Ylpeyden aiheita

Suomalaisen mielenmaiseman pohjavire on nyt hyvin alakuloinen, jopa masentunut. Tuntuu oikein iholla, kuinka negatiivinen ilmapiiri vyöryy yli. Asiantilaan löytyy varmasti useita ja monenlaisia selityksiä. Tämän, Suomen 96. itsenäisyyspäivänä kirjoitetun blogin tarkoitus ei ole analysoida ja läpivalaista kaikkia ajateltavissa olevia syistä.  Viittaan kuitenkin siihen, että osansa saattaa olla sillä, että elämme jo kuudetta raamatullista laihaa vuotta. 2000-luvun alkupuoli vuoteen 2007 saakka oli niitä lihavia vuosia. Vielä ei kyetä ennustamaan, jäävätkö laihat vuodet seitsemään vai joudummeko tulevaisuudessa tyytymään selvästi heikompaan talouskehitykseen kuin olemme tottuneet. Suomessa kansantuote saavuttanee vuoden 2007 tason vasta 2015. Jo tapahtuneeseen on ollut tuskallista sopeutua.

Kuluvan syksyn masentaviin uutisiin kuuluvat puolestaan kansallisten ylpeydenaiheidemme Nokian kännyköiden myynti Amerikkaan sekä Pisa-tulosten ”romahdus”. Nämähän ovat olleet niitä harvoja seikkoja, joilla Suomi ja suomalaiset ovat kansainvälisesti profiloituneet. Muutenhan meistä maailmalla ei tiedetä kuin että Suomi on kaukainen, kylmä ja kieleltään vähän kummallinen.

Yksilön ja kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää, että on olemassa asioita, joista voimme olla ylpeitä, ja asioita, joita voimme kunnioittaa. Ne kohottavat sekä kansakuntaa että yksilöä, ja tuovat tervettä ryhtiä elämään.

Kun katselee historiallisesta perspektiivistä asioita, jotka ovat olleet suomalaisille kunnioituksen tai ylpeilyn aiheita, nousevat esiin lähinnä muita rohkeammat, etevämmät tai muuten kunnioitettavammat henkilöt. Olemme esimerkiksi aina arvostaneet kirjoitetun suomenkielen luojaa, Mikael Agricolaa. 1800-luvulta voi jo mainita useita henkilöitä, jotka voidaan edelleen nostaa ”kansakunnan kaapin päälle”. Ennen kaikkea tulevat mieleen kansallisrunoilija J.L. Runeberg, Kalevalan luoja Elias Lönnrot, suomalaisuuden kohottaja J.V. Snellman sekä suomalaisen maiseman ja sielunmaiseman tulkki, Sakari Topelius.

Vuosisadan lopulla syntynyt taiteen kultakausi nosti esiin useita kuvataiteilijoita, kirjailijoita sekä säveltäjiä. Edellisillä vuosisadoilla tieteen, taiteen, hengellisen kulttuurin sekä suomalaiskansallisen päätöksenteon edustajat loistivat ikään kuin majakat, jotka antoivat suuntaa väestön ja kansakunnan kehitykselle.

Vielä 1950-luvulla haluttiin nostaa ja myös nousi lähihistorian ja silloisen ajan henkilöitä, jotka saavuttivat muita paljon enemmän kunnioitusta ja arvostusta. Vielä silloin kansalliset ylpeydenaiheet kiteytyivät aikaisemmalla tavalla henkilöihin, joihin ihmiset katsoivat kuin ylöspäin. Heiltä odotettiin ja heiltä uskottiin saatavan paljon enemmän kuin inhimillisesti oikeastaan olisi voinut odottaa. Koko viime vuosisadan henkilöksi nousi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim. Mannerheim saavutti sekä sotapäällikkönä että poliittisena johtajana lähes myyttisen aseman.

Poliittisista johtajista kansakunnan kaapin päälle nousivat presidenteistä J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen sekä Mauno Koivisto. He edustivatkin samalla mainiosti keskeisiä yhteiskuntaluokkia, porvaristoa, talonpoikais-/pienviljelijäväestöä sekä työväestöä. Sittemmin poliittisten johtajien – eri tasoilla – asema on murentunut. On käynyt kuten Ilmari Turja jo aikoinaan kirjoitti, ”Ei kukaan oo mikään” (1975). Tänään lienee saavutettu tämä Turjan vitsinomainen pohjalaislausahdus.

Ilman kunnioituksen aiheita on – kuten alussa viittasin – tylsä elää. Mistä siis tänään olemme ylpeitä tai mitä kunnioitamme, kun nyt nämä kansainvälisesti noteeratut ylpeydenaiheet ovat katoamassa? Palaamme kai kansallisiin ylpeydenaiheisiin. Mitä ne sitten voisivat olla? Yhden vastauksen antaa luettelo, johon on kirjattu Suomen viralliset ja vakiintuneet liputuspäivät. Ne eivät välttämättä mene täysin yksiin ihmisten mielissä olevien asioiden ja aiheiden tai henkilöiden kanssa, mutta antavat kyllä mainion läpivalaisun sekä historiaan että nykypäivään.

Liputuspäiviä on nimetty seitsemälle henkilölle suoraan sekä välillisesti vielä kahdelle. J. l. Runeberg, Eino Leino, Aleksis Kivi ja Minna Canth edustavat runoutta ja kirjallisuutta. Mikael Agricola suomen kieltä ja J. V. Snellman suomalaisuuden nousua. Kalevalan ja samalla Suomalaisen kulttuurin päivä kunnioittaa Elias Lönnrotin työtä kansanrunouden kerääjänä. Puolustusvoimien lippujuhlan päivä on sijoitettu Mannerheimin syntymäpäiväksi. Vaikea tietää, miksi Mannerheim ei ole saanut suoraan omaa nimikkopäiväänsä. Kansakunnan kunnioitus on kuitenkin yksiselitteinen, koska kansalaiset valitsivat Mannerheimin Suurimmaksi suomalaiseksi (2004). Jean Sibeliuksen nimikkopäivä edustaa  kansallissäveltäjän lisäksi suomalaisen musiikin arviostusta.

Jos ajattelee, minkä kulttuuritahon henkilö galleriasta puuttuu, ensimmäisenä tulee mieleen kuvataide. Kuka voisi olla paras henkilö? Jos henkilö olisi valittu muutama vuosikymmen sitten, hän olisi varmaankin ollut Akseli Gallen-Kallela, kansallisten ikonien luoja. Tällä hetkellä henkilö voisi olla Helene Schjerfbeck. Schjerfbeckin taidehan on ehkä eniten myös kansainvälistä, kaikkia ihmisiä koskettavaa. 

Virallisella tai vakiintuneella liputuksella kunnioitetut henkilöt edustavat omien saavutustensa ohella siis oman alansa arvostusta. Suomessa halutaan arvostaa ja kunnioittaa myös muunlaisia seikkoja. Eräänlaisia arkielämän arvostuksen kohteita ovat Tasa-arvon päivä ja Suomalaisen työn päivä. Näillä on ehkä myös kansainväliset esikuvat.

Liputtamalla kunnioitamme myös tiettyjä väestöryhmiä. Äitienpäivä ja Isänpäivä koskevat luonnollisesti kaikkia. Jokaisella on tai on ollut oma äiti ja isä, ja monet ovat äitejä ja isiä. Kansallinen veteraanipäivä ja Kaatuneitten muistopäivä osoittavat kunnioituksen niille henkilöille, joita on kiittäminen Suomen säilymisestä itsenäisenä. Sotien aikana koko väestö kantoi helteen, mutta monien kohdalla uhri oli totaalinen.

Liputuspäillä kunnioitetaan myös kansallisuuksia. Suomalaisuuden päivällä arvostamme Suomalaisen kulttuurin päivän tavoin omaa kansakuntaa ja sen saavutuksia. Ruotsalaisuuden päivä, Svenska Dagen, lienee hieman kaksijakoinen. Ilmeisesti ensisijainen kohde on oman maan suurin kielivähemmistö, suomenruotsalaiset. Se, että samana päivänä juhlitaan myös Kustaa Aadolfin päivää, viittaa ilmeisesti Ruotsiin. Tätä voi pitää hieman ristiriitaisena. Vaasa-suku, johon Kustaa II Aadolfkin kuului, loi 1500- ja 1600-luvuilla suurvalta Ruotsin. Ruotsin itäisen osan, Suomen, väestöllä ei liene siitä paljon hyvää sanottavaa. Suomalainen vähemmistö joutui kantamaan suhteellisesti suurimman taloudellisen sekä väestöllisen taakan. Nämä vuosisadat oli todellinen suonenisku Suomen väestölle.

YK:n päivä ja Eurooppa-päivä edustavat kansainvälisyyttä. Niillä korostetaan kuulumista laajempiin yhteisöihin. Ehkä Eurooppa-päivä koetaan suomalaisten mielissä vielä aika päälle liimatulta. Ainakin suhde EU:hun on ristiriitainen, vielä parinkymmenen jäsenyysvuoden jälkeenkin.

