Järkeä metsäpolitiikkaan

Kirjoitin viime vuoden marraskuussa tuohtuneen blogikirjoituksen otsakkeella Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko? (15.11.2016). Harvasta asiasta olen ollut yhtä vihainen. Tuolloin näytti, että Euroopan unioni - myös Suomen ns. luonnonsuojelijoiden ja eräiden poliitikkojen tuella - oli viemässä Euroopan metsäpolitiikkaa, ja siinä sivussa myös Suomen metsäpolitiikkaa, suuntaan, mitä oli mahdoton hyväksyä. Ns. hiilinielujen laskentaperiaatteella ja -kaavalla, lulucf, oltiin sitomassa Suomen metsien talouskäyttö 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun alhaisiin lukuihin. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä metsäteollisuus supistui paperinkysynnän vähenemisen aiheuttaman rakennemuutoksen vuoksi. Paperikoneita suljettiin. Puuraaka-ainetta tuotiin kuitenkin ulkomailta ja lopulta myös finanssikriisin aiheuttama lama vähensi tilapäisesti puuraaka-aineen kysyntää kotimaassa.

Metsäteollisuus on parhaillaan läpikäymässä erästä historiansa suurinta teknologista ja tuotannollista rakennemuutosta. Tuotanto suuntautuu aikaa myöten tuotteisiin, jotka korvaavat mm. fossiilisiin raaka-aineisiin, kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun perustuvia tuotteita ja energialähteitä. Puun eri komponenteista ja kemikaalisista yhdisteistä ryhdytään valmistamaan mitä erilaisempia ympäristöystävällisiä tuotteita. Ne tulevat korvaamaan muovia eri käyttömuodoissaan, esimerkiksi pakkauksissa. Puuraaka-aine koostuu kuitujen ja ligniinin ohella kymmenistä, ellei sadoista kemiallisista yhdisteistä, joiden käyttömahdollisuuksia voi vain arvailla.

Suomella on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet lisätä puuraaka-aineen käyttöä ja tuottaa ympäristön tilaa parantavia tuotteita. Erittäin pitkäjänteisen metsäpolitiikan seurauksena Suomen metsien kasvu on historiallisen korkealla tasolla. Harva tietää ja tuskin kukaan enää muistaa, että Suomen metsien vuosikasvu oli 1920-luvun lopulla vain 44,5 miljoonaa kiintokuutiometriä kuoretonta puuta vuodessa. Pinta-ala oli silloin 12 prosenttia nykyistä suurempi. Eli maan nykyiseen metsäalaan suhteutettuna kasvua oli ehkä vain hieman alle 40 miljoonaa kuutiometriä (Lähde: Yrjö Ilvessalo: Suomen metsät kirjassa Maa ja metsä IV, Metsätalous, Porvoo 1930).

Useimmat metsäalaa seuranneet tietävät, että metsien lisäkasvu oli 1950-luvulla noin 57 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Puuta hakattiin 1960-luvun alussa enemmän kuin vuodessa kasvoi. Puuston kokonaismäärä oli hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Tänään tilanne on ihan toinen. Vuotuinen lisäkasvu on jo 110 miljoonaa kuutiometriä ja luku nousee vuosi vuodelta. Nykyisin siis metsät kasvavat lähes kolminkertaisesti 1920-lukuun ja kaksinkertaisesti 1950-lukuun verrattuna. Kasvun ja puuston poistuman ero on vuosittain 30 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto on siten kasvanut 2500 miljoonaan kuutiometriin.

Muutos ei ole tullut ilman metsäalan ja metsänomistajien pitkäjänteistä työtä ja taloudellisia panoksia. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen itsekin tehnyt metsänhoitotöitä jo yli 60 vuoden ajan. Metsän uudistamiseen olemme käyttäneet kolmessa sukupolvessa ehkä kymmeniä tuhansia euroja. Kaikkiaan metsien hoitoon ja uudistamiseen on Suomessa käytetty 1960-luvun alusta nykyrahassa mitattuna noin 16 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus lähestyy 10 miljardia euroa. Metsänomistajat käyttävät metsänhoitoon ja uudistamiseen vuosittain yli 150 miljoonaa euroa.

Kaiken tämän jälkeen tuntui kuin olisi saanut märästä rätistä päin naamaa tai pahempaakin, kun EU:n teoreetikot – useiden ns. ympäristöihmisten tuella - olivat päättäneet rokottaa, jos suomalaiset hakkaavat metsää enemmän kuin 2000-luvun alkuvuosina. Tämä löisi korvalle niin metsänomistajaa kuin koko kansantaloutta ja myös viime kädessä ympäristönsuojelua.  

