Millennium- eli
Vuosituhattavoitteiden, jotka hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2000, ykköstavoite oli
äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä.
Äärimmäisellä köyhyydellä tarkoitettiin tilannetta, jossa tulot henkeä kohden jäävät
alle dollariin päivässä. Tällainen mittari on tietysti aika tulkinnanvarainen,
mutta äärimmäisen köyhyyden rinnakkaistavoite, aliravitsemuksesta tai
nälänhädästä kärsivien osuuden puolittaminen, oli jo hieman konkreettisempi.
Kalorien, proteiinien ja hivenaineiden avulla voidaan määrittää, onko ihminen saanut
riittävästi ravintoa vai ei.
Äärimmäisessä köyhyydessä elävien
ihmisten lukumäärää on seurattu tarkemmin vuodesta 1981 alkaen. Nykyisin
äärimmäisen köyhyyden tulorajaksi on määritelty Maailmanpankin ohjeiden mukaan 1,90
dollaria henkeä kohden päivässä. Rajaa on siis hieman nostettu 2000-luvun
alusta.
Tulokehitystä, köyhyyttä ja muita
sosioekonomisia tarkasteluja on pyritty ulottamaan paljon 1980-luvun alkua kauemmas.
Varsin vakuuttavasti on pystytty osoittamaan, että äärimmäinen köyhyys on
dramaattisesti alentunut, ainakin suhteellisesti, viimeisen 200 vuoden aikana.
1820-luvulla maapallon väkiluku oli 1,1 miljardia ja lähes miljardi ihmistä eli
köyhyysrajan tuntumassa tai alle sen. Käytännössä se merkitsi aliravitsemusta
ja korkeaa kuolleisuutta - joko tautien ja/tai ravinnonpuutteen sortamana.
Nälkärajalla ihmisen vastustuskyky yleistenkin tartuntatautien suhteen on
heikko.
Maapallon väkiluku on sittemmin seitsenkertaistunut,
noussut 1,1 miljardista 7,6 miljardiin. Väkiluvun nopea kasvu johti pitkään myös
äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärän kasvuun, vaikka heidän osuutensa
koko väestöstä koko ajan aleni. Äärimmäisessä köyhyydessä lukumäärä oli 1990-luvun
alussa noin 1,8 miljardia ihmistä, mutta sen jälkeen lukumäärä on tuntuvasti
laskenut. Tällä hetkellä edellä määritellyssä kurjuudessa elää vielä noin 700
miljoonaa ihmistä.
Kahdessa sadassa vuodessa
äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus ihmiskunnasta on siis alentunut lähes
90 prosentista nykyiseen 10 prosenttiin. Osuus ja lukumäärä ovat vieläkin
sietämättömän korkealla. Ihmisoikeuksiin kuuluu siedettävä toimeentulo. On
mahdollista ja todennäköistä, että kehitys jatkuu toivottuun suuntaan, mutta tavoitteena pitää olla äärimmäisen
köyhyyden, sietämättömän aliravitsemuksen ja kurjuuden eliminoiminen. Miten
tähän voitaisiin päästä? Päämäärään on moniakin tapoja tai mahdollisuuksia.
Viimeiset parikymmentä vuotta antavat uskoa mahdollisuuksiin.
Kansainvälinen kehityspolitiikka on
tähdännyt köyhyyden vähentämiseen puoli vuosisataa. Tuloksiakin on syntynyt,
vaikka suurimmat ansiot tapahtuneesta kehityksestä ovat muualla kuin kehityspolitiikassa,
vaikka se ei merkityksetön ole ollutkaan. Dramaattisin kehitys on tapahtunut
Kiinassa. Muutos on ollut seurausta Kiinan politiikasta ja ns.
globalisaatiosta. Kiinan politiikassa voidaan osoittaa kaksi selkeää
käännekohtaa.
