Äidinkieli Isän maa Suvun perintö

Kirjoitin 70 vuotta täyttäessäni elämänvaiheistani tarinan, missä muistelin menneitä aikoja kymmenvuotiskausittain (Blogi: Vuosikymmenet vaihtuvat – ihmisen ikä, 27.2.2015). Mitä tapahtui kymmenvuotiaana, kaksikymppisenä, kolmikymppisenä jne. Täyttäessäni 75 vuotta kirjoitan muistoja hieman eri näkökulmasta. Katselen mennyttä - ja hieman nykypäivääkin - kolmesta minulle tärkeästä asiakokonaisuudesta. Näkökulmina ovat äidinkieli, isän maa ja suvun perintö.

Ihmiselle läheisintä kommunikaatiotaitoa kutsutaan äidinkieleksi. Ei ole tietenkään sattumaa, että käsite on nimenomaan äidinkieli, kieli, jota äiti puhui. Äiti on ihmiselle läheisin henkilö. Läheisyydelle on biologiset perusteet, jotka odotusaikana vahvistuivat.  Vuorovaikutuksessa etenkin äidin kanssa lapsi oppii vuoropuhelun tunnesiteet ja taidot.

Suomen kieli on erityinen. Puhutut kielet eivät tietenkään synny erillään muista kielistä, vaan ne saavat ja ottavat lainaa naapurikansojen puheesta. Suomen kielen rakenteet poikkeavat kuitenkin useimpien muiden eurooppalaisten kansojen tai ihmisryhmien kielistä. Kielitieteilijät kutsuvat suomea ja suomen sukulaiskieliä suomalais-ugrilaisiksi kieliksi.

Vaikka kielen juuret ovat tuhansien vuosien takana, nykysuomi on – Janne Saarikiven mukaan – vielä aika nuori kieli. Ainakin, jos puhumme sivistyskielestä tai kirjakielestä. Tämän väitteen esittää yllä mainitsemani Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori artikkelissaan Kiven ja suomen muistolle, joka on julkaistu äsken ilmestyneessä Helsingin sanomien Teema-numerossa Aleksis Kivi. Puhuttuna ja kansanrunoissa kieli on tietysti elänyt määrittelemättömän ajan.

Kaikki tietävät, että Mikael Agricola loi suomen kirjakielen kääntämällä Uuden testamentin suomen kielelle. Käännös julkaistiin vuonna 1548. Kirkon ansiosta useimmat suomalaiset joutuivat opettelemaan lukemisen perusopit - päästäkseen ripille ja saadakseen luvan avioliittoon.

Ensimmäinen suomenkielinen romaani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Juhlimme siis tänä vuonna suomenkielisen kaunokirjallisuuden 150-vuotistaivalta.

Minulle Seitsemän veljestä on henkilökohtaisesti tärkeä. Ollessani keskikoulussa sairastin joka talvi kuumetaudin, flunssan. Juuri tämän flunssaviikon aikana luin Seitsemän veljestä useana vuonna peräkkäin. Pidin kirjasta ja tarinasta. Myöhemmin, aikuisena ja nyt vielä vanhana luen kirjan aika ajoin. Kirjasta on tullut kirjallisenkin kieleni yksi kulmakivistä, huolimatta siitä, että Kiven kieli oli kirjan ilmestyessä jo hieman vanhahtavaa.

Kouluiässä rakentuivat toisetkin kirjalliset ja maailmankuvalliset kulmakivet. Ehkä tärkein oli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Luin Waltarin kirjoja paljon laajemminkin. Waltarihan kirjoitti kahdeksan laajaa historiallista teosta sekä kymmeniä pienoisromaaneja, joiden teemat olivat historiallisia romaaneja suppeampia, usein rakentuen yhden ajatuksen ympärille. Waltari itse kertoi, että ajatus ja teema tulivat usein mieleen kuin salamanvälähdys.