Lopuksi on syytä mainita kaksi erityistä liputuspäivää. Suomen lipun päivään, Juhannukseen liittyy itse kullekin myönteisiä muistikuvia ja vielä enemmän sellaisia odotuksia.

Juuri tänään vietetään ja liputetaan yhtä tärkeimmistä ja arvostetuimmista päivistä, Suomen itsenäisyyden päivää. Kansallisesti ja kansalaisten kannalta itsenäisyys on maan suurimpia saavutuksia. Historian kirjat kertovat, ettei sen juhlimisen jatkuminen jo kohta 100 vuotta ole ollut aina itsestään selvyys. Ehkä uhka itsenäisyyden menettämisestä on nykyisin jo erittäin pieni, mutta päivä korostaa kuitenkin velvollisuutta toimia kukin kohdallaan kansakunnan menestyksen hyväksi.

Se tavallinen tarina

Tämän jutun otsikon olen lainannut Hannu Salaman vuonna 1961 julkaisemasta kirjasta, Se tavallinen tarina. Kirja kertoo tarinan nuoresta, maalta kaupunkiin tulleesta, viattomasta ja ymmärtämättömästä tytöstä, joka tulee innokkaan, mutta vastuuttoman vastakkaisen sukupuolen edustajan kaltoin kohtelemaksi. Ehkä tarina oli aikanaan aika yleinen.

Tämä tarina tässä käsittelee kuitenkin aivan eri aikaa ja eri kohderyhmää. Nuorten naisten sijasta on kyse ennen muuta ikääntyvien ja ikääntyneiden, mutta ehkä eräässä suhteessa ymmärtämättömien kokemuksista ja kohtelusta. Tarina on myös sukupuolesta riippumaton. Se kuvaa nykyisen informaatioyhteiskunnan, ehkä vielä paremmin sanottuna kommunikaatioyhteiskunnan tapahtumia. Viime vuosikymmeninä kehitetty informaatioteknologia on luonut ennen kokemattoman vallankumouksen juuri kommunikaatiossa, ihmisten yhteydenpidossa ja vuorovaikutuksessa ajasta ja paikasta riippumatta.

Ennen kuin menen viime päivien omakohtaisiin kokemuksiin, pieni muistikuva neljän vuosikymmenen takaa. Opiskelin vuonna 1971 kesäyliopistossa tietojenkäsittelyopin approbaturia. Luennoitsija piirsi liitutaululle nelikentän, mihin hän kuvasi lyhyesti ihmisen ja koneen, siis tietokoneen, ominaispiirteet. Ihminen on nero mutta hidas. Kone taas on nopea mutta idiootti. Luennoitsijan mukaan kurssin tavoitteena oli, että meistä opiskelijoista tulisi koneen avulla nopeita neroja. Itse päädyin kuitenkin yleensä kombinaatioon hidas idiootti. Ainakin tunsin niin, ja asiaa vahvisti harjoituksia ohjanneen assistentin asiaa alleviivaava katse.

Tämän päivän tarina alkoi tasan viikko sitten, 15. päivä perjantaina. Aamulla avatessani koneen lukeakseni mahdolliset sähköpostit, tietokone avautui mutta sähköposteja ei ilmaantunut. Päivän mittaan kävi ilmi, että operaattori Saunalahden, jolle maksan laajakaistasta ja sähköposteista, koko sähköpostijärjestelmä oli kaatunut. Netin kautta sain kuitenkin selville, että vikaa korjattiin ja yhä useampi posti alkoi toimia, muttei minun. Asia hieman hermostutti, kun viikonvaihteessa odotti parikin sovittua dead linea, joiden informaatio oli määrä välittää sähköpostin avulla.

Yritin omatoimisesti etsiä netin kautta ratkaisua, mutta kun nörttitaipumukset ovat rajoitetut, siitä ei tullut tolkkua. Pääsin kyllä netin kautta Saunalahden sivuille. Sieltä löytyi ajantasaista informaatiota, että korjaus etenee ja useimpien sähköpostit toimivat - muttei minun. Lähdin varmuuden vuoksi Selloon, missä on Elisan liike. Saunalahtihan on Elisan tytäryhtiö.

Sellon liike keskittyy vain myyntiin ja kyseltyäni nörtin näköiseltä nuorelta mieheltä sain vain vastauksen, ettei hän pysty auttamaan, mutta näkee koneelta, että korjaus etenee, vaikkei kaikki postit vielä toimikaan. Hommansa mukaisesti hän alkoi myydä minulle Elisan viihdepakettia, mitä en todella siinä tilanteessa halunnut – enkä muutenkaan.

Testailin omin päin eri vaihtoehtoja ja hankin useampaan kertaan uudet salasanat, kun alkuperäiset olivat unohtuneet. Minulle nimittäin saunalahden sähköpostit ohjataan Outlookin kautta, mikä on monella tapaa kätevämpi kuin Saunalahden sähköpostisivusto. Outlookissa sijaitsevat myös kaikki osoitteistoni ja sen kautta on helppo lähettää liitteitä ja tallettaa aineistoja koneen muistiin.  

Kärsivällisyys omaan apuun loppui lauantaiaamuna ja löysin lopulta puhelinnumeron, jolla voi ottaa yhteyttä Saunalahden/Elisan asiakaspalveluun. Aika nopeasti vastasi mieshenkilö, joka äreästi koetti neuvoa, mitä minun pitäisi yrittää. Se oli pääasiassa sitä, mitä olin jo yrittänyt. Asiasta ei taaskaan tullut enempää kuin lisää ärtymystä. Päätin jälleen odottaa. Aika ajoin tekemäni kokeilut Outlookin kautta osoittivat aina, ettei mitään tapahdu.

Soitin sunnuntaiaamuna uudelleen Saunalahden asiakaspalveluun, ja nyt vastasi ystävällinen nuori nainen. Hänkin neuvoi tilaamaan uudet salasanat ja yrittämään uudelleen. Lupasi kuitenkin panna asian eteenpäin ja kertoi, että he lähettävät tekstiviestin, kun jotakin tapahtuu. Tekstiviesti tulikin, missä kerrottiin, että asia on viety eteenpäin.

Tuskailin sunnuntain ja mietin, miten hoidan eri hommia, joita sähköpostin kautta olin suunnitellut tekeväni. Kiroilin mielessäni ja yritin löytää myös Elisan sivulta palstaa, mihin olisin voinut kirjoittaa valitukset ja purkaa sappeani. Pitkän etsiskelyn jälkeen löysinkin sivuston, jolle voi kirjoittaa mielipiteensä. Se näytti olevan julkinen ja sinne pääsemiseksi piti suorittaa taas kirjautumisrituaali salasanoineen. Sitä rumbaa en jaksanut enää aloittaa, kun minulla oli jo pitkä rivi Saunalahden toimimattomia salasanoja. Nehän olin kirjoittanut huolellisesti muistiin, koska salasana koostuu epämääräisestä joukosta kirjaimia ja numeroita, eikä sitä voi kerralla muistaa.

Maanantaiaamuna soitin taas Saunalahden asiakaspalveluun ja taas vastasi ystävällinen nuori nainen, joka oli kovin pahoillaan. Hän lupasi panna asian eteenpäin ja lähettää tekstiviestin. Tekstiviesti tulikin, missä ilmoitettiin, että asia on pantu eteenpäin.

Sain Pentti Rauhalan hoitamaan senioriverkoston joululounasta koskevan muistutusviestin, kun oma systeemini ei siis toiminut. Päättelin, ettei vika voi olla kovin iso, eli se olisi nopeasti hoidettu, jos vain saisin kiinni jonkun, joka voisi katsoa konettani. Menin uudelleen Selloon kysymään onko Elisalla jossakin pääkaupunkiseudulla palvelua, missä voisin asiantuntijan kanssa nokikkain ja kone mukana ratkoa ongelmaa. Tällä kertaa keskustelin vanhemman myyjän kanssa. Hän ystävällisesti etsikin tällaisen mahdollisuuden, Elisan studion. Ensimmäinen vapaa aika olisi vasta ensi huhtikuussa – eli se siitä.

Yritin uudestaan keksiä, mistä kenkä puristaa. Uusien salasanojen, joita uskollisesti tilasin ja automaatti lähetti, jälkeen hoksasin, etten ollut muistanut yhdessä vaiheessa tallettaa uutta salasanaa. Sellainenkin vaihe näkyi olevan, vaikken sitä heti huomannut.  Nyt pääsin Saunalahden sähköpostisivulle ja pystyin lukemaan ja lähettämään postiani. Liitteeni ja postilistani ovat edelleen Outlookissa, joka ei avaudu. Koska ilman sitä ja liitetiedostoja systeemi ei toimi niin kuin pitäisi, on pakko löytää lähipiiristä joku, joka osaisi putsata Outlookin. Mitään tekstiviestiä Saunalahden puolelta ei ole vielä tullut – vaikka viikko on kulunut - siitä, että he olisivat tehneet jotakin asian hyväksi.

Ensimmäinen ajatus, joka tästä taistelusta jäi, oli se, etteivät operaattorit halua todellisuudessa palvella asiakkaitaan vaan pelkästään myydä ja periä maksuja. Yhteydenotto on tehty hankalaksi tai melkein mahdottomaksi, paitsi puhelimella sen jälkeen kun olin tuon aika huomaamattoman numeron löytänyt. Hyvään palveluun kuuluu se, että asiakas kokee saavansa hieman enemmän kuin odottaa. Näin ei nyt ole. Ja asiakkaan näkeminen ongelmatilanteissa näyttää olevan kauhistus. Monet ongelmat olisivat hyvin nopeasti ja helposti ratkaistavissa, jos voisi jollekin nokikkain kertoa, mistä kenkä puristaa.

Taistelu koneen ja kommunikaatiosysteemien kanssa palautti mieleen muistikuvan radio-ohjelmasta, jonka taisin kuulla joskus 1970-luvulla. Siinä haastateltiin käytännön filosofian professori, nyt jo emeritus, Juhani Pietarista Turusta. Hän pohti ihmisen identifioitumista suhteessa ympäristöönsä. Pietarisen mukaan ihminen on aina suhteuttanut itseään eläimiin ja niiden ominaisuuksiin. Eläimistä löytyy kuitenkin esimerkkejä lähes joka suhteessa siitä, että ne ovat etevämpiä kuin ihminen. Monet ovat nopeampia ja vahvempia. Toiset eläimet kuten linnut näkevät paljon paremmin. Pöllöillä ja esimerkiksi ketuilla kuulo on paljon parempi. Hyvin monilla on hajuaisti moninkertainen ihmiseen verrattuna.

Ihminen on vedonnut vertailussa aina älyynsä ja älykkyyteensä, jotka hänen mielestään ovat parempia kuin eläimillä. Sekään ei tosin ole yksiselitteistä, kun tiedetään, kuinka erinomainen muisti esimerkiksi norsuilla on. Hyvä muistihan on osa älykkyyttä.

Informaatioteknologian aika johtaa Pietarisen mukaan – jos muistan oikein – kuitenkin vertailuun koneen kanssa. Se on ympäristömme tärkeimpiä vaikuttajia. Suhteutamme itsemme tietokoneeseen tai näihin lukemattomiin älylaitteisiin, jotka meitä nyt ympäröivät. Aito kokemus on, että osaamme käyttää – jos osaamme – niiden kapasiteetista vain murto-osan. Jos jossain teemme virheen emmekä älyä sitä, koemme että kone on meitä paljon älykkäämpi. Ainakin koemme itsemme tyhmäksi.

Idiootti on suomennettu vuonna 1954 julkaistussa sivistyssanakirjassa (Hagfors – Manninen) tylsämieliseksi henkilöksi. Kreikan sana idiō´tēs tarkoittaa sananmukaisesti osaamatonta henkilöä. Viikon taistelun jälkeen en ole ihan varma olenko tylsämielinen vain osaamaton henkilö, toivon mukaan enemmän jälkimmäistä.  

Ruokaturva ja ravitsemus kehityksen avaimia

Turvattu ravinnon saanti, jokapäiväinen leipä, ymmärretään yhdeksi tärkeimmistä elinehdoista. Mikään elävä olento – ei ihminenkään – voi jatkaa olemassaoloaan ilman ravintoa. Niinpä eri kulttuurit ja uskonnot ovat nostaneet ruuan keskeiseksi osaksi pyhiä riittejä. Me kristitytkin rukoilemme Isä meidän -rukouksessamme, että ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Vanhassa kiinalaisessa tai japanilaisessa ja monessa muussakin kulttuuritraditiossa viedään säännöllisesti vainajille ruokaa, jotta henkien toimeentulo on turvattu rajan toisella puolella.

Ruokaturva, riittävän ravinnon turvaaminen on askarruttanut ihmisiä kautta historian. Yksi kuuluisimmista asiaa pohtineista oli englantilainen pappi ja taloustieteilijä Thomas Malthus, joka julkaisi asiaa koskevan teoksen, An Essay on the Principle of Population, vuonna 1798. Malthusin ajatus oli, että väestö lisääntyy rajoittamattomassa geometrisessa sarjassa (kuten 2, 4, 8, 16, jne.), eli eksponentiaalisesti. Tämä lisäys johtaa väestöräjähdykseen. Näinhän on melkein käynytkin. Kun maapallon väkiluku oli Malthusin aikaan noin miljardin, se on nyt jo yli 7 miljardia.

Thomas Malthus sanoi väestöennusteen lisäksi, että ravinnontuotanto kasvaa vain aritmeettisessa sarjassa (kuten 1,2,3,4, jne.), eli aina saman verran vuodessa. Malthusin mukaan joudutaan pian tilanteessa, missä ravinnontuotanto ei riitä kattamaan väestönkasvun tarpeita. Seurauksena on jatkuva nälänhätä tai aliravitsemus. Ruuan puute väistämättä pysäyttää väestönkasvun.

Malthus erehtyi ravinnontuotannon ennusteessa. Hän ei osannut nähdä tuotantoteknologian kehityksen voimaa. Itse asiassa esimerkiksi viimeisen 50 vuoden aikana ravinnontuotanto on maapallolla kasvanut nopeammin kuin väestö lisääntynyt. Niinpä Malthusia on aika ajoin pilkattu virhearviostaan.

Malthusin merkitys oli kuitenkin paljon syvällisempi ja kauaskantoisempi kuin hänen pilkkaajansa osasivat kuvitella. Malthusin käsitys ravinnon ja ihmisen toimeentulon yhteydestä – niin itsestään selvyys kuin se onkin – antoi Charles Darwinille sysäyksen pohtia ravintoa lajikehityksen moottorina. Darwin julkaisi Galapagos –saarilla ja muuallakin tekemiensä havaintojen perusteella käsityksensä lajien kehityksestä artikkelissaan Lajien synty, The Origin of Species, vuonna 1859. Sen perusajatus on evoluution, luonnonvalinnan keskeinen ellei ratkaiseva merkitys eri lajien ja niiden yksilöiden kehitykselle. Sopeutumalla tarjolla oleviin ravinnonlähteisiin ja muihin olosuhteisiin lajit hakeutuvat niille mahdollisiin tai suotuisiin ekolokeroihin ja siten turvaavat olemassaolonsa.

Riittävä ravinto on siten lajien kehityksen ja olemassaolon edellytys. Ravitsemus ja ruokaturva ovat keskeisimpiä kehitystekijöitä koko luomakunnassa. Tämä pätee myös ihmiseen ja ihmisen luomaan yhteiskuntaan.

Jos kehityspolitiikka, eli kehitysmaiden auttaminen, haluttaisiin fokusoida inhimillisen ja myös yhteiskunnallisen kehityksen ydinalueisiin, merkitsisi se ruokaturvan, riittävän ravitsemuksen ja niiden edellytysten nostamista politiikan keskeisimmäksi päämääräksi. 

Ruokaturva, ravitsemus ja niiden edellytyksenä maataloustuotanto ovatkin olleet tärkeitä kohdealueita kansainvälisessä kehityspolitiikassa. YK:n Maatalous- ja elintarvikejärjestö, FAO oli ensimmäisiä YK:n elimiä, kun se perustettiin vuonna 1945. Maatalous on ollut Maailmapankin keskeisimpiä kehityspolitiikan alueita aina 1970- ja 1980-luvuilta alkaen ja jälleen entistä tärkeämpänä vuosien 2007/08 elintarvikekriisin jälkeen.

YK:n vuosituhatjulistuksessa ja vuosituhattavoitteissa vuodelta 2000 ruokaturva oli ensimmäinen kehitystavoite äärimmäisen köyhyyden poistamisen ohella. Äärimmäisen köyhyyden poistaminen ja nälänhädän tai aliravitsemuksen eliminoiminen ovatkin mitalin kaksi puolta; ne ovat riippuvaisia tosistaan.

Suomessa ruokaturvaa koskeva kehityspolitiikka on ollut ailahtelevaa. Se nousi YK:n ja Maailmanpankin vanavedessä politiikan keskiöön 1980-luvun alussa. 1990-luvulta alkaen globaalin ruokaturvan edistäminen jäi kuitenkin Suomen politiikassa katveeseen. Ensin määrärahoja runteli vuosikymmenen alun talouskriisi, kun kehitysyhteistyövarat putosivat alle puoleen.

Kun kehitysyhteistyön määrärahoja vähitellen vuosikymmenen puolivälistä alkaen nostettiin – tosin pitkän aikaa varsin varovaisesti – maatalouden ja ruuantuotannon edistäminen kehitysmaissa jäivät Suomen politiikassa sivummalle. Ruokaturva säilyi nimellisesti painopistealueena aina vuosikymmenen lopulle kunnes sekin asema poistui vuosituhannen vaihteessa. Kehitysyhteistyöministerinä ollut vihreiden Satu Hassi totesi, ettei maataloustuotannon edistäminen kehitysmaissa kuulu Suomen painopisteisiin.

