Miljoonia kilometrejä

Luin jokin aika sitten Aamulehden nettiversiosta (Aamulehti 28.10.), että jämsäläinen autokoulunopettaja ja omistaja Heikki Isännäinen oli luopunut ajokortistaan ja Mersu-autostaan. Se ei sinänsä ollut ihme, koska hän oli juuri täyttänyt 99 vuotta. Heikki Isännäinen oli saanut ajokorttinsa 18-vuotipäivänään 81 vuotta aikaisemmin. Haastattelussa Heikki Isännäinen sanoi, että hän oli edelleen säännöllisesti ajanut autoa, mutta huomiokyvyn heikkenemisen vuoksi halusi nyt luopua autoilusta. Takana oli miljoonia kilometrejä.

Hänen kohdallaan miljoonat kilometrit epäilemättä pitävät kirjaimellisesti paikkansa. Hän perusti sodan jälkeen Jämsään autokoulun, missä tuhannet oppilaat hänen ohjauksessaan oppivat autonajamisen taidon. Haastattelussa hän kertoi oppilaitaan olleen ainakin 13 000. Minä olin yksi heistä.

Menin Isännäisen autokouluun kahdeksannentoista syntymäpäiväni tuntumassa, nyt jo siis lähes 55 vuotta sitten. Tarkkaa päivää en muista. Jyväskylässä suoritettu insinööriajo oli luultavasti huhtikuun alkupuolella, koska muistan lumien alkaneen jo sulaa. 

Ajotaidon opettelun ja autokoulun ensimmäisten päivien tunnelmat ovat vielä hyvin muistissa. Oli helmikuinen, hyvin luminen talvipäivä. Mikäli oikein muistan, Isännäisen autokoulunauto oli pysäköity tien viereen nykyisen Kiiankadun varteen. Sekin oli Mersu, kuten Heikki Isännäisen viimeinenkin auto.

1960-luvun alussa henkilöautojen etu- ja takaistuimet olivat yhtenäiset, hienossa autossa ikään kuin sohvat. Turvavöitä ei tietystikään ollut. Tällaiselle etuistuinsohvalle minä sitten istuin ja Isännäinen kuljettajaoppilaan viereen. Hän tokaisi lyhyesti, että ”No niin, lähdetäänpäs sitten”. Isännäinen ilmeisesti ajatteli, että maatalossa kasvaneena moottoriajoneuvon perustiedot olivat hallussa. Näin ei kuitenkaan ollut, koska olin tottunut vain hevosvetoisiin koneisiin ja laitteisiin.

Lyhyen jarruja ja vaihteita koskeneen selostuksen jälkeen lähdimme ajamaan. Se kävi yllättävän jouhevasti heti, kun pääsimme lumiselta pientareelta auratulle tielle.

Autokoulun käyminen, nimenomaan ajo-opetus, oli 1960-luvun alun maaseudulla helppoa. Moottoriajoneuvoliikennettä oli todella vähän. Autoja tuli harvakseltaan vastaan. Koko maassa oli tuolloin vähän henkilöautoja. Henkilöautojen tuonnin lisensoinnista oli luovuttu vasta vuotta aikaisemmin, vuoden 1962 alusta. Tuontia oli siis säädelty tiukasti. Vuonna 1961 oli Suomessa rekisterissä vain hieman yli 200 000 henkilöautoa. Nykyisinhän autokanta on jo yli 3 miljoonaa.

Köröttelystä Jämsän teillä ei jäänyt paljon muisteltavaa. Se oli helppoa ja hauskaa, joen rantaa ylös Jämsänkoskelle ja toista puolta takaisin. Kävimme kerran harjoittelemassa Jyväskylässä, koska insinööriajo oli suoritettava siellä. Jyväskylä oli hieman hankalampi paikka ajaa, koska Jyväskylässä oli jo silloin paljon yksisuuntaisia katuja. Erityisiä ongelmia ei sielläkään syntynyt.

Ajokortin kirjallisesta kokeesta jäi yksi muisto. Kysymykset tulivat paperilla. Mieleen jäi kysymys, missä tiedusteltiin, onko vartioimattomalle tasoristeykselle tultaessa aina vaihdettava pienempään vaihteeseen. Muistan pähkäilleeni tilannetta, jossa tultaisiin junaradan ylitykselle ykkösellä ajaen. Silloinhan olisi mahdotonta vaihtaa pienempään eli vapaalle. Pohdiskeluni oli saivartelua ja vastaus meni sitten väärin. Muut olivat oikein.

Oma autoiluni alkoi yllättäen jo seuraavana kesänä. Isäni sai monien muiden miesopettajien tavoin autokuumeen. Meille hankittiin kesäkuussa 1963 auto. Eri vaiheiden jälkeen automerkiksi tuli Peugeot 404. Valintaan vaikutti ratkaisevasti isän nuoruuden paras kaveri, Helsingissä asunut Lauri Pulkkila, joka oli kova automies. Hänellä oli tuolloin jo 22. auto ja nimenomaan Peugeot 404, joka merkki oli juuri tullut markkinoille.

Minulle tuolloin hankittu auto antoi erityisen aseman. Olin pitkään perheen ainoa ajokortin omaava kuljettaja ja myöhemminkin, kun sisaret eivät asuneet enää kotona, auton pääasiallinen ajaja. Nuorelle miehelle avautui vapauksia, joita silloin arvosti, mutta joiden suhteen oli kuitenkin toimittava vastuullisesti.

Nuoria miehiä, joilla oli auto käytettävissään, ei ollut kovin paljon. Monien hauskojen tapausten joukosta voin kertoa yhden, joka huvittaa edelleenkin itseäni. Elokuun alussa vuonna 1964 olin viemässä sisartani Ullaa tavaroineen Ilomantsiin, missä hän aloitti opettajantoimensa. Näin paikallisesta lehdestä, että noin 35 kilometrin päässä Ilomantsista oli latotanssit, ja sinne piti sitten illan suussa päästä. Kun tulin punamullalla maalatun ladon kupeelle autoineni, tanssit olivat jo alkaneet.

Ensimmäinen neito, jota tanssitin, tokaisi heti pohjoiskarjalaisen avomieliseen tyyliin, ”Sie Pösöllä ajelet.” Niinpä! Matka jatkui sitten myöhemmin yhdessä tohmajärveläisen kauniin vaaran laelle. Sieltä avautui upea näkymä pohjoiskarjalaiseen vaaramaisemaan kesäaamun nousevan auringon valossa.    

Autoilu on jatkunut säännöllisesti tähän päivään. Nyt on menossa kuudes auto. Merkkeinä ovat olleet kaksi Peugeotia, kaksi Volkswagenia, Mitsubishi ja Ford. Lapsuuden kotiin ostettu Peugeot, joka myöhemmin siirtyi mukanani Espooseen, oli tuliterä. Muut ovat olleet ostettaessa käytettyjä.

Autoilun alkuvuosina matkaa kertyi vuosittain runsaat 10 000 kilometriä. Kotiseudulla etäisyydet eivät olleet pitkiä. Myöhemmin vuosittaiseksi ajokilometrien määräksi vakiintui noin 25 000 kilometriä. Edelleenkin vuosittaiset ajomäärät liikkuvat 23 – 24 000 kilometrin tuntumassa.

Vuosia sitten huvittelin mielessäni elämänmittaiseksi ajotavoitteeksi matkaa kuuhun ja takaisin. Se lienee matkana noin 768 000 kilometriä. Laskeskelen nyt olevan takana jo 940 – 950 000 kilometriä. Se lienee 23 – 24 kertaa maapallon ympäri.

Jos nykyinen ajotahti ja ajokyky säilyvät vielä pari kolme vuotta, tullee miljoona kilometriä täyteen. Ammattiautoilijoihin verrattuna se ei ole paljon. Taksi- yms. kuljettajilla vuotuinen ajomäärä liikkuu 100 000 kilometrin molemmin puolin. Näin ollen elinaikainen ajomäärä voi helposti nousta 4 – 5 miljoonaan kilometriin.

Liikkumisen luvut ovat kasvaneet kuluneen sadan vuoden aikana huikeasti. Liikkuvuuden kasvun mahdollisti polttomoottoreiden kehitys. Polttomoottorivetoiset autot kehitettiin 1800-luvun lopulla. Ne käyttivät ja käyttävät polttoaineenaan maaöljystä jalostettua bensiiniä tai muuta kevyempää jaetta. Öljyyn vuosimiljoonia sitten tiivistynyt auringon energia liikuttaa meitä maalla, merellä sekä ilmassa.