Vuonna 1955, siis kymmenvuotiaana, luin isäni hyllystä löytämäni, edellisenä vuonna ilmestyneen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tarina kiehtoi, mutta tuolloin itse asia jäi vielä vieraaksi. Olin vielä liian nuori. Myöhemmin olen palannut kirjaan kerta toisensa jälkeen, myös kuunnellen teoksen äänikirjana.

Sinuhe egyptiläinen on omalla tavallaan erityinen kirja. Kun olen lukenut sen eri ikävaiheissa, murrosiässä, opiskelijana, nuorena perheenisänä, työelämässä toimivana tutkijana, vanhuuden kynnyksellä, eräitä saumakohtia mainitakseni, kirja on avautunut joka kerta uudella tavalla.

Viimeksi lukemillani kerroilla aloin kiinnittää erityistä huomiota Waltarin kieleen. Kirjan teemoissahan on paljon ajatusmaailmaa Raamatusta, "turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". ”Ei mitään uutta auringon alla” ajatuksissa heijastuvat Saarnaajan kirjan ajatusmallit Vanhasta testamentista. Eikä vain ajatusmallit, vaan myös kirjallinen tyyli.

Edellä mainittujen kirjojen maailmankuva sekä kieli ovat varmasti vaikuttaneet omaan maailmankuvaani ja ajatteluuni. Omaksumillaan käsitteillä ihminen hahmottaa ympäröivää maailmaansa. Maailmankuvaani ovat tietysti vaikuttaneet sadat muutkin lukemani kirjat, tai kuulemani ja näkemäni taideteokset, tieteen sanaan perehtyminen, kuten myös omat kokemukset.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että kirjallinen harrastus ja tausta sekä työssä tarvitsemani kielellinen ilmaisu, suullinen ja kirjallinen, ovat opettaneet minut rakastamaan äidinkieltäni. Suomen kieli on nautinnollinen, koska sen avulla voin saada esiin oivallukset itsestä, elämästä ja maailmasta. Tosin kieleen rakastumisesta huolimatta oikean ilmaisun löytäminen on kuin kadonneen aarteen metsästystä. Se pakenee usein kuin haavekuva.

Helppoa ilmaisun löytäminen ei ole aina mestarillekaan. Itse Waltari joutui kirjoittamaan 500 sivua ennen kuin pääsi teoksen Johannes Angelos kanssa sinuiksi. Nuo sivut julkaistiin postuumisti nimellä Nuori Johannes. Johannes Angelos -teosta on sanottu kaikkein kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sitä en osaa arvioida, mutta upea teos se on, myös rakkauden kuvauksena.

Kirjoitan sanat isän ja maa tarkoituksella erilleen. Isän maalla tarkoitan todella isäni maata, eli Viialan taloa ja sen luomaa kokonaisuutta. Vaikka taloa voi sanoa isäni maaksi, kuului tähän miljööseen ja kokonaisuuteen luonnollisesti myös äitini. 

Viialan talo on vanha tila. Historian kirjoista ei selviä, milloin talon paikalle syntyi pysyvä asutus. Jämsän jokilaaksohan oli muinaisista ajoista lähtien ollut hämäläisen heimon nautinta-aluetta. Jokivarressa kalastettiin ja lähimetsissä pyydystettiin riistaa. Hyvin varhain jokivarressa viljeltiin myös viljaa, ruista.

Viialan talo mainitaan maakirjoissa, joita Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ryhtyi teettämään eri puolilla valtakuntaa. Hämeen maakirjat ovat vuodelta 1539. Maakirjat laadittiin kruunun verotuksen tehostamiseksi. Suurvalta-Ruotsin luominen tarvitsi rahaa.

Kruunun verotulojen tarve ajoi sittemmin suuren joukon tiloja konkurssiin. Ne myytiin pakkohuutokaupalla tai otettiin kruunun haltuun. Näin kävi myös Viialan talolle. 1600-luvun lopulla siitä tuli ruotuväkilaitoksen sotilasvirkatalo. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, ruotuväkilaitos lopetettiin. Tuolloin talosta tuli valtion vuokratila.