Suomen politiikassa maataloussektori sai uutta nostetta, kun vuosien 2007/2008 kansainvälinen elintarvikekriisi nosti ruokaturvan keskiöön muuallakin maailmassa. Suomessa mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunta laati varsin perusteellisen muistion ja kannanoton maailman ruokakriisistä (UaVM 8/2008 vp). Valiokunta korosti mm. että ”maatalouteen suunnatun ODA-kelpoisen kehitysyhteistyön rahoituksen määrä tulisi kääntää kasvuun …”. Uudelleen ulkoasiainvaliokunta otti kantaa asiaan Suomen ruokapolitiikkaa käsitelleessä lausunnossaan (UaVL 6/2010 vp). Asiaan viitataan toteamalla, että ”Ulkoasiainvaliokunta pitää hyvänä, että kehitysyhteistyön rahoitusta maatalouteen ollaan kasvattamassa, …” kuten oli tapahtunutkin.  

Ulkoasiainvaliokunnan muistiossa vuodelta 2008 on ehkä määrärahakannanottoa tärkeämpää viittaus ihmisoikeuksiin. Riittävä ravinto on YK:ssa todettu tärkeäsi ihmisoikeudeksi jo vuonna 1966. Kehitysministeri Heidi Hautalan nosti päättyneen ministerikauden suurimmaksi ansioksi ihmisoikeuksien koriostamisen Suomen kehityspolitiikan sisällössä. Näin ollen on tärkeää arvioida koskiko tämä käytännössä myös ruokaturvan edistämistä. Se olisi kuitenkin konkreettisin ja nopein tapa Suomen edistää satojen tuhansien ihmisten mahdollisuutta kehittyä ja elää täysipainoista elämää myös kehitysmaissa.

Uusi kehitysministeri Pekka Haavisto nosti puolestaan omassa avaushaastattelussaan Suomen politiikan keskiöön rauhanturvaamisen. Silläkin saralla ruokaturvalla on suuri merkitys. Viime elintarvikekriisissä syntyi yli 40 maassa väkivaltaisia yhteenottoja ruokapulan vuoksi. Kun tiedetään globaalin elintarviketilanteen ennusteet ja kipupisteet, voi olettaa tilanteen muuttuvat entistä räjähdysherkemmäksi lähivuosina.

Ruokaturva, ravitsemus sekä niiden rooli kehityksessä ja kehityspolitiikassa ovat fundamentaalisia ja suuria tulevaisuuden kysymyksiä köyhille ihmisille ja ihmiskunnalle. Niinpä asiaa on tarkoitus valaista useammassakin kirjoituksessa syksyn ja talven mittaan.

Pappana olemisen onni

Kohta kaksivuotias Tommi kailottaa kovaan ääneen: ”Pappa tuli Tommi katshoma”, tai käskevästi: ”Pappa kantaa”. Silloin papan on syytä ottaa pieni poika syliin ja kantaa hänet haluamaansa paikkaan. Usein se on parvekkeen ikkuna, mistä on hyvä seurata ohi kiitävien autojen valoja. Samalla voimme taas kerran todeta yhdessä, että papan auto on läheisellä parkkipaikalla.

Kaksoissisar Sanni kantaa papan syliin palapeliä tai kirjaa, jonka kuvia katselemme yhdessä. Joka kerta tuntuu ihmeelliseltä, miten Pikku toukka paksukainen on voinut kaivaa kolon läpi mansikan, luumun, jne. – aina läpi suuren lehden. Toukan kaivamista rei’istä mahtuu läpi papan pikkusormi tai Sannin mikä tahansa pieni sormi.

Isovanhempana olo koostuu pienistä hetkistä, jotka voi jakaa lastenlasten kanssa. Jo parin vuoden kokemuksen perusteella voi hyvin sanoa, että yhdessäolo tuottaa iloa molemmin puolin. Lastenlapsille isovanhemmat ovat tuttuja, mutta hieman etäisempiä kuin omat vanhemmat. Omat vanhemmat joutuvat ympäri vuorokautisesti vastaamaan pienokaisten hyvinvoinnista, ravitsemuksesta, vaatetuksesta, puhtaanapidosta, terveydenhoidosta, nukkumisesta, ulkoilusta jne. Isovanhemmat ovat ehkä näissäkin asioissa ensimmäinen reservi ja auttaja, mutta vastuu on vähäinen omiin vanhempiin nähden. Isovanhemmat tuovat käyttöön lisää niitä käsiä, joita pienokaisten hoitamisessa paljon ja päivittäin tarvitaan.

Papan roolina on olla ensisijaisesti tukireservin takapäivystäjänä. Mummit ja ukki toimivat ensivaiheen apujoukkoina. Takapäivystäjänä voi valita vapaammin oman roolinsa lastenlasten arkimaailmassa. Pappa erottuu muista jo sen vuoksi, että papalla on ainoana harmaa parta. Siinä riittää ihmetyksen aihetta ja jatkuvaa kokeilemisen tarvetta. Papalla on usein tapana tuottaa suullaan kummallisia ääniä, jotka joskus muistuttavat närhen rääkäisyä, joskus sammakon kurnutusta tai torven törähdystä. Äänet kiinnostavat Tommia. Samaa ääntä ei kuitenkaan saa aikaan, vaikka pieni suu kuinka mutristuu.

Kun isovanhempia ei paina päivittäisen hoitovastuun taakka, on helppo tuoda päivärutiiniin tenavia ilahduttavaa vaihtelua. Lähisukulaisten tuttuus ja tuoma vaihtelu ovat pienokaisille aina ilonaihe. Niinpä jokainen kohtaaminen on iloinen tapahtuma, missä riittää hymyä ja naurua. Se on isovanhemmille merkittävä lahja, koska – kuten tiedetään – nauru pidentää ikää. Vaikka tämä ei ihan kirjaimellisesti pitäisi paikkaansakaan, kokemus opettaa, että yhteiset hetket kohottavat mieltä ja vähentävät väsymystä.

Yleisenä ilmiönä isovanhemmuus ei ole hirveän vanha asia. Historiasta tiedetään tietenkin, että vanhoja ihmisiä on aina ollut. Jo Antiikin aikaan eli miehiä tai naisia, jotka saavuttivat 80 ikävuoden rajan. Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai korkeintaan 80. Vielä 1800-luvulla Suomessakin eliniän odote oli vain 35 – 40 vuotta. Sen alhaisuus johtui tietysti korkeasta lapsikuolleisuudesta, siitä, että keski-ikäisetkin kuolivat paljon tulehduksiin ja kulkutauteihin sekä ajoittaisiin nälänhätiin, jota voivat viedä väestöstä viidenneksen. Pitkään eläneet harvalukuiset vanhukset olivat arvostettuja, koska heillä oli kokemuksen tuomaa tietoa, mistä koko yhteisö saattoi hyötyä.

Nykyisin eliniän odote on Suomessa naisilla noin 83 vuota ja miehillä vastaavasti 78 vuotta.  Niinpä yhä useammalla syntyvällä lapsella on mahdollisuus tutustua isän ja äidin vanhempiin, jopa monasti heidänkin vanhempiinsa.

Nykyiset isovanhemmat eivät ehkä vanhan ajan tapaan siirrä perimätietoa seuraaville sukupolville, koska ympäristön ja olosuhteiden muutoksen vauhti on tällä hetkellä sellainen, ettei ikääntyvä pysy aina nuorempien tapaan vauhdissa mukana. Esimerkiksi viime vuosina syntynyt sosiaalinen media on alue, jolle vain pieni osa eläkeikäisistä täysin jaksaa osallistua. Kasvava uusi sukupolvi päinvastoin toiminee – jos suhteet säilyvät – isovanhempien silminä ja korvina ajan muutoksissa.

Tarinoiden ja perinteiden merkitys ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Viime kesänä palautin mieleen pajupillin tekemisen taidon itselleni noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Aikanaan - noin kymmenvuotiaana - olin veistellyt puukolla sekä isoja että pieniä pillejä niin pajuista kuin leppäpuusta. Tuon taidon esittely puolitoistavuotiaille oli ehkä vielä viime kesänä hieman aikaista. Joka tapauksessa pappaa ilahdutti, kun Sanni heti oivalsi, miten pilliin puhaltamalla saa aikaan kummallisen, viheltävän äänen. Tätä Sannin ja papan yhteistä onnen hetkeä eivät muut ehkä huomanneet tai noteeranneet.

Pappana olemisen onni on, että voi kaikessa rauhassa valmistautua touhuihin ja hetkiin, joista on iloa niin lapsenlapsille kuin papalle itselleen. Yhdessä tekeminen on a ja o. Tenavien iän karttuessa ja puhetaidon kehittyessä päästään taas uuteen vaiheeseen. Voidaan lukea vanhoja ja uusia satukirjoja sekä jutella niistä. Vanhimmat ja parhaimmat kirjalliset aarteet on yhteisesti jaettavissa.