Kerrankin suomalaiset mepit Euroopan parlamentissa sekä vastuulliset ministerit hoitivat hyvin tehtävänsä. Niukalla äänten enemmistöllä Euroopan parlamentti äänesti Suomen ajaman kompromissin puolesta. Ehdotus on siis kompromissi, ei paras mahdollinen ja taistelu jatkuu edelleen.

Mielenkiintoista ja samalla selkeyttävää oli, että Suomen 13 edustajasta Euroopan parlamentissa neljä äänestivät Suomen esitystä vastaan. Heistä äänekkäimmät olivat vihreiden Heidi Hautala säestäjänään kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. Yllättävää oli, että myös vasemmistoliiton Merja Kyllönen ja perusuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner äänestivät myös vastaan. Kun perussuomalaiset vielä Timo Soinin ja työmies Matti Puttosen aikaan olivat työmiestenkin asialla, niin nykyinen perussuomalaisten ryhmä ei ole sitä ainakaan kokonaisuudessaan.

Hyvää tässä tietysti on se, että henkilöt ja puolueet tulevat esiin. Voi politikoimatta sanoa, että tulos olisi ollut Suomen talouden kannalta katastrofi, jos vihreät olisivat olleet nyt hallituksessa puhumattakaan, että vihreillä olisi ollut vastuuministeri. Tällöin ei olisi missään tapauksessa saatu edes nykyistä kohtuullista lopputulosta. Siitä on todisteena Durbanin ympäristökokous vuonna 2009, jolloin Ville Niinistö oli ympäristöministeri.

Osa luonnonsuojelujärjestöistä, monet ympäristöalan tieteiden edustajat sekä huomattava osa vihreiden tai vasemmistoliiton poliitikoista väittävät, että hakkuiden noin 15 miljoonan kuutiometrin lisäys vuodessa, kun nykyiset hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä, ja kuten todettiin, lisäkasvu kiihtyy vauhdilla, on katastrofi metsien hiilinielun kehityksen kannalta.

Olenkin ymmärtänyt, että äärivihreille ja luonnonsuojelijoille ihannemetsä - tai koko maaseutu - on erämaa tai aarnimetsä. Tällaisten alueiden osalta käsitys hiilinieluista on jotenkin väärä. Erämaat ja vanhat aarnimetsät eivät kai juuri enää sido lisää hiiltä. Vanhaa metsää lahoaa, eli vapauttaa hiiltä, samaa tahtia kuin mahdollisesti uutta sitoutuu. Jos metsäluonnon annetaan olla rauhassa, vanhat, lahoavat metsät palavat ajoittain, jolloin lähes koko hiilivarasto vapautuu ilmaan. Mikä metsien maksimaalinen hiilimäärä voisi olla, sitä en tiedä?

Kansantalouden ja samalla elintason kannalta museoiva metsäpolitiikka on tuhoisaa. Taloudellisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä tuskin voidaan puhua, jos runsainta luonnonvaraa ei voida kohtuudella hyödyntää. On erittäin ristiriitaista, että samat henkilöt, jotka haluavat estää puuston lisäkasvun käytön, jyrkästi vastustavat leikkauksia esimerkiksi koulutuksesta. On vaikea nähdä, mistä korvaavat valtion tai kuntien verotulot voisivat tulla, jos runsainta luonnonvaraa tai siihen liittyvää osaamista ei voida käyttää.

Jos ja kun Suomen metsistä halutaan saada kansantaloudellista hyötyä sekä myös ekologisesti kestäviä tuotteita, joista kirjoituksen alussa puhuttiin, tarvitaan metsäalalla suuria investointeja. Kuituja ja kemikaaleja ei saada käyttöön, jos niiden jalostukseen ei kannata investoida. Biotuotetehtaiden investoinnit ovat miljardiluokkaa, kuten vasta valmistunut Äänekosken tehdas osoittaa. Epävarmuus alan tulevaisuutta kohtaan, joka oli jo syntymässä EU-lainsäädännön kiemuroiden vuoksi, oli vetää ”maton alta” uusilta kehittämisinvestoinneilta. On naivia olettaa, että uudet tuotteet syntyvät tai saavat ainakaan merkittävän mittaluokan tuotantoa, jos epävarmuus tuotantomahdollisuuksista on suuri.

