Äärimmäinen köyhyys katoaa - jos haluamme!

Millennium- eli Vuosituhattavoitteiden, jotka hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2000, ykköstavoite oli äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä. Äärimmäisellä köyhyydellä tarkoitettiin tilannetta, jossa tulot henkeä kohden jäävät alle dollariin päivässä. Tällainen mittari on tietysti aika tulkinnanvarainen, mutta äärimmäisen köyhyyden rinnakkaistavoite, aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien osuuden puolittaminen, oli jo hieman konkreettisempi. Kalorien, proteiinien ja hivenaineiden avulla voidaan määrittää, onko ihminen saanut riittävästi ravintoa vai ei. 

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten lukumäärää on seurattu tarkemmin vuodesta 1981 alkaen. Nykyisin äärimmäisen köyhyyden tulorajaksi on määritelty Maailmanpankin ohjeiden mukaan 1,90 dollaria henkeä kohden päivässä. Rajaa on siis hieman nostettu 2000-luvun alusta.

Tulokehitystä, köyhyyttä ja muita sosioekonomisia tarkasteluja on pyritty ulottamaan paljon 1980-luvun alkua kauemmas. Varsin vakuuttavasti on pystytty osoittamaan, että äärimmäinen köyhyys on dramaattisesti alentunut, ainakin suhteellisesti, viimeisen 200 vuoden aikana. 1820-luvulla maapallon väkiluku oli 1,1 miljardia ja lähes miljardi ihmistä eli köyhyysrajan tuntumassa tai alle sen. Käytännössä se merkitsi aliravitsemusta ja korkeaa kuolleisuutta - joko tautien ja/tai ravinnonpuutteen sortamana. Nälkärajalla ihmisen vastustuskyky yleistenkin tartuntatautien suhteen on heikko.

Maapallon väkiluku on sittemmin seitsenkertaistunut, noussut 1,1 miljardista 7,6 miljardiin. Väkiluvun nopea kasvu johti pitkään myös äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärän kasvuun, vaikka heidän osuutensa koko väestöstä koko ajan aleni. Äärimmäisessä köyhyydessä lukumäärä oli 1990-luvun alussa noin 1,8 miljardia ihmistä, mutta sen jälkeen lukumäärä on tuntuvasti laskenut. Tällä hetkellä edellä määritellyssä kurjuudessa elää vielä noin 700 miljoonaa ihmistä.

Kahdessa sadassa vuodessa äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus ihmiskunnasta on siis alentunut lähes 90 prosentista nykyiseen 10 prosenttiin. Osuus ja lukumäärä ovat vieläkin sietämättömän korkealla. Ihmisoikeuksiin kuuluu siedettävä toimeentulo. On mahdollista ja todennäköistä, että kehitys jatkuu toivottuun suuntaan, mutta tavoitteena pitää olla äärimmäisen köyhyyden, sietämättömän aliravitsemuksen ja kurjuuden eliminoiminen. Miten tähän voitaisiin päästä? Päämäärään on moniakin tapoja tai mahdollisuuksia. Viimeiset parikymmentä vuotta antavat uskoa mahdollisuuksiin.

Kansainvälinen kehityspolitiikka on tähdännyt köyhyyden vähentämiseen puoli vuosisataa. Tuloksiakin on syntynyt, vaikka suurimmat ansiot tapahtuneesta kehityksestä ovat muualla kuin kehityspolitiikassa, vaikka se ei merkityksetön ole ollutkaan. Dramaattisin kehitys on tapahtunut Kiinassa. Muutos on ollut seurausta Kiinan politiikasta ja ns. globalisaatiosta. Kiinan politiikassa voidaan osoittaa kaksi selkeää käännekohtaa.

Vuonna 1978 pääsihteeri Deng Xia Ping vapautti Kiinan maatalouden kommunismin kahleista. Melkein välittömästi viljantuotanto nousi 50 prosenttia. Vuonna 1992 Kiina liberalisoi ulkomaisten investointien tulon maahan. Alkoi massiivinen ulkomaisten yritysten tulo maahan halvan ja osaavan työvoiman toivossa. Seurauksena Kiinasta tuli koko maailman työpaja. Sadat miljoonat ihmiset vapautuivat äärimmäisestä köyhyydestä. Vielä Maon aikaan kymmenet miljoonat olivat kuolleet nälkään.

