Miljoonia kilometrejä

Luin jokin aika sitten Aamulehden nettiversiosta (Aamulehti 28.10.), että jämsäläinen autokoulunopettaja ja omistaja Heikki Isännäinen oli luopunut ajokortistaan ja Mersu-autostaan. Se ei sinänsä ollut ihme, koska hän oli juuri täyttänyt 99 vuotta. Heikki Isännäinen oli saanut ajokorttinsa 18-vuotipäivänään 81 vuotta aikaisemmin. Haastattelussa Heikki Isännäinen sanoi, että hän oli edelleen säännöllisesti ajanut autoa, mutta huomiokyvyn heikkenemisen vuoksi halusi nyt luopua autoilusta. Takana oli miljoonia kilometrejä.

Hänen kohdallaan miljoonat kilometrit epäilemättä pitävät kirjaimellisesti paikkansa. Hän perusti sodan jälkeen Jämsään autokoulun, missä tuhannet oppilaat hänen ohjauksessaan oppivat autonajamisen taidon. Haastattelussa hän kertoi oppilaitaan olleen ainakin 13 000. Minä olin yksi heistä.

Menin Isännäisen autokouluun kahdeksannentoista syntymäpäiväni tuntumassa, nyt jo siis lähes 55 vuotta sitten. Tarkkaa päivää en muista. Jyväskylässä suoritettu insinööriajo oli luultavasti huhtikuun alkupuolella, koska muistan lumien alkaneen jo sulaa. 

Ajotaidon opettelun ja autokoulun ensimmäisten päivien tunnelmat ovat vielä hyvin muistissa. Oli helmikuinen, hyvin luminen talvipäivä. Mikäli oikein muistan, Isännäisen autokoulunauto oli pysäköity tien viereen nykyisen Kiiankadun varteen. Sekin oli Mersu, kuten Heikki Isännäisen viimeinenkin auto.

1960-luvun alussa henkilöautojen etu- ja takaistuimet olivat yhtenäiset, hienossa autossa ikään kuin sohvat. Turvavöitä ei tietystikään ollut. Tällaiselle etuistuinsohvalle minä sitten istuin ja Isännäinen kuljettajaoppilaan viereen. Hän tokaisi lyhyesti, että ”No niin, lähdetäänpäs sitten”. Isännäinen ilmeisesti ajatteli, että maatalossa kasvaneena moottoriajoneuvon perustiedot olivat hallussa. Näin ei kuitenkaan ollut, koska olin tottunut vain hevosvetoisiin koneisiin ja laitteisiin.

Lyhyen jarruja ja vaihteita koskeneen selostuksen jälkeen lähdimme ajamaan. Se kävi yllättävän jouhevasti heti, kun pääsimme lumiselta pientareelta auratulle tielle.

Autokoulun käyminen, nimenomaan ajo-opetus, oli 1960-luvun alun maaseudulla helppoa. Moottoriajoneuvoliikennettä oli todella vähän. Autoja tuli harvakseltaan vastaan. Koko maassa oli tuolloin vähän henkilöautoja. Henkilöautojen tuonnin lisensoinnista oli luovuttu vasta vuotta aikaisemmin, vuoden 1962 alusta. Tuontia oli siis säädelty tiukasti. Vuonna 1961 oli Suomessa rekisterissä vain hieman yli 200 000 henkilöautoa. Nykyisinhän autokanta on jo yli 3 miljoonaa.

Köröttelystä Jämsän teillä ei jäänyt paljon muisteltavaa. Se oli helppoa ja hauskaa, joen rantaa ylös Jämsänkoskelle ja toista puolta takaisin. Kävimme kerran harjoittelemassa Jyväskylässä, koska insinööriajo oli suoritettava siellä. Jyväskylä oli hieman hankalampi paikka ajaa, koska Jyväskylässä oli jo silloin paljon yksisuuntaisia katuja. Erityisiä ongelmia ei sielläkään syntynyt.

Ajokortin kirjallisesta kokeesta jäi yksi muisto. Kysymykset tulivat paperilla. Mieleen jäi kysymys, missä tiedusteltiin, onko vartioimattomalle tasoristeykselle tultaessa aina vaihdettava pienempään vaihteeseen. Muistan pähkäilleeni tilannetta, jossa tultaisiin junaradan ylitykselle ykkösellä ajaen. Silloinhan olisi mahdotonta vaihtaa pienempään eli vapaalle. Pohdiskeluni oli saivartelua ja vastaus meni sitten väärin. Muut olivat oikein.