Ilmaston muutoksen vuoksi autoilu ei ole vain hyvä asia. Öljytuotteiden palaessa auton moottorissa syntyy mm. hiilidioksidia. Se on tärkein ilmakehän lämpötilaa nostava kaasu.

Kun mietin, kuinka paljon itse olen lähes miljoonalla ajokilometrilläni nostanut ilmaan ilmansaasteita, en osaa sitä kuitenkaan arvioida hiilitonneissa. Tosiasia kuitenkin on, että miljoona kilometriä merkitsee 80 000 – 100 000 litraa bensiiniä. Öljyn määrää mitataan tynnyreissä. Tynnyri eli barreli on 159 litraa. Olen siis kuluttanut ajoaikanani 500 – 600 tynnyrillistä bensiiniä. Se on tärkeä osa minun syntitaakkani maapallon ilmaston muutoksen suhteen.

Ajan kulu

Aika, tuo neljäs ulottuvuus, kiinnostaa meitä aina. Mietin paljon itsekin ajan kulumista. Se on kiinnostanut koulupojasta asti myös siksi, että olen kiinnostunut historiasta. Luin mm. juuri nyt ajankohtaisen kirjan, Tuntemattoman sotilaan heti sen ilmestyttyä, kymmenvuotiaana.

Työelämässä ajalle tuli uusi suunta, kun 1970-luvulla pääsin mukaan tulevaisuuden tutkimukseen Suomen tulevaisuuden tutkimuksen edelläkävijän professori Pentti Malaskan johdolla. Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa, jossa työskentelin, tähtäin oli 5 – 15 vuoden päähän tulevaisuudessa. Kiinnostavin hanke oli kuitenkin SITRAn vuonna 1981 julkaisema Suomen talous vuonna 2010, eli katsaus 30 vuoden päähän. Meistä tekijöistä monet pääsivät tekemään ennakointien jälkiarvioinnin, eli vuosina 2009 ja 2010 toteutetun jälkitarkastelun.

Sanalle kulu Kielitoimiston sanakirja antaa useita merkityksiä. Yleisemmin sillä tarkoitetaan tietysti maksuja, menoja ja kustannuksia. Sanaa voidaan käyttää myös merkityksessä ”aikansa kuluksi”, missä ollaan tekemisissä ajan kanssa.

Sanakirjan mukaan kulu voi viitata myös vanhaan ihmiseen, loppuun kuluneeseen esineeseen tms., esimerkkinä ”Äijän kulu”. Tässä ollaan jo lähellä asian ydintä.  Yhteen kirjoitettuna ajankulu olisi tarkoittanut hieman muuta.

Ajan kuluminen ja ajanlasku ovat kiinnostaneet ihmistä aika kauan, ainakin tuhansia vuosia. Ajan seuraaminen on ollut itse asiassa myös tieteellisen ajattelun alkupiste.

Lähi-idässä, etenkin Kaksoisvirtain maassa, sekä Niilin laaksossa mahdollisuudet ajan havainnointiin olivat erinomaiset. Tähtitaivaat olivat ja ovat aavikoilla lähes käden ulottuvilla. Ajanlaskun perusteet ovatkin tähtitaivaan ilmiöissä: vuodessa, Kuun kierrossa ja vuorokausivaihtelussa. Ajan mittaaminen liittyi taivaankappaleiden liikeratoihin, Maan kiertoon auringon ympäri, Kuun kiertoon Maan ympäri ja maapallon pyörähdykseen akselinsa ympäri.

Ajan mittarit löytyvät siis makrokosmoksesta. Nykyisin sekunnin ja myös muiden aikavälien tarkat mittaukset erilaisissa digikelloissa perustuvat kuitenkin atomien värähtelyyn, eli mikrokosmokseen.

Kaksoisvirtain alueen tähtitieteilijät antoivat meille jo 4000 vuotta sitten tavan jakaa vuorokausi lyhyempiin jaksoihin, tunteihin. Astrologit olivat havainneet taivaalla säännöllisiä tähtikuvioita ja niiden perusteella määriteltiin tunnetut 12 Linnunradan kuviota Kuun vuosikiertojen lukumäärän mukaan. Tämä sama luku määritteli päivän valoisan ajan jaon 12 hetkeen, eli tuntiin. Uudessa Testamentissa Matteuksen evankeliumissa tämä sanotaan 27. luvussa 45. jakeessa seuraavasti:

”Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen.”

Yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus kuoli. Ristinkuolema tapahtui siis noin kolmen tunnin aikana puolen päivän jälkeen.

Myöhemmin yöaika alettiin jakaa vastaavalla tuntijaolla. Näin meillä on 24 tunnin vuorokausi. Arkikielessä käytetään edelleen rinnakkain sekä 12 tunnin että 24 tunnin sanastoa. Koska 60 oli Babyloniassa pyhä luku, tunnit jaettiin 60 minuuttiin ja minuutit 60 sekuntiin.

Ihmiselle on luonteenomaista tekninen keksiminen ja kehittäminen. Ihminen ei tyytynyt vain auringon nousuun ja auringon laskuun. Ajan mittaamiseen kehitettiin teknisiä apuvälineitä jo varhain. Nekin perustuivat säännölliseen liikkeeseen. Aurinko ja siten auringon valon varjo kulkevat valoisana aikana tunnetuin reitein. Pystyyn juntattu seiväs jättää varjon taakseen. Varjon kulku voitiin jalostaa aurinkokelloksi.

Tällainen kello, oli se kuinka hienoksi kehitetty vain, ei ole kuitenkaan kovin tarkka. Ensinnäkin se on riippuvainen siitä, onko sää selkeä vai onko pilvistä. Toiseksi maapallon kiertoradat muuttuvat vuodenaikojen mukaan. Kun ajan kulu ei ollut hektisen tarkkaa, tämäkin tarkkuus riitti kyllä hyvin.

Keski-ajalla alettiin kehittää mekaanisia kelloja, jotka hyödynsivät edestakaista heiluriliikettä. Amsterdamin Rijksmuseossa näkemäni heilurikello 1600-luvulta oli suuren huoneen kokoinen. Ei mitään yhteyttä siihen hienomekaniikkaan, mihin kehittyneissä tasku- ja rannekelloissa myöhempinä vuosina päästiin.

Aurinkokellojen aikoihin rinnakkaisia ajan mittareita olivat ns. vesikellot, missä veden hupeneminen vesiastiasta pienen reiän kautta kertoi kuluneen ajan. Samaa asiaa ajoivat palavat kynttilät, joiden kylkiin oli viivoitettu kuluva aika.

Vesikelloon viittaa Mika Waltari pääteoksessaan Sinuhe egyptiläinen pohtiessaan ajan kulua ihmisen iän kannalta seuraavasti:

”Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellossa. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla pidempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta.”

Waltari oli kirjoittaessaan Sinuhea 37 – 38 vuotias, eli mies parhaassa iässä. Ymmärsikö hän, miten vanha ihminen ajankulun kokee? Ehkä jotenkin. Joka tapauksessa tuo lainaus kertoo psyyken  kokemuksesta, jonka mukaan ajan kulumisen kokemus on hyvin suhteellista. Joskus aika kuluu hitaasti, joskus liian nopeasti. Albert Einstein kyllä kertoi meille Suhteellisuusteoriassaan, että ajan kulu on avaruudessa myös fysiikan lakien perusteellista suhteellista. Se riippuu kappaleiden nopeudesta suhteessa toisiinsa. 

Iän myötä ajan kulumisen nopeus tuntuu kiihtyvän. Takana on huomattavasti enemmän subjektiivista aikaa kuin edessä. Kun katselee tiimalasia, missä yläsuppilon hiekka hiljalleen valuu kapeuman läpi alaosaan, hiekan valuminen näyttäisi ihan kuin kiihtyvän, kun hiekkaa on vain vähän jäljellä.

Mitä tästä voisi sanoa opetukseksi itselle ja muille? Olisiko paras tyytyä sanontaan: Ota ajastasi vaarin? Minua ehkä viehättää oman pappani, Kalle-Vihtorin viisaus. Hänellä oli tapana sanoa: ”Jos ei elämä muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Niinhän se on, mutta tärkeintä lienee itse kullekin, että liike jatkuu.