Kiinan maaseudulla, missä väestö vielä Maon aikana pääosin eli, yli 90 prosenttia eli äärimmäisessä köyhyydessä. Tällä hetkellä näin köyhiä on ehkä muutamia kymmeniä miljoonia. Useimmat Itä-Aasian maat, Vietnam, Malesia, Thaimaa, Filippiinit jne. ovat Kiinan vanavedessä, ja jo ennen Kiinaa kuten Etelä-Korea ja Singapore, teollistuneet ja nousseet köyhyydestä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus oli vielä 1990-luvun alussa väestöstä yli 60 prosenttia, nyt enää alle 5 prosenttia. Aasiasta on tullut maailman teollisuuskylä.

Rahoitusta ja osaamista myös Afrikkaan

Aasian maat ovat käyttäneet täysimääräisesti hyväksi vuosituhantisen kokemuksen käsityön ja myös teollisen työn organisoinnissa. Aasian nopea nousu on jättänyt hyvin kapean marginaalin muiden mantereiden köyhille maille. Afrikka onkin jäämässä kahden ongelman loukkuun. Afrikan maat eivät hevin pysty kilpailemaan Aasian maiden kanssa edes halpatuotannossa. Samaan aikaan Afrikan väestönkasvu jatkaa hurjaa vauhtia. Mantereen väkiluku ylitti muutama vuosi sitten miljardin. Seuraava miljardi ylittyy ennen vuosisadan puolta väliä. YK:n ennusteet povaavat Afrikan väkiluvuksi vuonna 2100 noin 4 miljardia. Se ei tunnu mahdolliselta. Monta asiaa täytyy tapahtua jo ennen vuosisadan puolta väliä.

Aasian nousu perustui merkittävästi ulkomaisiin investointeihin. Ensimmäisenä oli asialla Japanin teollisuus, joka siirsi tuotantoaan 1970-luvulta alkaen Etelä-Koreaan, Malesiaan ja Singaporeen sekä Hong Kongiin. Ryntäys Kiinaan levitti tuotantoa myös muihin Aasian maihin.

Kehitysyhteistyö ja ulkomaiset investoinnit jatkuvat – myös Afrikkaan, mutta niiden rinnalle on noussut rahoitus, joka perustuu siirtotyöläisten rahalähetyksiin kotimaahan, siis omaisille ja sukulaisille.

Köyhyyden poistaminen osaratkaisu maahanmuuttotulvaan

Afrikan väestöstä yli puolet on alle 20-vuotiaita. Lähivuosina heistä useampi sata miljoonaa tulee työikään, ehkä 200 – 300 miljoonaa. Tärkein kysymys kuuluu, mihin he sijoittuvat. Muuttoliike maalta kaupunkiin on Afrikassakin nopeaa. Jos kaupungeistakaan ei löydy toimeentuloa, matkaa jatketaan Välimeren yli Eurooppaan. Näin ovat jo kymmenet tuhannet tehneet.

Saharan ja Välimeren ylittävälle reitille eivät äärimmäisessä köyhyydessä elävät juurikaan lähde. Matka vaatii merkittäviä pääomia, joista salakuljettajien osuus ei ole vähäisin. Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa tarvitaan paljon muutakin kehitystyötä kuin äärimmäisen köyhyyden poistaminen, jotta väki sitoutuu oman maan tai alueen kehittämiseen ja saa toimeentulonsa kotiseudulla.

Järkeä metsäpolitiikkaan

Kirjoitin viime vuoden marraskuussa tuohtuneen blogikirjoituksen otsakkeella Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko? (15.11.2016). Harvasta asiasta olen ollut yhtä vihainen. Tuolloin näytti, että Euroopan unioni - myös Suomen ns. luonnonsuojelijoiden ja eräiden poliitikkojen tuella - oli viemässä Euroopan metsäpolitiikkaa, ja siinä sivussa myös Suomen metsäpolitiikkaa, suuntaan, mitä oli mahdoton hyväksyä. Ns. hiilinielujen laskentaperiaatteella ja -kaavalla, lulucf, oltiin sitomassa Suomen metsien talouskäyttö 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun alhaisiin lukuihin. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä metsäteollisuus supistui paperinkysynnän vähenemisen aiheuttaman rakennemuutoksen vuoksi. Paperikoneita suljettiin. Puuraaka-ainetta tuotiin kuitenkin ulkomailta ja lopulta myös finanssikriisin aiheuttama lama vähensi tilapäisesti puuraaka-aineen kysyntää kotimaassa.

Metsäteollisuus on parhaillaan läpikäymässä erästä historiansa suurinta teknologista ja tuotannollista rakennemuutosta. Tuotanto suuntautuu aikaa myöten tuotteisiin, jotka korvaavat mm. fossiilisiin raaka-aineisiin, kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun perustuvia tuotteita ja energialähteitä. Puun eri komponenteista ja kemikaalisista yhdisteistä ryhdytään valmistamaan mitä erilaisempia ympäristöystävällisiä tuotteita. Ne tulevat korvaamaan muovia eri käyttömuodoissaan, esimerkiksi pakkauksissa. Puuraaka-aine koostuu kuitujen ja ligniinin ohella kymmenistä, ellei sadoista kemiallisista yhdisteistä, joiden käyttömahdollisuuksia voi vain arvailla.

Suomella on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet lisätä puuraaka-aineen käyttöä ja tuottaa ympäristön tilaa parantavia tuotteita. Erittäin pitkäjänteisen metsäpolitiikan seurauksena Suomen metsien kasvu on historiallisen korkealla tasolla. Harva tietää ja tuskin kukaan enää muistaa, että Suomen metsien vuosikasvu oli 1920-luvun lopulla vain 44,5 miljoonaa kiintokuutiometriä kuoretonta puuta vuodessa. Pinta-ala oli silloin 12 prosenttia nykyistä suurempi. Eli maan nykyiseen metsäalaan suhteutettuna kasvua oli ehkä vain hieman alle 40 miljoonaa kuutiometriä (Lähde: Yrjö Ilvessalo: Suomen metsät kirjassa Maa ja metsä IV, Metsätalous, Porvoo 1930).

Useimmat metsäalaa seuranneet tietävät, että metsien lisäkasvu oli 1950-luvulla noin 57 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Puuta hakattiin 1960-luvun alussa enemmän kuin vuodessa kasvoi. Puuston kokonaismäärä oli hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Tänään tilanne on ihan toinen. Vuotuinen lisäkasvu on jo 110 miljoonaa kuutiometriä ja luku nousee vuosi vuodelta. Nykyisin siis metsät kasvavat lähes kolminkertaisesti 1920-lukuun ja kaksinkertaisesti 1950-lukuun verrattuna. Kasvun ja puuston poistuman ero on vuosittain 30 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto on siten kasvanut 2500 miljoonaan kuutiometriin.

Muutos ei ole tullut ilman metsäalan ja metsänomistajien pitkäjänteistä työtä ja taloudellisia panoksia. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen itsekin tehnyt metsänhoitotöitä jo yli 60 vuoden ajan. Metsän uudistamiseen olemme käyttäneet kolmessa sukupolvessa ehkä kymmeniä tuhansia euroja. Kaikkiaan metsien hoitoon ja uudistamiseen on Suomessa käytetty 1960-luvun alusta nykyrahassa mitattuna noin 16 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus lähestyy 10 miljardia euroa. Metsänomistajat käyttävät metsänhoitoon ja uudistamiseen vuosittain yli 150 miljoonaa euroa.

Kaiken tämän jälkeen tuntui kuin olisi saanut märästä rätistä päin naamaa tai pahempaakin, kun EU:n teoreetikot – useiden ns. ympäristöihmisten tuella - olivat päättäneet rokottaa, jos suomalaiset hakkaavat metsää enemmän kuin 2000-luvun alkuvuosina. Tämä löisi korvalle niin metsänomistajaa kuin koko kansantaloutta ja myös viime kädessä ympäristönsuojelua.  

Kerrankin suomalaiset mepit Euroopan parlamentissa sekä vastuulliset ministerit hoitivat hyvin tehtävänsä. Niukalla äänten enemmistöllä Euroopan parlamentti äänesti Suomen ajaman kompromissin puolesta. Ehdotus on siis kompromissi, ei paras mahdollinen ja taistelu jatkuu edelleen.

Mielenkiintoista ja samalla selkeyttävää oli, että Suomen 13 edustajasta Euroopan parlamentissa neljä äänestivät Suomen esitystä vastaan. Heistä äänekkäimmät olivat vihreiden Heidi Hautala säestäjänään kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. Yllättävää oli, että myös vasemmistoliiton Merja Kyllönen ja perusuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner äänestivät myös vastaan. Kun perussuomalaiset vielä Timo Soinin ja työmies Matti Puttosen aikaan olivat työmiestenkin asialla, niin nykyinen perussuomalaisten ryhmä ei ole sitä ainakaan kokonaisuudessaan.

Hyvää tässä tietysti on se, että henkilöt ja puolueet tulevat esiin. Voi politikoimatta sanoa, että tulos olisi ollut Suomen talouden kannalta katastrofi, jos vihreät olisivat olleet nyt hallituksessa puhumattakaan, että vihreillä olisi ollut vastuuministeri. Tällöin ei olisi missään tapauksessa saatu edes nykyistä kohtuullista lopputulosta. Siitä on todisteena Durbanin ympäristökokous vuonna 2009, jolloin Ville Niinistö oli ympäristöministeri.

Osa luonnonsuojelujärjestöistä, monet ympäristöalan tieteiden edustajat sekä huomattava osa vihreiden tai vasemmistoliiton poliitikoista väittävät, että hakkuiden noin 15 miljoonan kuutiometrin lisäys vuodessa, kun nykyiset hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä, ja kuten todettiin, lisäkasvu kiihtyy vauhdilla, on katastrofi metsien hiilinielun kehityksen kannalta.

Olenkin ymmärtänyt, että äärivihreille ja luonnonsuojelijoille ihannemetsä - tai koko maaseutu - on erämaa tai aarnimetsä. Tällaisten alueiden osalta käsitys hiilinieluista on jotenkin väärä. Erämaat ja vanhat aarnimetsät eivät kai juuri enää sido lisää hiiltä. Vanhaa metsää lahoaa, eli vapauttaa hiiltä, samaa tahtia kuin mahdollisesti uutta sitoutuu. Jos metsäluonnon annetaan olla rauhassa, vanhat, lahoavat metsät palavat ajoittain, jolloin lähes koko hiilivarasto vapautuu ilmaan. Mikä metsien maksimaalinen hiilimäärä voisi olla, sitä en tiedä?

Kansantalouden ja samalla elintason kannalta museoiva metsäpolitiikka on tuhoisaa. Taloudellisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä tuskin voidaan puhua, jos runsainta luonnonvaraa ei voida kohtuudella hyödyntää. On erittäin ristiriitaista, että samat henkilöt, jotka haluavat estää puuston lisäkasvun käytön, jyrkästi vastustavat leikkauksia esimerkiksi koulutuksesta. On vaikea nähdä, mistä korvaavat valtion tai kuntien verotulot voisivat tulla, jos runsainta luonnonvaraa tai siihen liittyvää osaamista ei voida käyttää.

Jos ja kun Suomen metsistä halutaan saada kansantaloudellista hyötyä sekä myös ekologisesti kestäviä tuotteita, joista kirjoituksen alussa puhuttiin, tarvitaan metsäalalla suuria investointeja. Kuituja ja kemikaaleja ei saada käyttöön, jos niiden jalostukseen ei kannata investoida. Biotuotetehtaiden investoinnit ovat miljardiluokkaa, kuten vasta valmistunut Äänekosken tehdas osoittaa. Epävarmuus alan tulevaisuutta kohtaan, joka oli jo syntymässä EU-lainsäädännön kiemuroiden vuoksi, oli vetää ”maton alta” uusilta kehittämisinvestoinneilta. On naivia olettaa, että uudet tuotteet syntyvät tai saavat ainakaan merkittävän mittaluokan tuotantoa, jos epävarmuus tuotantomahdollisuuksista on suuri.