Papan onni on valmistautuminen vaiheeseen, missä voi eläytyä pienokaisten, Tommin, Sannin ja uuden lapsenlapsen Nöttösen – vasta äsken syntyneellä tyttövaivalla ei ole vielä tätä kirjoitettaessa virallista nimeä – kanssa kolmen karhun ja Kultakutrin kohtaamiseen. Tässä sadussahan suuren suuri karhu, melko suuri karhu ja pienen pieni karhu ihmettelivät Kultakutrin aikaansaannoksia. Satu oli aikanaan papan bravuuri, jonka kuuntelemiseen pienokaisten isät ja täti aikanaan täysin eläytyivät. Ehkä eläytymistä silloin edistivät filtistä valmistettu karhunpesä ja pesässä nautitut, hunajalla voidellut Hangonkeksit.

Tiedostamisen tuska

Englantilainen kirjailija George Orwell oli epäilemättä 1900-luvun nerokkaimpia. Värikkäiden ja varmasti traumaattisten kokemusten perusteella hän kirjoitti mm. kaksi kirjaa, joiden vaikutus jäi elämään. Orwellilainen maailma on nykyisin yleiskäsite. Se tarkoittaa totalitaarista yhteiskuntaa, missä isoveli valvoo yksittäisten kansalaisten elämää ja yksityisyyttä.

George Orwellin kuvauksen kohteena oli 1930- ja 1940-lukujen Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton toteuttama kommunistinen valtio. Kirja ”Eläinten vallankumous” on suorasukainen ja viiltävä analyysi silloisten kommunistivaltioiden todellisuudesta. Aate, joka nojasi ihmisten tasa-arvoisuuteen, oli johtanut käytännössä etujoukon, nomenklatuurin diktatuuriin, hirmuvaltaan. Kirjassa sikojen johtamassa vallassa ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin muut”. Neuvostoliiton diktatuurissa nomenklatuuri sai kaikki edut erikoiskauppoineen ja Krimin lomineen. Stalinin hirmuvallassa tämä etuoikeus oli kuitenkin suhteellista, koska suuri osa vallankumoustovereista ei - eikä muistakaan eturivin kommunisteista - kuollut ns. luonnollista kuolemaa.  

Jos Eläinten vallankumous oli suorasukainen ja viiltävä analyysi vallitsevasta todellisuudesta, vuonna 1949 ilmestynyt teos ”Vuosi 1984” oli samasta asiasta toisenlainen ja paljon hienosyisempi kertomus. Siinä Orwell osoittaa näkijän, tai tiedostajan, lahjoja, jotka menevät jo nerouden puolelle. Ehkä vuoden 1984 ajatusmaailman oli tarkoitus peilata myös kommunistisen maailman todellisuutta ja ennustaa siltä pohjalta maailman tulevaisuutta. Kuvauksen tuloksena oli kuitenkin dystopia, epätoivottava yhteiskunta – utopian vastakohta, joka kertoo paljon yleisemmästä todellisuudesta.

Eräät kommunistiset valtiot, Itä-Saksa ja Neuvostoliitto etunenässä, pyrkivätkin toteuttamaan kirjan Vuosi 1984 maailmaa käytännössä. Sanottiin, että Itä-Saksassa joka toinen ihminen vakoili naapuriaan ja raportoi Stasille. Jättimäinen arkisto oli kömpelö ja tehoton. Sen seurauksena monet tosin joutuivat syyttömänä kärsimään.

Häkellyttävää kuitenkin on, että Orwellin dystopia on eräällä lailla toteutumassa mutta ei kommunistien toimesta vaan markkinatalouden tuloksena. Osasiko George Orwell nähdä ja tiedostaa tämänkin ilmiön, vai onko kyseessä vain historiallinen sattuma?

Vuoden 1984 teknologinen ihme oli kaukovarjostin, jolla puolue pystyi seuraamaan ja valvomaan kansalaisiaan kaikissa rakennetuissa tiloissa. Hämmästyttävällä tavalla olemme siirtyneet teknologisen kehityksen ansiosta aikaan, missä kaukovarjostimen tapaiset teknologiat ovat yleisiä ja arkipäivää.

Informaatioteknologian vallankumous, joka vauhdittui 1970-luvulla, on tuonut käyttöömme lukuisan määrän teknisiä laitteita, joiden suorituskyky on jatkuvan hämmästelyn kohde. Mikrosirun kehittämisen jälkeen henkilökohtaisen tietokoneen käyttö ja käyttöön tulo on ollut lähes jokaiselle arkipäivää. Huimaavin teknologinen kehitys on tapahtunut puhelimessa, jossa soittaminen ja puhuminen ovat jo sivutoimia, vaikka vasta olemme tottumassa puhelimen kulkemiseen mukana taskussa tai käsilaukussa. 

Tietokone, kännykkä, tabletti, maailmanlaajuinen informaatioverkko - ja mitä niitä onkaan – ovat vain teknisiä apuvälineitä. Todellinen mullistus on tapahtunut laitteiden ja välineiden sisällä toimivissa systeemeissä, käyttöjärjestelmissä.

Maailmanlaajuinen tiedonsiirtoverkko, Internet, alkoi tehdä tuloaan 1980-luvun lopulla. Internet-verkon vaikutuksesta ja sen avulla toiminta- ja toimintatavat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet radikaalisti. Voidaan perustellusti sanoa, että informaatioverkon seurauksena on tuotannossa menossa kolmas teollinen vallankumous höyrykoneen keksimisen ja sähkön käyttöönoton tapaan. Toisaalta, kun 1990-luvun lopulla puhuttiin informaatiotekniikan vallankumouksesta, nyt voidaan korostaa sen rinnalla yhä enemmän kommunikaation läpimurtoa.

Uusi teknologia ja uudet toimintatavat toivat jokaiselle valtavan paljon uusia mahdollisuuksia. Mielessä välkkyi jopa aivan kuin uudenlaisen vapauden ajan esiinmarssi. Tietoa oli saatavilla helposti ja rajatta. Yhteydenpito muiden kanssa ei riippunut enää ajasta eikä paikasta. Jokainen on saavutettavissa.

Miksi sitten tätä vapaudenaikaa pitäisi verrata Orwellilaiseen maailmaan? Jännittävällä tavalla radikaalille kehitykselle on aina syntynyt vastavoimia, jotka vievät kehitystä aivan toiseen suuntaan. Nyt on kehittymässä ja kehittynyt palveluntuottajien monopolimaailma. Microsoft hallitsee lähes yksinoikeudella henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmiä. Google on vallannut Internet-hakukoneiden markkinat. Apple johtaa kehitystä älypuhelimissa ja tableteissa. Ainakin sen tuotteet iPhonen ja iPad ovat jo käsitteitä. Facebook ja Twitter ovat luoneet ns. sosiaalisen median.

Tässä kehityksessä on havaittavissa varsin mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin omia markkinoitaan lähes monopoleina hallitsevat yritykset ovat amerikkalaisia suuryityksiä, joiden ansaintalogiikka on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajilleen. Teknologian kehittäjistä onkin tullut satumaisen rikkaita.

Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä. Näinhän vapaa markkinatalous on aina toiminut. Kiinnostavinta lienee se, millä alalla ja millä toimintalogiikalla tämä business toimii. Kun Nokian lyhytaikaiseksi jäänyt toimitusjohtaja Stephen Elop puhui Nokian kännyköiden pelastusoperaatiossa ekosysteemistä, joka laitteen ympärille tuli kehittää, ihmettelin sitä, miten tämä ekologinen, luonnontieteellinen käsite sopii teknologiabisnekseen. Ekosysteemillähän kuvataan elävän luonnon järjestelmiä, missä orgaanisen elämän muodot syntyvät, hankkivat ravintonsa, saavat jälkeläisiä, kasvavat ja kehittyvät. Kysymys on mm. ravintoketjuista ja ekolokeroista, joihin evoluutio on eri elämänmuodot sovittanut.

Nyt onkin niin, että informaatio- ja kommunikaatioteknologian monopoliyhtiöt pyrkivät sitomaan meidät asiakkaat, käyttäjät luomiinsa ”ekosysteemeihin”. Kun niiden tarjoamat palvelut ovat tulleet meille jokapäiväisiksi, emme voi emmekä haluakaan pois meille varatusta ”ravintoketjun” osasta. Ei siinäkään mitään sinänsä pahaa ole. Ravintoketjuun päätyminen on vapaaehtoista, vaikka kehityksessä mukana olo tekeekin sen välttämättömäksi tai väistämättömäksi.

Arveluttavaksi kytkennät tulevat siinä vaiheessa, kun verkossa mukana olo koskee yksityisyyttämme ja persoonaamme. Jokainen käyntimme, kirjoituksemme, postauksemme, twiittauksemme, ja mitä niitä onkaan, kirjautuu jonnekin pysyvästi. Teknisesti meistä, mieltymyksistämme, ajatuksistamme jne. on helppo luoda profiileja, joita voidaan käyttää mainonnassa tai jossakin muussa tarkoituksessa. Mainonnan kohteena olon lisäksi isoveli puuttuu asiaan. Kesällä oli järkyttävää kuulla, kuinka laajasti Yhdysvaltain turvallisuusviranomainen NSA – myös Englannin ja ehkä Ruotsin – seuraa yksityistä sähköposti- ja puhelinliikennettä. Amerikkalaiset palveluja tuottavat firmat luovuttavat tietojaan vapaaehtoisesti viranomaisille.

Kiinassa, missä on jo yli 500 Internetin käyttäjää, yli 2 miljoonaa viranomaista seuraa nettiliikennettä (AFP – HS, 6.10.2013). Lienee vain aste-ero anglosaksisten viranomaisvakoilijoiden ja kiinalaisten välillä. Suurvaltojen isotveljet seuraavat, valvovat ja rankaisevat.

Joku televisio- ja tietoverkkoguru oli kiteyttänyt uuden ajan seuraavasti: ”Emme enää katso kuvaruutua vaan kuvaruutu katsoo meitä.” Netin muodostuessa tärkeimmäksi kuvaruuduksi, kaukovarjostin kulkee siten salkussamme, kainalossamme, käsilaukussamme, taskussamme.

60-luvun hurmio

Aikakausia ja ajan kulua on ollut tapana hahmottaa vuosikymmen kerrallaan noudattamiemme kalentereiden mukaisesti.   Sanotaan, että 20-luku oli iloista aikaa. 40-luvun alkua leimasivat maailmansodan synkät vuodet. Parhaillaan näyttää nostalgisesti nousevan esiin 70-luku, sen vaatetus, vapaa-ajan viettotavat, matkailu, elintaso sekä elämänmuoto kokonaisuudessaan.

Jokaiselle ihmiselle voimakaimpana piirtyvät muistiin lapsuuden ja nuoruuden vuosikymmenet. Se on ymmärrettävää, koska silloin kaikki koettu oli uutta ja siinä mielessä ainutlaatuista. Kokemus ja toisto eivät olleet latistaneet tunne-elämyksiä vaan kaiken uuden koki koko voimallaan. Aika ajoin yhteiskunnan ja koko ympäristön muutokset ovat myös niin merkittäviä ja leimaa antavia, että nekin luonnehtivat koko aikakautta.

Itse nuoruuden 1960-luvulla eläneenä koki tuon ajan tällaisena murroskohtana, uuden aikakauden alkuna. Silloin suuret ikäluokat ottivat ryminällä paikkansa yhteiskunnassa ja vallitsevassa elämänmuodossa. Suuret ikäluokat – esimerkiksi Suomessa – syntyivät toisen maailmansodan jälkeen, 1940-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Omalla painollaan nämä lapsilaumat vaikuttivat ympäristöönsä, alkaen synnytyssairaaloista, kouluihin, pihoille, mäille ja metsiin. Lapsia oli ympäri maan joka paikassa ja paljon.

Voidaan perustellusti sanoa, että 1960-luvun alkuun saakka henkinen ilmapiiri ja yhteiskunnan arvot muotoutuivat sodan käyneen ja jälleenrakennuksesta vastanneen ikäluokan johdolla. Suomi oli silloin kulttuuriltaan tavattoman yhtenäinen ja arvoiltaan konservatiivinen.

Taide yleensä, ja myös musiikki ja viihde mukaan luettuna, heijastaa usein vallitsevaa ajankuvaa. Myös 60-luvun tuloa voi peilata musiikin muutosten kautta. Viihdemusiikin puolella 60-luvun selvä saumakohta oli rautalankamusiikin tuloa perinteisen iskelmän valtaamaan Suomeen vuosikymmen alussa.  Kun rautalankamusiikki alkoi soida lavoilla ja klubeilla, koki aikakauden nuori uuden ajan koittaneen.

Uusi viihdemusiikki valtasi nopeasti nuorisokulttuurin yli Euroopan ja vähitellen yli koko maailman. Nuorisomusiikki ennakoi nykyajan keskeisintä piirrettä, globalisaatiota. Musiikillisestikin maailma oli aikaisemmin jakaantunut hyvin erilaisiin kulttuureihin. 1960-luvulla alkoi nuorisokulttuurin maailmanvalloitus ja yhteisten sävelten löytäminen maasta ja maanosasta riippumatta.

Eurooppalaiset ja amerikkalaiset artistit sekä yhtyeet olivat edelläkävijöitä. Tunteet ja niiden tulkinnat ovat kuitenkin inhimillisesti yhteisiä kaikille ihmisille taustasta huolimatta. Erilaiset tyylit puhuttelevat kuitenkin ihmisiä eri tavoin. Joillekin sopii enemmän raju rock, toiset kaipaavat melodisempia sävyjä. Rokkareista the Rolling Stones oli ensimmäisiä, jotka löivät itsensä läpi ympäri maapallon. Kappale Satisfaction oli tuttu muillekin kuin rokkareille, ja luonnehti osaltaan aikakauden ajatusmaailmaa.

Toinen englantilainen yhtye, the Beatles suorastaan räjäytti tajunnan. Yhtye sai nuorisosta, erityisesti tytöistä fanaattisesti hurmioituvan fanijoukon. Vastaavaa fanitusta oli tosin nähty aikaisemminkin, esim. Elviksen ja Paul Ankan aikaansaamana, mutta beatles-mania leimasi ilmiönä koko 60-lukua. Ilmiöön kuului yhtyeen tuottamat lukuisat, upean melodiset kappaleet, jotka nousivat klassikoiksi. Sanottiin, että Yesterday soi yhteen aikaan joka hetki jonkin amerikkalaisen radioaseman lähetyksessä.

The Beatles ei vaikuttanut vain ajan musiikilliseen makuun ja ilmeeseen, vaan myös nuorison käyttäytymiseen ja muotiin. Aluksi yhtyeen jäsenten siistiä, pitkää tukkaansa päiviteltiin. Itsekin olin tästä hieman hämmentynyt nähtyäni heidän ensimmäisen elokuvansa Hard days night Lontoossa vuonna 1964. Kun muutama vuosi kului, niin ajokortissani komeili pitkätukkaisen pojan kuva. Nyt sitä voi muistaa haikeudella.

Oma musiikkimakuni ei oikein kulkenut sen paremmin rokin kuin Beatlesin musiikin suuntaan. 60-luvulla vaikuttivat monet muutkin ajatussuunnat. Niitä luonnehtivat mm. protestilaulut ja ns. hippimusiikki. Itse en ehkä liikkunut aivan Hair-musikaaliin maailmaan saakka, vaikka vesimiehen aika kiinnostikin. Eniten tajuntaani iski Bob Dylanin musiikin jalanjäljissä kulkenut kahden miehen ja yhden naisen yhtye ja sen musiikki. Peter, Paul ja Mary tekivät hyvin herkkää ja aikakauden ajatusmaailmaa tulkitsevaa musiikkia.  Suurten linjojen lisäksi heillä oli koskettavaa sanomaa kullekin yksilölle.

Itseäni viehätti erityisesti yhtyeen tulkitsema Lemon Tree, joka kertoo nuoren miehen yrityksistä luoda suhde kauniimpaan sukupuoleen. Liekö asiaan aina liittyvä epävarmuus puhutellut?

Peter, Paul and Mary:         Lemon Tree

When I was just a lad of ten, my farther said to me,

“Come here and take a lesson from lovely lemon tree”

“Don’t put your faith in love, my boy”, my farther sad to me.

“I fear you ‘ll to find that love is like the lovely lemon tree”.

Lemon tree very pretty and the lemon flower is sweet.

But the fruit of the poor lemon is impossible to eat.

Etc.

"Happamia ovat, sanoi .."

1960-luvun kuvaan liittyy olennaisesti henkilökohtaisen musiikillisen tai muun tunnehurmion ohella maailmankuvan olennainen laajentuminen. Kokemuspiirin laajentuminen oli niin fyysistä kuin henkistäkin. Eurooppaan lähdettiin hommiin ja reissaamaan vaikka interrailiä ei vielä silloin ollutkaan. Naapurimaa Ruotsin ohella, Keski- ja Etelä-Eurooppa sekä Brittein saaret tulivat näin tutuiksi. Etevimmät pääsivät vaihto-oppilaiksi Yhdysvaltoihin.

Maailmankuva laajeni myös siten, että noteerasimme kolmannen maailman, köyhyyden teollisuusmaiden ulkopuolella. Taksvärkillä kerättiin varoja kehitysmaiden ihmisten auttamiseksi. Vastuuntunne muistakin kuin itsestä oli voimakas. Se kohdistui myös kotimaan heikko-osaisiin pultsareista alkaen. Syntyi ns. yhden asian liikkeitä.

Keskeinen sana maailmankuvan laajentumisessa oli tiedostaminen. Ajattelimme, että ongelmat ja vääryydet voidaan poistaa, kun itse ja meidän kauttamme muut tiedostavat maailman todellisuuden. Usko valistukseen ja moraaliseen voimaan oli ehdoton. Oli vahva tunne siitä, että voimme toimillamme muuttaa maailman paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Voisi olettaa, ettei vastaavaa niin voimakasta ja vilpitöntä uskoa enää voi nuorissakaan syntyä. Reaalimaailma on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi ja vaikeammin muutettavaksi kuin uskoimmekaan. Tiedostaminen oli kuitenkin olennainen osa 60-luvun hurmosta ja euforiaa.