Isoisäni isä Erik Johan Laaksonen muutti perheineen vuokraviljelijäksi Viialan taloon vuonna 1892. Viialan talon vuokrasopimus uusittiin vuonna 1904 isoisäni, Kalle Vihtorin nimiin.

Itsenäistyneen Suomen ensimmäisiä kipeitä poliittisia kysymyksiä oli ns. torpparikysymys. Kysymys oli siitä, voivatko torpan haltijat lunastaa torpan maat omistukseensa.  Torppien vapautuslaki, lex Kallio hyväksyttiin 1920-luvun alussa.

Valtion taholla tuli pian kysymykseksi, mitä tehdään valtion vuokratiloille, jotka voitiin rinnastaa torppiin. Vuokratiloja ryhdyttiinkin itsenäistämään, eli myymään joko haltioilleen tai muille sopiville henkilöille.

Isäni, joka juuri oli aloittanut liikunnan opettajan toimen Jämsän yhteiskoulussa, tarttui asiaan. Kun Viialan talo lunastettiin Laaksosten perheen, siis isäni, nimiin, siihen tuli rakennusten lisäksi 15 hehtaaria peltoa ja 29 hehtaaria metsää.

Mitä isäni maa ja talo merkitsivät minulle? Tunsin lapsena tiettyä ylpeyttä olla talollisen poika. Minua kutsuttiinkin kaveripiirissä Viialan Kalleksi. Identifioiduin näin isäni maan ja talon mukaan.

Edellä oleva kuvaus äidinkielistä ja isän talosta kertoo jo paljon perinnöstä, jonka sain lähtiessäni maailmalle.

Sanallinen ilmaisutaito on kulkenut tärkeänä osana perintöä sukupolvien ajan. Se mitä tiedän isoisäni isästä, Erik Johan Laaksosesta, kertoo, että hän oli vahva sanankäyttäjä. Hän oli ehdoton auktoriteetti perheessään ja lähipiirissään.

Isoisäni - hänet muistan hyvin - oli erittäin nopeasanainen mies. Hänellä oli aina sutkaus joka tilanteeseen. Isäni oli opettaja, jonka matematiikan opetus oli äärimmäisen selkeää. Hän oli puhetyöläinen, joka opetuksen ohella piti satoja puheita. Hän oli usein puhuja juhlatilaisuuksissa, urheilu- ja sotakavereiden merkkipäivinä ja muistotilaisuuksissa.

Viialan talon kautta syntyi elävä yhteys kotipaikkaan ja kotiseutuun. Talon töissä konkretisoitui osa suvun perintöä, työnteon arvostus. Työ on Suomessa ollut aina suuressa arvossa. Maatalossa se on itsestään selvyys, koska töiden laiminlyöminen näkyi välittömästi asioiden ja ympäristön hoitamattomuutena. Oli velvollisuus hoitaa maatalon tehtävät hyvin ja ajallaan.

Voinkin sanoa, että merkittävimmät arvomaailmaan ja tapakulttuuriin liittyvät perinnöt ovat työnteon arvostus ja velvollisuudentunto. Koen, että itsellänikin on sisäänrakennettuna tunne saada aikaan ja nähdä käsien työn jäljet.

Kun ajattelen kodin henkistä perintöä, ensimmäisenä mieleeni tulee ihmisen kunnioittaminen. Ihmisen kunnioittamiseen kuului tasa-arvoinen ja tasapuolinen suhtautuminen ihmisiin ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta. Niinpä esimerkiksi isäni tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa ja oli itse kunnioitettu naapureiden, urheilutovereiden ja sotakavereiden keskuudessa. Myös lukuisat hänen oppilaansa antoivat suuren arvon.