Toinen harha koskee metsäluonnon monimuotoisuutta. Jo nyt laskentaperusteista riippuen Suomen metsäalasta on 12 – 17 prosenttia suojeltua. Hakkuun kohteena olevissa talousmetsissäkin noudatetaan periaatteita, jotka ottavat monimuotoisuuden huomioon. Samaan aikaan tiedetään , että metsänomistajien ikä- ja sosioekonomisen rakenteen sekä asuinpaikan muutokset  johtavan yhä enemmän siihen, etteivät kaikki metsänomistajat edes tarjoa puuta myyntiin. Kaikki eivät tarvitse metsästä saatavia tuloja menojen katteeksi tai kotitalouksien investointien rahoittamiseen. Kaiken kaikkiaan viidennes tai aikaa myöten jopa neljännes metsätalousmaasta jää aktiivisten talousmetsien ulkopuolelle.

Jo edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen vuoksi ei Suomessa edes ajatella päästävän metsien käytössä tasolle, jossa vuotuisesta lisäkasvusta saataisiin yli 80 prosenttia käyttöön.  

Yksityiskohtana monimuotoisuuden katoamisessa pidetään lahopuun vähäisyyttä. Kasvi- ja eläinlajit, jotka tarvitsevat lahopuuta, ovat siis katoamassa. Tämäkään väite ei pidä pitkän päälle paikkaansa. Jo nyt metsänkäytössä otetaan huomioon lahopuun säästäminen. Vielä suurempi tekijä tulee jo lähivuosina olemaan ilmastonmuutos. Jokainen metsänomistaja tietää, että kaatuvaa puuta tulee ilmaston ääri-ilmiöiden vuoksi vuosi vuodelta enemmän. Nykyisin on lähes mahdotonta korjata yksittäisiä kaatuneita puita. Ne jäävät lahomaan metsäluontoon.

Oma lukunsa on vahvistuva mielipide, ettei esteettisistä syistä hyväksytä päätehakkuiden aiheuttamaa muutosta maisemassa. On selvää, että metsämaisema muuttuu, kun vanhat puut kaadetaan ja uudet istutetaan tilalle.  Vanhalla metsällä on epäilemättä ainutlaatuista esteettistä arvoa. Niinpä voidaan hyvin harjoittaa metsän käsittelyn monimuotoisuutta ottamalla huomioon tämäkin näkökohta hakkuita suunniteltaessa. Vanhaa kuusimetsää ei kyllä kunnolla pysty uudistamaan ilman päätehakkuuta. Maiseman esteettinen ongelma kestää sinänsä vain muutaman vuoden, koska nuori, vahvasti kasvava metsä pitää sisällään myös esteettisiä arvoja, vaikka toisenlaisia. Kauneus on tässäkin katsojan silmässä.  

Suomessa lienee 600 – 700 000 metsänomistajaa. Intressit varmasti jakautuvat, mutta on hyvä tietää ja panna merkille, ketkä henkilöt tai mitkä poliittiset tahot oikeasti pitävät heidän puoliaan. Varmasti voi jo sanoa, että metsänomistajat ovat sekä taloudellisesti että metsien hoidon ja metsien käsittelyn suhteen kantaneet valtavan korren sekä Suomen talouden että koko ihmiskunnan ilmastotalkoiden hyväksi. Kaikki vaikuttajatahot eivät halua tätä tunnustaa eikä ottaa huomioon.  Euroopan unionin hiilinieluprosessi selkeytti tässä suhteessa eri henkilöiden ja tahojen roolia sekä viime käden pyrkimyksiä.

Samat tahot, jotka vastustivat Suomen ajamaa kompromissia, pitävät yleensä tärkeänä kestävää kehitystä. Kestävä kehitys, siten kuin se YK:ssa ja maailmanlaajuisesti ymmärretään, koostuu kolmesta komponentista, ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Kestävässä kehityksessä halutaan ottaa huomioon erityisesti kestävyys ylisukupolvisuuden suhteen. Jätetään paremmat mahdollisuudet ja olosuhteet seuraaville sukupolville. Siihenhän Suomen metsätaloudessa on jo pitkään pyritty. Samalla, kun estetään metsien hävittäminen, pyritään tukemaan myös ihmisyhteisöjen toimeentuloa ja olosuhteita. Tähän kestävyyteen sopii hyvin metsien ja yleensä luonnon monimuotoisuuden korostaminen.  