Toinen harha koskee metsäluonnon monimuotoisuutta. Jo nyt laskentaperusteista riippuen Suomen metsäalasta on 12 – 17 prosenttia suojeltua. Hakkuun kohteena olevissa talousmetsissäkin noudatetaan periaatteita, jotka ottavat monimuotoisuuden huomioon. Samaan aikaan tiedetään , että metsänomistajien ikä- ja sosioekonomisen rakenteen sekä asuinpaikan muutokset  johtavan yhä enemmän siihen, etteivät kaikki metsänomistajat edes tarjoa puuta myyntiin. Kaikki eivät tarvitse metsästä saatavia tuloja menojen katteeksi tai kotitalouksien investointien rahoittamiseen. Kaiken kaikkiaan viidennes tai aikaa myöten jopa neljännes metsätalousmaasta jää aktiivisten talousmetsien ulkopuolelle.

Jo edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen vuoksi ei Suomessa edes ajatella päästävän metsien käytössä tasolle, jossa vuotuisesta lisäkasvusta saataisiin yli 80 prosenttia käyttöön.  

Yksityiskohtana monimuotoisuuden katoamisessa pidetään lahopuun vähäisyyttä. Kasvi- ja eläinlajit, jotka tarvitsevat lahopuuta, ovat siis katoamassa. Tämäkään väite ei pidä pitkän päälle paikkaansa. Jo nyt metsänkäytössä otetaan huomioon lahopuun säästäminen. Vielä suurempi tekijä tulee jo lähivuosina olemaan ilmastonmuutos. Jokainen metsänomistaja tietää, että kaatuvaa puuta tulee ilmaston ääri-ilmiöiden vuoksi vuosi vuodelta enemmän. Nykyisin on lähes mahdotonta korjata yksittäisiä kaatuneita puita. Ne jäävät lahomaan metsäluontoon.

Oma lukunsa on vahvistuva mielipide, ettei esteettisistä syistä hyväksytä päätehakkuiden aiheuttamaa muutosta maisemassa. On selvää, että metsämaisema muuttuu, kun vanhat puut kaadetaan ja uudet istutetaan tilalle.  Vanhalla metsällä on epäilemättä ainutlaatuista esteettistä arvoa. Niinpä voidaan hyvin harjoittaa metsän käsittelyn monimuotoisuutta ottamalla huomioon tämäkin näkökohta hakkuita suunniteltaessa. Vanhaa kuusimetsää ei kyllä kunnolla pysty uudistamaan ilman päätehakkuuta. Maiseman esteettinen ongelma kestää sinänsä vain muutaman vuoden, koska nuori, vahvasti kasvava metsä pitää sisällään myös esteettisiä arvoja, vaikka toisenlaisia. Kauneus on tässäkin katsojan silmässä.  

Suomessa lienee 600 – 700 000 metsänomistajaa. Intressit varmasti jakautuvat, mutta on hyvä tietää ja panna merkille, ketkä henkilöt tai mitkä poliittiset tahot oikeasti pitävät heidän puoliaan. Varmasti voi jo sanoa, että metsänomistajat ovat sekä taloudellisesti että metsien hoidon ja metsien käsittelyn suhteen kantaneet valtavan korren sekä Suomen talouden että koko ihmiskunnan ilmastotalkoiden hyväksi. Kaikki vaikuttajatahot eivät halua tätä tunnustaa eikä ottaa huomioon.  Euroopan unionin hiilinieluprosessi selkeytti tässä suhteessa eri henkilöiden ja tahojen roolia sekä viime käden pyrkimyksiä.

Samat tahot, jotka vastustivat Suomen ajamaa kompromissia, pitävät yleensä tärkeänä kestävää kehitystä. Kestävä kehitys, siten kuin se YK:ssa ja maailmanlaajuisesti ymmärretään, koostuu kolmesta komponentista, ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Kestävässä kehityksessä halutaan ottaa huomioon erityisesti kestävyys ylisukupolvisuuden suhteen. Jätetään paremmat mahdollisuudet ja olosuhteet seuraaville sukupolville. Siihenhän Suomen metsätaloudessa on jo pitkään pyritty. Samalla, kun estetään metsien hävittäminen, pyritään tukemaan myös ihmisyhteisöjen toimeentuloa ja olosuhteita. Tähän kestävyyteen sopii hyvin metsien ja yleensä luonnon monimuotoisuuden korostaminen.  

Tämä blogikirjoitus on poikkeuksellisen pitkä. Olen pitänyt tavoitteena noin kahden liuskan juttuja. Tarkasteltu asia on niin suuren mittaluokan asia, ettei tämä normaalia pidempikään kirjoitus voi kattaa kuin osan asian vaatimista näkökohdista.