Hervottoman naurun metsästys

Ilo on ihmisen luonteenomainen piirre. Ilo on myös onnen olomuoto, jota jokainen kaipaa ja etsii. Ylimmillään ilo pursuaa nauruksi, joskus ihan hallitsemattomaksi ja hervottomaksi. Asiantuntijat sanovat, että se on hyväksi terveydelle. Ilo pidentää ikää.

Tämä on varmasti totta, mutta miksi sitä tapaa niin harvoin. Onko ilon, ja parhaimmillaan hervottoman naurun puute nyt elettävän ajan ilmiö, vai johtuuko hieman iloton fiilis iän karttumisesta? Voiko vanhana nauraa hervottomasti? Vai johtuuko liian vakava ilmapiiri yhteiskuntamme olosuhteista? Koimme maassamme 1990-luvulla kipeän taloudellisen laman, ja parhaillaan eletään sitkeää taantumaa. Nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole koettelemuksina olleet mitään verrattuna moniin historian vaiheisiin. Suurimmalla osalla väestöstä on ongelmista huolimatta asiat kuitenkin hyvin.

Suomi on hyvin monella mittarilla maailman kärkimaita. Paljon parempaan on jopa vaikea päästä, vaikka parantamisen varaa löytyykin. Vertailuissa Afrikan maat joutuvat yleensä häntäpäähän. Kuitenkin siellä käydessämme koemme, että Afrikassa on paljon iloa ja valoa. Johtuisiko tämä erilaisesta ikäjakautumasta?

Kehittyneiden maiden väestö on keskimäärin varsin iäkästä. Kun tarkastellaan mediaani-ikää, eli ikää, jota nuorempia ja vanhempia ihmisiä on yhtä paljon, erot Afrikan ja kehittyneiden maiden välillä ovat huimia. Japanin väestö on keskimäärin kaikkein vanhin, eli mediaani-ikä on siellä 45 vuotta. Suomi kuuluu tässäkin vertailussa 42 vuoden mediaani-iällään kärkipäähän.

Useimpien Afrikan maiden ikäjakautuma on totaalisesti toisenlainen. Ugandan, Nigerin, Malin ja Arabian niemimaalla sijaitsevan Jemenin mediaani-ikä on vain 15 – 16 vuotta. Ovatko näiden maiden ihmiset iloisempia ja nauravaisempia kuin meidän, en tiedä.

Ihmisen varhaisnuoruuden iloa mietin katsellessani pienen Sannin puuhailua. Sanni on nyt kaksoisveljensä Tommin kanssa puolitoistavuotias. Jokin viikko sitten kummallakin oli tavoitteena nouseminen lattian pinnasta pystyyn, ja pääseminen isojen ihmisten tavoin liikkeelle omin jaloin.

Minuutin aikaisemmin syntynyt Tommi kulkee asioissa aina hieman edellä, mikä jonkin verran harmittaa Sannia. Tommi oli taapertanut jo muutaman viikon, kun Sanni vielä harjoitteli tuen varassa pystyyn nousemista. Erään kerran hän oivalsi, että istahtaessaan selkä suorana parikymmentä senttiä korkealle rahille, hän onkin ihan kuin isot ihmiset. Riemu oli täydellinen, kun Sanni oivalsi, että hän kykenee nousemaan ilman tukea rahilta pystyyn seisomaan. Niinpä sitten tätä uutta taitoa piti kokeilla ja toistaa kerta toisensa jälkeen. Meille isoille oli helppo nähdä kuinka suuren ilon tämä uusi taito ja mahdollisuus Sannissa synnytti. Se näkyi hymynä ja kuului hihkaisuina.

Uuden oppiminen ja oivaltaminen on suurimpia ja vilpittömämpiä iloja. Oivaltamisessa ei ikä ole rajoitteena. Mietin kuitenkin Sannia katsellessa, ettei – jos saan elää – liene enää monen vuoden päässä se aika, jolloin on itselle saavutus päästä ylös rahilta ihan itse, vaikka vähän korkeammaltakin. Osaanko olla siitä yhtä iloinen kuin Sanni uudesta saavutuksestaan? Tuskin. Tuolloin on takana paljon luopumista sekä vanhenemisen tuomaa kömpelyyttä ja rajoittuneisuutta.

Tosin asiaa voi lähestyä hieman toisinkin. Kävimme 1970-luvun alussa katsomassa Linnanmäen Peacockissa maailmankuulua klovnia Charlie Riveliä. Charlie Rivel oli katalonialainen sirkustaiteilija, oikealta nimeltään Joseph Andreu i Lassere. Hän oli ottanut taitelijanimekseen Charlien ihailemansa esikuvan, Charlie Chaplinin mukaan. Charlie Rivel aloitti sirkustaiteilijana jo kolmivuotiaana ja esiintyi sirkuksessa monissa rooleissa, ennen kaikkea akrobaattina.

Peacockissa esiintyessään Charlie Rivel oli jo vanha mies, yli 75 vuoden. Niinpä hänen  klovnihamonsa ei ollut tavanomainen. Yleensä sirkusten klovnit ovat törmäilijöitä, joille sattuu kaikenlaista kommellusta ja epäonnea. He tekevät näillä kommelluksillaan itsestään yleisön silmissä naurettavia.

Charlie Rivel liikkui hitaasti ja elehti pienin elein. Vanhalla kömpelöllä klovnilla oli suuria vaikeuksia päästä pyrkimyksiensä perille. Rekvisiittana olivat kitara, tuoli sekä klovnin päällä oleva pitkä, punainen trikoomekko. Klovnin asuun kuului luonnollisesti kaljua markkeeraava tukkalaite ja valtava nenä. Ongelmana oli, miten hän pääsisi istumaan tuolille voidakseen soittaa kitaralla serenadin.

Kun useimmiten klovnille nauretaan, Charlie Rivel sai eleillään ja esityksellään katsojat nauramaan itselleen. Charlie osoitti myös huomiota pienin elein kauniimmalle sukupuolelle, jollainen esityksessä oli joko konkreettisesti tai kuvitteellisesti mukana. Olipa mies kuinka kömpelö tai pökkelö, näin siis voi aina menetellä.

Iloa, hyvää mieltä, huvittuneisuutta ja hauskaa voi löytää monella tavalla. Hervottoman naurun tavoittaminen on jo vaikeampaa. Iän myötä esteeksi tullee myös jonkinasteinen kyynnillistyminen.

Hervoton nauru edellyttää hyvää tarinaa ja/tai hyvää tarinan kertojaa. Oma muistikuvani menee tässäkin 1970-luvulle. Kollegani Tapani Erling oli siihen aikaan armoitettu tarinankertoja. Tapani menestyi urallaan muutenkin hyvin, ja hän jäi jokin aika sitten eläkkeelle Tullihallituksen pääjohtajan paikalta.

Miten ollakaan, erään kerran Tapani kertoi Tullinpuomin ravintolassa, missä olimme jatkoilla, varsin tunnettua juttua tavallisesta Virtasesta. Juttuhan etenee jatkotarinana, missä Virtanen tunnistetaan mitä erilaisimmissa tilanteissa – ja nimenomaan hän.  Eräs vaihe tarinassa tapahtui Pietarin kirkon portailla, joiden eteen oli kerääntynyt kymmentuhantinen joukko kuuntelemaan paavin sanomaa – urbi et orbi.  Paikalla oli myös kaksi tavallista suomalaista. Toinen kysyy kaveriltaan, että tunnetko nuo kaksi tuolla edessä. Toinen vastaa: ”Kyllähän minä Virtasen tunnen, mutta kuka on tuo hiippalakkinen siinä vieressä”. Tämä jatkotarina, eri tilanteineen, hyvin kerrottuna, ja ehkä hyvällä juomalla vauhditettuna, sai taas kerran nauramaan niin sanotusti katketakseen, aivan hervottomasti.

Käytin itsekin joskus jatkotarinoiden kertomista tehdäkseni vaikutuksen joihinkin kouluaikaisiin tyttöystäviin, tai ainakin sellaisiksi toivottuihin. Nauru monta kertaa maittoi, ainakin itselle – niin ainakin muistan. 

Ps. Terveisinä kaikille näille sivuille eksyneille kerron, että pidän blogin kirjoittamisessa nyt runsaan parin kuukauden tauon. Keskityn rakennushommiin ja kesän viettoon maalla. Palaan elokuun lopulla taas areenalle uusin pohdinnoin. Monet kiitokset mukanaolijoille ja käväisijöille. Oikein antoisaa kesää kaikille!

  

Kuka sammutti maaseudun valot?

Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallinto Nasa julkaisee hyvin mielenkiintoisia kuvia maapallosta yöaikaan. Kuvat on otettu Kansainväliseltä avaruusasemalta (ISS). Maapallon yömaisemaa värittävät tuhannet ja taas tuhannet valopisteet, jotka muodostavat aivan kuin tähtikuvioita tai avaruuden galakseja. Valon lähteet tulevat paikoista, joissa ihmiset asuvat ja toimivat. Ne kertovat myös eri maiden ja maanosien kehityksestä ja elintasosta.