Tämä blogikirjoitus on poikkeuksellisen pitkä. Olen pitänyt tavoitteena noin kahden liuskan juttuja. Tarkasteltu asia on niin suuren mittaluokan asia, ettei tämä normaalia pidempikään kirjoitus voi kattaa kuin osan asian vaatimista näkökohdista. 

Hyvän kierre

Keväällä 2015 oli menossa eduskuntavaalien vaalikiertue. Olin Jämsänniemen mökillä käymässä ja huomasin lehdestä, että Vitikkalan koululla oli Suomen keskustan vaalitilaisuus. Paikalla olivat puoluesihteeri Timo Laaninen ja kansanedustaja Anne Kalmari. Keskustelun ytimessä oli Suomen talouden kuntoon saattaminen.

Vuosien 2008 ja 2009 talouskriisin, jonka alkusyy oli Yhdysvaltojen finanssisektorin romahduksessa, jälkeen tapahtui lyhytaikainen toipuminen, mutta jo vuodesta 2011 alkaen Suomen talous oli joutunut alakierteeseen, mikä johti talouden jatkuvaan supistumiseen. Tuotannon määrä, eli Suomen bruttokansantuote painui alle vuoden 2006 tason. Oltiin siis eletty entiselle ekonomistille käsittämättömät kymmenen vuotta ilman talouden kasvua. Kuitenkin samaan aikaan suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja muutenkin sosiaaliturva vaati lisää varoja, koska se oli aikanaan rakennettu vähintään kahden (2 %) prosentin vuotuisen talouskasvun varaan. Vuonna 2015 bruttokansantuote oli siten jo lähes 20 prosenttia oletettua pienempi. Syntymässä oli lähes 10 miljardin euron aukko valtion tuloissa ja menoissa.

Kataisen kuuden puolueen hallitus vastasi valtion verotulojen vajaukseen lainanoton ohella ennen muuta veroja korottamalla ja kuntien valtionapuja pienentämällä, mikä taas johti kunnissa leikkaustarpeisiin ja verojen korotuspaineisiin. Yrityksille annetut verohelpotukset eivät riittäneet kääntämään kehitystä.

Käytin tuossa Suomen keskustan tilaisuudessa puheenvuoron, missä toin esiin, että Suomessa ja Suomen taloudessa on päästävä eroon apatiasta ja aneemisesta supistumiskierteestä. Taloudessa on saatava aikaan hyvän kierre. 

Niin kuin hyvin tiedetään, taloudellinenkin toimeliaisuus on suurelta osin myös psykologiaa. Kansantalouden tutkijat ovat jo vuosikymmeniä korostaneet odotusten merkitystä. Kansantaloudessakin odotukset joko hyvästä tai vaihtoehtoisesti negatiivisesta tulevaisuudesta kertautuvat, akkumuloituvat hyvän tai pahan kierteenä. Kun tulevaisuuteen uskotaan, uskalletaan ottaa riskejä, joita tuntematon tulevaisuus pitää sisällään. Näkijöitä lukuun ottamatta tulevaisuus on aina tuntematon tai yllätyksellinen. Mutta taloudessakin osittain pätee sananlaskun neuvo: ”Usko siirtää vuoria.”

Pelkän uskon tai ruusuisten odotusten varassa ei voi kuitenkaan sivuuttaa tosiasioita. Maailmantalouden kriisi ja Suomen viennin heikko menekki, joka johtui sekä viennin rakenteesta että menetetystä hintakilpailukyvystä, johti viennin romahtamiseen. Suomen työllisyys ja tulonmuodostus ovat merkittävästi riippuvaisia viennin menestyksestä, joten tältäkin osin talous joutui kurimukseen. Vasta vuosien 2016 ja 2017 aikana vienti on alkanut selkeästi elpyä.