Vuonna 1978 pääsihteeri Deng Xia Ping
vapautti Kiinan maatalouden kommunismin kahleista. Melkein välittömästi
viljantuotanto nousi 50 prosenttia. Vuonna 1992 Kiina liberalisoi ulkomaisten
investointien tulon maahan. Alkoi massiivinen ulkomaisten yritysten tulo maahan
halvan ja osaavan työvoiman toivossa. Seurauksena Kiinasta tuli koko maailman
työpaja. Sadat miljoonat ihmiset vapautuivat äärimmäisestä köyhyydestä. Vielä
Maon aikaan kymmenet miljoonat olivat kuolleet nälkään.
Kiinan maaseudulla, missä väestö
vielä Maon aikana pääosin eli, yli 90 prosenttia eli äärimmäisessä köyhyydessä.
Tällä hetkellä näin köyhiä on ehkä muutamia kymmeniä miljoonia. Useimmat
Itä-Aasian maat, Vietnam, Malesia, Thaimaa, Filippiinit jne. ovat Kiinan
vanavedessä, ja jo ennen Kiinaa kuten Etelä-Korea ja Singapore, teollistuneet
ja nousseet köyhyydestä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus oli vielä
1990-luvun alussa väestöstä yli 60 prosenttia, nyt enää alle 5 prosenttia.
Aasiasta on tullut maailman teollisuuskylä.
Rahoitusta ja osaamista myös Afrikkaan
Aasian maat ovat käyttäneet täysimääräisesti hyväksi
vuosituhantisen kokemuksen käsityön ja myös teollisen työn organisoinnissa.
Aasian nopea nousu on jättänyt hyvin kapean marginaalin muiden mantereiden
köyhille maille. Afrikka onkin jäämässä kahden ongelman loukkuun. Afrikan maat
eivät hevin pysty kilpailemaan Aasian maiden kanssa edes halpatuotannossa.
Samaan aikaan Afrikan väestönkasvu jatkaa hurjaa vauhtia. Mantereen väkiluku
ylitti muutama vuosi sitten miljardin. Seuraava miljardi ylittyy ennen
vuosisadan puolta väliä. YK:n ennusteet povaavat Afrikan väkiluvuksi vuonna
2100 noin 4 miljardia. Se ei tunnu mahdolliselta. Monta asiaa täytyy tapahtua
jo ennen vuosisadan puolta väliä.
Aasian nousu perustui merkittävästi
ulkomaisiin investointeihin. Ensimmäisenä oli asialla Japanin teollisuus, joka
siirsi tuotantoaan 1970-luvulta alkaen Etelä-Koreaan, Malesiaan ja Singaporeen
sekä Hong Kongiin. Ryntäys Kiinaan levitti tuotantoa myös muihin Aasian maihin.
Kehitysyhteistyö ja ulkomaiset
investoinnit jatkuvat – myös Afrikkaan, mutta niiden rinnalle on noussut
rahoitus, joka perustuu siirtotyöläisten rahalähetyksiin kotimaahan, siis
omaisille ja sukulaisille.
Köyhyyden poistaminen osaratkaisu maahanmuuttotulvaan
Afrikan väestöstä yli puolet on alle 20-vuotiaita.
Lähivuosina heistä useampi sata miljoonaa tulee työikään, ehkä 200 – 300
miljoonaa. Tärkein kysymys kuuluu, mihin he sijoittuvat. Muuttoliike maalta
kaupunkiin on Afrikassakin nopeaa. Jos kaupungeistakaan ei löydy toimeentuloa,
matkaa jatketaan Välimeren yli Eurooppaan. Näin ovat jo kymmenet tuhannet
tehneet.
Saharan ja Välimeren ylittävälle
reitille eivät äärimmäisessä köyhyydessä elävät juurikaan lähde. Matka vaatii
merkittäviä pääomia, joista salakuljettajien osuus ei ole vähäisin. Saharan
eteläpuolisen Afrikan maissa tarvitaan paljon muutakin kehitystyötä kuin
äärimmäisen köyhyyden poistaminen, jotta väki sitoutuu oman maan tai alueen
kehittämiseen ja saa toimeentulonsa kotiseudulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti