta sitten liikkeelle ja asuttivat lähes koko maapallon, ainakin ne alueet, missä saattoi selvitä hengissä.

Jokainen vaellus jättää jälkensä, muuttaa elinolosuhteita ja maailmaa. Historian kirjoista luemme eri goottilaisten heimojen tulon rikkaaseen Pohjois-Italiaan ja siis edemmäksikin. Yksi heimoista, vandaalit, vaelsivat nyky-Espanjan lävitse aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Heidän väkivaltaiset tapansa jättivät ihmisten muistiin kauhun niin, että edelleen kauhistellaan tarkoituksellista tuhoamista vandalismina.

Vandaaleillakin oli toinen puolensa. Pohjois-Afrikasta käsin he laajensivat kulttuurivaikutuksensa takaisin Iberian niemimaalle, missä nyt ihailemme Andalusian rikasta kulttuuriperintöä. Toisaalla Israelin taas heimot olivat tulleet jo yli 3000 vuotta sitten nykyisille asuinalueilleen Egyptistä ja raivasivat silloin tieltään monta kaanaalaista heimoa, koska valloittajille alue oli luvattua maata.

Toisena kansainvaelluksena voitaneen pitää eurooppalaisten invaasiota Amerikkaan. Pohjois- ja Etelä-Amerikan olivat asuttaneet Aasiasta noin 15 – 20 000 vuotta sitten tulleet heimot, joita myöhemmin kutsuttiin intiaaneiksi - sen erehdyksen vuoksi, että Kolumbus luuli tulleensa Intiaan.

Amerikan uusi aikakausi alkoi pian Kolumbuksen löytöretkien jälkeen. Espanjalaiset, portugalilaiset ja heidän jalanjäljissään italialaiset asuttivat erityisesti Väli- ja Etelä-Amerikkaa. Italialaisinvaasio ulottui vahvana myös Pohjois-Amerikkaan. Kansainvaelluksesta Pohjois-Amerikkaan vastasivat erityisesti britit, irlantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja skandinaavit. Itä-Euroopassa ja Venäjällä 1800-luvulla alkaneet juutalaisvainot vauhdittivat lähtöä etsimään parempaa elämää Atlantin toiselta puolelta.

Valkoihoisen Euroopan invaasio tuli määräämään Amerikan eri osien kohtalon. Alkuperäiskansat joutuivat siirtymään syrjään, osiltaan tuhoutuivat ja lopulta päätyivät yhteiskunnan marginaaliin. Eurooppalainen siirtolaisväestö oli yritteliästä ja motivoitunutta. Tilaa ja luonnonvaroja oli runsaasti. Niinpä Pohjois-Amerikan historia koostuu lukuisten sukujen menestystarinoista. Yhteiskunnan normiksikin muodostui käsitys, että jokainen on oman onnensa seppä.

Amerikan mantereet ovat väestöllisesti olleet monenlaisten vaellusten kohdealueena. Väestökirjo ei muodostu vain eurooppalaisten esi-isien ja -äitien geeniperimästä. Amerikkaan siirrettiin orjuuden aikana miljoonia ihmisiä Afrikasta. Tämä vaellus ei ollut vapaaehtoista. Sen seuraukset leimaavat huomattavasti niin Pohjois-Amerikan kuin Latinalaisen Amerikankin väestökirjoa.

Amerikan mantereen ihmisten lukumäärä on nykyisin vajaa miljardi henkilöä, Latinalaisessa Amerikassa noin 630 miljoona ja Pohjois-Amerikassa 360 miljoonaa. Maiden rajojen yli siirtyy edelleen vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, varsinkin etelästä Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat saa väestönlisäystä myös Aasiasta, mistä maahan tulevat ovat yleensä etevää ja hyvin yritteliästä väkeä. Niinpä Yhdysvaltojen jatkuva taloudellinen menestys onkin paljon tämän maahanmuuton synnyttämän dynamiikan ansiota.

Kolmas kansainvaellus näyttää suuntautuvan Eurooppaan, etenkin Länsi-Eurooppaan. Muuttoliikkeen lähtöalueina ovat Lähi-itä ja Afrikka. Pohjois-Afrikasta on pyritty Eurooppaan Espanjan kautta jo vuosikymmeniä. Ranskan siirtomaasodat Algeriassa ja muissa Pohjois-Afrikan maissa toivat afrikkalaisen miljoonavähemmistön Ranskaan. Tämä siirtolaisuus näyttää nyt varsin vähäiseltä ja hallitulta siihen verrattuna, mitä kuluneen vuoden aikana on koettu. Lähi-idän maista, ennen kaikkea Syyriasta ja Irakista on tultu sadoin tuhansin Eurooppaan. Kansojen vaellus ulottui loppukesästä Suomeenkin, minne saavutaan yllättäen Tornion kautta. Maahantulijoiden kokonaismäärän arviot ovat syksyn alkaessa koko ajan nousseet. Aluksi puhuttiin 15 000 pakolaisesta vuodessa. Korkein arvio on ollut 50 000. Lopullinen luku vuodelle 2015 jäänee kuitenkin korkeinta pienemmäksi, koska talvi rajoittanee lämpimistä maista lähteneiden vaellusta läpi Keski-Euroopan ja Skandinavian.

Syyria ja Irak ovat ikivanhaa Kaksoisvirtain kulttuurin aluetta. Alueella on syntynyt ja alueen läpi on virrannut ties kuinka monta kansaa ja kulttuuria vuosituhansien aikana. Maat sijaitsevat länsimaisen kulttuurin syntysijoilla. Itse asiassa juuri äsken löydettiin savitiili, johon oli kirjoitettu osia ihmiskunnan vanhimmasta tarinasta, Gilgames-kertomuksesta. Paljonko nykyiset alueen arabikulttuurin maat kantavat tätä historian perintöä, emme tiedä? Alkaneen kansainvaelluksen tuloksena myös Suomi saanee vahvan vähemmistön Lähi-idästä.

Lähi-idän siirtolaisuus Eurooppaan lienee alkusoittoa paljon suuremmalle muuttoliikkeelle, jonka lähtöaluetta on Saharan eteläpuolinen Afrikka. Jo Saharan pohjoispuolinen Välimeren ranta alkaa olla ylikansoitettua alueen luonnonvaroihin nähden. Ainakaan ruuantuotantoa ei voi nostaa väestön tarpeiden tasolle.

Väestönkasvun aikapommi sijaitsee kuitenkin etelämpänä. Koko Afrikan väkimäärä ylitti vuonna 2009 miljardin rajan. Saharan eteläpuolinen Afrikka saavuttaa jo yksinään tämän rajan vuonna 2017 tai 2018. Väestönkasvu ei suinkaan pysähdy siihen. Saharan eteläpuolisen Afrikan väestön keski-ikä on hyvin nuorta, alle 20 vuotta kun vastaava luku Suomessa on jo 43 vuotta. Näin väkiluku kasvaa kiihtyvällä nopeudella kohti 2 miljardia (noin vuonna 2040), ja 4 miljardia vuoteen 2100 mennessä.

Afrikan väestönkasvun luvut ovat niin suuria, etteivät sen seuraukset mene kivuttomasti ohi Euroopassakaan. Muutto Välimeren yli Eurooppaan kiihtyy. Jo kuluneena kesänä merestä oli tulossa kuolleiden (hukkuneiden) meri. Miten tämä kansainvaellus estetään tai sen seuraukset kestetään? On moraalisesti aika mahdoton kestää tuhansien tai kymmenien tuhansien hukkumiskuolema. Toisaalta, mikä on valkoisen eurooppalaisen väestön valmius sopeuttaa, kotouttaa miljoonia tulijoita?

Näihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta ne ajankohtaistuvat kovaa vauhtia. Ainoa varma asia maailmassa, ja myös Euroopassa, on, että väestön ihonväri keskimäärin tummuu. Valkoiset jäävät yhä enemmän marginaaliin. Mutta lieneekö tällä mitään merkitystä, kun vaalea ihonväri on aikanaan saanut vallan sen vuoksi, että sopeuduttaisiin paremmin vähäisempään auringonvaloon talvikautena. Nykyisinhän tämän puutteen voi jo korvata D-vitamiinilla tai kalanmaksaöljyllä.