Lähde: Findikaattori

Juha Sipilän hallitus on osaltaan tehnyt hartiavoimin töitä palauttaakseen luottamuksen Suomen talouteen. Siihen on tarvittu tietysti muidenkin osallistumista, erityisesti merkittävien yritysten. Esimerkkeinä mainittakoon Äänekosken biotuotetehdas, Turun telakka, Uudenkaupungin autotehdas, Terrafamen kaivos sekä viimeisenä Nordean pääkonttorin siirto Suomeen. Yhdessä työmarkkinajärjestöjen maltillisen palkkaratkaisujen kanssa toiminta ja toimenpiteet ovat luoneet talouteen vakautta ja ennustettavuutta. Usko palautuu.

Kiinnostavin seikka on nähtävissä kuluttajien luottamusindikaattoreissa. Suomen talouden saneeraus – kun velkaantumista on ollut pakko supistaa - on merkinnyt monia ikäviä päätöksiä eri ihmisryhmien kannalta. Saavutettuja etuja on jouduttu leikkaamaan. Usein säästötoimet koskevat kipeimmin niihin ryhmiin, jotka saavat toimeentulonsa yhteiskunnan tuella tai julkisen sektorin, valtion ja kuntien, maksamista palkoista. Valtiontalouden tervehdyttämisessä joudutaan leikkauksia kohdentamaan näihin menoihin, vaikka tulotaso olisi jo ennestään suhteellisen alhainen. Samalla on leikattu menoja myös tulevaisuuteen tähtääviltä toiminoilta ja hankkeilta, eli koulutuksesta ja tutkimuksesta.

Harjoitetun politiikan arvostelu on ollut armotonta. Varsinkin oppositio, etenkin vihreistä vasemmistoon, on uskollisesti toistanut sitä mitä ei olisi saanut leikata. Lopullista totuutta siitä, onko lopputulos oikeudenmukainen, ei tietysti helpolla voi osoittaa. Jos koulutuksesta ei leikattaisi, pitäisikö eläkeläisten osuutta nostaa? Tähän ei kritiikki vastaa.

Leikkauskritiikin ohella pitää media uskollisesti yllä mielikuvaa, etteivät talouden ja sosiaalipolitiikan uudistuksetkaan onnistu. SOTEsta ei median mukaan voi mitenkään tulla onnistunutta. Uudistus on niin valtava, ettei lienekään mahdollista, että se kerralla ”menisi putkeen”. Korjausliikkeitä joudutaan tekemään pitkälle 2020-luvulle. Muutos on kuitenkin välttämätön.

Media- ynnä muun kohun rinnalla on yllättävää, että kuluttajien luottamus Suomen talouden kehitykseen on noussut melkein historialliseen huippuunsa. Ihmisillä lienee kaiken kohun keskellä jokin selittämätön taju siitä, missä mennään.

Lähde: Findikaattori

Kuluttajien luottamuksen nousu Suomen talouteen on oheisen kuvan mukaan paljon suurempi kuin oman taloutensa kehitykseen. Oma talous tunnetaan tietysti paremmin. Luottamus Suomen talouteen perustuu käsitykseen siitä, mitä muuten on tapahtunut, sekä harjoitetusta politiikasta. Merkitystä on mm. sillä, että työllisyys on kohentunut noin 50 000 työpaikalla, kun työllisyys edellisen hallituksen aikana aleni 100 000 työpaikkaa. Matkaa menetysten korjaamisen tietysti vielä on.

Mielenkiintoinen loppukaneetti aikaansaadulle hyvän kierteelle on keskustelu siitä, kenen ansiota alkanut talousnousu on. Monet asiantuntijat viittaavat siihen, että maailmalla on menossa talouden nousukausi. Se tosin on jatkunut jo kohta kahdeksan vuotta. Eduskunnan oppositiosta on tuotu esille, että käänne on itse asiassa edellisten hallitusten ansiota. Tätä keskustelua voi kommentoida vain viittaamalla monivuotisen valtiovarainmisterin Ahti Pekkalan siteeraamaan sananlaskuun: ” Aina on oksan ottajia, kun (jos) on kuusen kaatajia.”