Oma autoiluni alkoi yllättäen jo seuraavana kesänä. Isäni sai monien muiden miesopettajien tavoin autokuumeen. Meille hankittiin kesäkuussa 1963 auto. Eri vaiheiden jälkeen automerkiksi tuli Peugeot 404. Valintaan vaikutti ratkaisevasti isän nuoruuden paras kaveri, Helsingissä asunut Lauri Pulkkila, joka oli kova automies. Hänellä oli tuolloin jo 22. auto ja nimenomaan Peugeot 404, joka merkki oli juuri tullut markkinoille.

Minulle tuolloin hankittu auto antoi erityisen aseman. Olin pitkään perheen ainoa ajokortin omaava kuljettaja ja myöhemminkin, kun sisaret eivät asuneet enää kotona, auton pääasiallinen ajaja. Nuorelle miehelle avautui vapauksia, joita silloin arvosti, mutta joiden suhteen oli kuitenkin toimittava vastuullisesti.

Nuoria miehiä, joilla oli auto käytettävissään, ei ollut kovin paljon. Monien hauskojen tapausten joukosta voin kertoa yhden, joka huvittaa edelleenkin itseäni. Elokuun alussa vuonna 1964 olin viemässä sisartani Ullaa tavaroineen Ilomantsiin, missä hän aloitti opettajantoimensa. Näin paikallisesta lehdestä, että noin 35 kilometrin päässä Ilomantsista oli latotanssit, ja sinne piti sitten illan suussa päästä. Kun tulin punamullalla maalatun ladon kupeelle autoineni, tanssit olivat jo alkaneet.

Ensimmäinen neito, jota tanssitin, tokaisi heti pohjoiskarjalaisen avomieliseen tyyliin, ”Sie Pösöllä ajelet.” Niinpä! Matka jatkui sitten myöhemmin yhdessä tohmajärveläisen kauniin vaaran laelle. Sieltä avautui upea näkymä pohjoiskarjalaiseen vaaramaisemaan kesäaamun nousevan auringon valossa.    

Autoilu on jatkunut säännöllisesti tähän päivään. Nyt on menossa kuudes auto. Merkkeinä ovat olleet kaksi Peugeotia, kaksi Volkswagenia, Mitsubishi ja Ford. Lapsuuden kotiin ostettu Peugeot, joka myöhemmin siirtyi mukanani Espooseen, oli tuliterä. Muut ovat olleet ostettaessa käytettyjä.

Autoilun alkuvuosina matkaa kertyi vuosittain runsaat 10 000 kilometriä. Kotiseudulla etäisyydet eivät olleet pitkiä. Myöhemmin vuosittaiseksi ajokilometrien määräksi vakiintui noin 25 000 kilometriä. Edelleenkin vuosittaiset ajomäärät liikkuvat 23 – 24 000 kilometrin tuntumassa.

Vuosia sitten huvittelin mielessäni elämänmittaiseksi ajotavoitteeksi matkaa kuuhun ja takaisin. Se lienee matkana noin 768 000 kilometriä. Laskeskelen nyt olevan takana jo 940 – 950 000 kilometriä. Se lienee 23 – 24 kertaa maapallon ympäri.

Jos nykyinen ajotahti ja ajokyky säilyvät vielä pari kolme vuotta, tullee miljoona kilometriä täyteen. Ammattiautoilijoihin verrattuna se ei ole paljon. Taksi- yms. kuljettajilla vuotuinen ajomäärä liikkuu 100 000 kilometrin molemmin puolin. Näin ollen elinaikainen ajomäärä voi helposti nousta 4 – 5 miljoonaan kilometriin.

Liikkumisen luvut ovat kasvaneet kuluneen sadan vuoden aikana huikeasti. Liikkuvuuden kasvun mahdollisti polttomoottoreiden kehitys. Polttomoottorivetoiset autot kehitettiin 1800-luvun lopulla. Ne käyttivät ja käyttävät polttoaineenaan maaöljystä jalostettua bensiiniä tai muuta kevyempää jaetta. Öljyyn vuosimiljoonia sitten tiivistynyt auringon energia liikuttaa meitä maalla, merellä sekä ilmassa.

Ilmaston muutoksen vuoksi autoilu ei ole vain hyvä asia. Öljytuotteiden palaessa auton moottorissa syntyy mm. hiilidioksidia. Se on tärkein ilmakehän lämpötilaa nostava kaasu.

Kun mietin, kuinka paljon itse olen lähes miljoonalla ajokilometrilläni nostanut ilmaan ilmansaasteita, en osaa sitä kuitenkaan arvioida hiilitonneissa. Tosiasia kuitenkin on, että miljoona kilometriä merkitsee 80 000 – 100 000 litraa bensiiniä. Öljyn määrää mitataan tynnyreissä. Tynnyri eli barreli on 159 litraa. Olen siis kuluttanut ajoaikanani 500 – 600 tynnyrillistä bensiiniä. Se on tärkeä osa minun syntitaakkani maapallon ilmaston muutoksen suhteen.