Neuvostoliiton perustaja Lenin pyrkiessään määrittelemään sosialismin totesi 1920-luvulla, että sosialismiin pääseminen edellytti koko maan sähköistämistä ja modernia teollisuutta. Sähköistäminen oli siis sosialismissa olennainen osa kehitystä.

Yhtä lailla sähköistäminen oli kehityksen merkki myös Suomessa. Vielä 1960-luvun puolivälissä edistettiin valtion toimesta viimeisten, harvaan asuttujen alueiden sähköistämistä. Kun sähköt saatiin vedetyksi viimeisiin kyliin joskus 1980-luvulla, koettiin nykyajan yltäneen maan joka kolkkaan. Koko maan sähköistys oli kansallinen saavutus.

Maapallon yökuvat kertovat paljon asutuksen lisäksi eri alueiden kehitysvaiheesta. Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan itärannikon valomeret erottuvat hyvin. Niiden vastakohtana Afrikan yö on edelleen varsin pimeä. Niilin rannat, Pohjois-Afrikan kaupungit, Nigerian ja naapurimaiden rannikko sekä Etelä-Afrikka ovat siellä eniten valaistuja alueita. Jyrkin rajalinja kulkee kuitenkin Etelä-Korean ja Pohjois-Korean välillä. Etelä-Korea on nykyisin yhtä valomerta. Siellä ei juuri maan pinnalta tähtitaivasta voi nähdä. Pohjois-Korean ainoa valopiste löytyy pääkaupungista, Pjongjangista. Jyrkkä ero kertoo siitä, kuinka dramaattisesti erilaiset poliittiset valinnat voivat vaikuttaa kehitykseen.

Kun oikein tarkkaan katsoo, löytyy eroja myös Ruotsin ja Suomen väliltä. Pohjois-Ruotsin valopisteet, Upsalan pohjoispuolella, ovat harvemmassa kuin Pohjanlahden toisella puolella. Suurimmat valopisteet löytyvät rannikoiden kaupungeista, Kölivuoristosta laskeutuvien jokien varsilta sekä pohjoisen malmialueilta.

Pohjois-Ruotsin asutuksen kehitys on osaltaan harjoitetun politiikan tulosta. Sosialidemokraattisen puolueen maatalouspolitiikka lähti jo 1960-luvulla siitä, että Ruotsi tulee toimeen Etelä-Ruotsin maatalouden tuotannolla. Skånen tuotanto-olosuhteet kun vastaavat Keski-Euroopan viljelyolosuhteita.  Lisäksi Ruotsille riittää 80 prosentin omavaraisuus. Näin maatalouden osuus pohjoisen asutuksessa heikkeni.   

Suomessakin sotien jälkeen suurin joukoin kyliin asettunut väestö alkoi 1960-luvulla purkautua asutuskeskuksiin ja vieläpä ulkomaille, etenkin Ruotsiin.  Maataloudesta toimeentulon saava väestö loi sodan jälkeen maaseudun perusasutuksen. Muutos tuli kuitenkin rajuna. 1960-luvulla alkanut rakennemuutos johti tuotantotilojen lukumäärän rajuun supistumiseen. Suomessa oli maitoa meijeriin lähettäviä tiloja 1970-luvun alussa noin 210 000. Nyt maitotilojen lukumäärä on enää noin 9 000, ja lukumäärä alentunee tulevaisuudessa ehkä pariin tuhanteen.

Jo yksin maitotilojen lukumäärän putoaminen merkitsi lähes puolen miljoonan työikäisen hakeutumista maataloudesta muihin tehtäviin, useimmiten pois maaseudulta. Muuttoliike oli pääosin tämän väistämättömän kehityksen seurausta. Parempia elinoloja alettiin hakea muualta, kun pienviljelyn ja metsätöiden mahdollisuudet kutistuivat.

Vaikka maatalouden rakennemuutos on ollut perustrendeiltään väistämätön, on sitä voitu joko nopeuttaa tai hidastaa. Molempiin politiikkavaihtoehtoihin on ollut halukkuutta. 1960-luvulla nopeuttajiin kuului etupäässä Sosialidemokraattinen puolue. Tuolta ajalta on jäänyt muistiin Arvo Salon kiteytys: ”Tapa talonpoika päivässä”. Jos hän tarkoitti maatilojen lukumäärän supistumista, iskulause oli karmeudestaan huolimatta alimitoitettu. Maatilojen lukumäärä supistui kymmenkertaisella nopeudella.

Sosialidemokraatit olivat vaatineet pitkään, että maataloudessa oli siirryttävä pinta-alaperusteisesta verotuksesta ns. todellisten tulojen verotukseen. Seurauksena oli, että pienviljelijöiden, joilla ei ollut aikaisemmin ollut varaa hankkia koneita tai tuotantorakennuksia, suhteellinen verotus kohosi, kun poistoja ei ollut. Muutos tiesi monelle ajolähtöä.

Lähtöä vauhditti myös peltojen paketointilaki, joka hyväksyttiin toukokuussa 1969. Paketoinnilla pyrittiin leikkaamaan maatalouden ylituotantoa. Tuotannon kasvu oli parissa vuosikymmenessä johtanut sodan jälkeisen ajan niukkuudesta maataloustuotteiden vientitarpeen nousuun. Aikanaan raivattujen peltojen paketointi oli monelle kova henkinen isku. Vaihtoehtona olisi voinut olla kesannointivelvoite, jota sitten myöhemmin sovellettiinkin maataloustuotannon säätelyn keinona.

2000-luvulla tuottajien ja kuluttajien vastakkainasettelu on jo jäänyt taa. Pitkään harjoitettiinkin politiikkaa, missä päämääränä oli alueellisesti tasapainoinen kehitys koko maassa ja myös maaseudun elinvoiman ylläpito. 2010-luvulla näyttäisi suunta muuttuneen. Politiikan kärkiaiheiksi nousee nyt teemoja, jotka kiihdyttävät maaseudun autioitumista.

Politiikassa eri puolueet pyrkivät ajamaan asioita, jotka katsovat olevan koko maan mutta etenkin omien kannattajien etua. Puolueet priorisoivat itselleen tärkeitä asioita. Tällä hetkellä näyttäisi, että etenkin Vihreät ajavat asioita, jotka kiihdyttävät maaseudun tyhjentymistä. Viime eduskuntavaaleissa Vihreiden kärkiteemoja oli turkistuotannon lopettaminen Suomessa. Se merkitsisi ehkä välillisine vaikutuksineen 25 – 30 000 työpaikan menetystä maaseudulla.

Vihreät haluavat lopettaa myös turpeen käytön energiatuotannossa. Suomen maapinta-alasta on suota tai turvemaata noin 9 miljoonaa hehtaaria, eli kolmannes. Turpeen määrä lisäksi kasvaa koko ajan.

Talvivaaran pahojen epäonnistumisten ja ulkomaisten kaivosyhtiöiden kiinnostuksen vuoksi Vihreät ovat nihkeitä kaivostoiminnan laajentamiselle Suomessa. Heidi Hautalan pelkää, että Lapista on tulossa Pohjolan Kongo. Toivottavasti ihmisiä ja työntekijöitä ei kuitenkaan kohdella Lapissa samalla tavalla kuin Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kaikkiaan Suomessa on kaivostoimintaa viidelläkymmenellä paikkakunnalla. Suomesta löytyy kultaakin enemmän kuin useimmista muista Euroopan maista.

Kaikille edellä mainituille elinkeinotoimintaa näkökohdille löytyy kyllä hyvät perustelut. Mutta kun mm. ilmastovaikutuksiin vedoten halutaan rajoittaa voimakkaasti myös rakentamista haja-asutusalueille, kylien tyhjentymistä ei voi estää.

Vihreän ajattelun ideologinen visio näyttäisi olevan, että ihmisten asuminen ja toiminta tulisi keskittää rataverkon varsille taajamiin ja kaupunkeihin. Näin voitaisiin heidän käsityksensä mukaan minimoida väestön vaikutus ilmaston lämpenemiseen.

Maaseudun elinvoima ja asutus riippuvat viime kädessä kunkin alueen elinkeinotoiminnasta. Elinkeinotoiminta luo toimeentulon edellytykset. Elinkeinorakenne on koko ajan muuttuva ja sen muutosta voidaan tukea tai estää yhteiskunnan toimin. Globaalin talouden ja myös maapallon ympäristön muutokset luovat edellytyksiä uudelle yritteliäisyydelle eri puolille maata, toisin kuin usein kuvitellaan. Myös Suomessa tarvitaan kuitenkin suotuisa investointi-ilmasto, jonka tarpeesta kehitysmaiden kehityksessä usein puhutaan. Jos tämän syntyminen halutaan poliittisten prioriteettien ja valintojen vaikutuksesta estää, viimeisen tehtäväksi jää valojen sammuttaminen.