Ruokaturva ja ravitsemus kehityksen avaimia

Turvattu ravinnon saanti, jokapäiväinen leipä, ymmärretään yhdeksi tärkeimmistä elinehdoista. Mikään elävä olento – ei ihminenkään – voi jatkaa olemassaoloaan ilman ravintoa. Niinpä eri kulttuurit ja uskonnot ovat nostaneet ruuan keskeiseksi osaksi pyhiä riittejä. Me kristitytkin rukoilemme Isä meidän -rukouksessamme, että ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Vanhassa kiinalaisessa tai japanilaisessa ja monessa muussakin kulttuuritraditiossa viedään säännöllisesti vainajille ruokaa, jotta henkien toimeentulo on turvattu rajan toisella puolella.

Ruokaturva, riittävän ravinnon turvaaminen on askarruttanut ihmisiä kautta historian. Yksi kuuluisimmista asiaa pohtineista oli englantilainen pappi ja taloustieteilijä Thomas Malthus, joka julkaisi asiaa koskevan teoksen, An Essay on the Principle of Population, vuonna 1798. Malthusin ajatus oli, että väestö lisääntyy rajoittamattomassa geometrisessa sarjassa (kuten 2, 4, 8, 16, jne.), eli eksponentiaalisesti. Tämä lisäys johtaa väestöräjähdykseen. Näinhän on melkein käynytkin. Kun maapallon väkiluku oli Malthusin aikaan noin miljardin, se on nyt jo yli 7 miljardia.

Thomas Malthus sanoi väestöennusteen lisäksi, että ravinnontuotanto kasvaa vain aritmeettisessa sarjassa (kuten 1,2,3,4, jne.), eli aina saman verran vuodessa. Malthusin mukaan joudutaan pian tilanteessa, missä ravinnontuotanto ei riitä kattamaan väestönkasvun tarpeita. Seurauksena on jatkuva nälänhätä tai aliravitsemus. Ruuan puute väistämättä pysäyttää väestönkasvun.

Malthus erehtyi ravinnontuotannon ennusteessa. Hän ei osannut nähdä tuotantoteknologian kehityksen voimaa. Itse asiassa esimerkiksi viimeisen 50 vuoden aikana ravinnontuotanto on maapallolla kasvanut nopeammin kuin väestö lisääntynyt. Niinpä Malthusia on aika ajoin pilkattu virhearviostaan.

Malthusin merkitys oli kuitenkin paljon syvällisempi ja kauaskantoisempi kuin hänen pilkkaajansa osasivat kuvitella. Malthusin käsitys ravinnon ja ihmisen toimeentulon yhteydestä – niin itsestään selvyys kuin se onkin – antoi Charles Darwinille sysäyksen pohtia ravintoa lajikehityksen moottorina. Darwin julkaisi Galapagos –saarilla ja muuallakin tekemiensä havaintojen perusteella käsityksensä lajien kehityksestä artikkelissaan Lajien synty, The Origin of Species, vuonna 1859. Sen perusajatus on evoluution, luonnonvalinnan keskeinen ellei ratkaiseva merkitys eri lajien ja niiden yksilöiden kehitykselle. Sopeutumalla tarjolla oleviin ravinnonlähteisiin ja muihin olosuhteisiin lajit hakeutuvat niille mahdollisiin tai suotuisiin ekolokeroihin ja siten turvaavat olemassaolonsa.

Riittävä ravinto on siten lajien kehityksen ja olemassaolon edellytys. Ravitsemus ja ruokaturva ovat keskeisimpiä kehitystekijöitä koko luomakunnassa. Tämä pätee myös ihmiseen ja ihmisen luomaan yhteiskuntaan.

Jos kehityspolitiikka, eli kehitysmaiden auttaminen, haluttaisiin fokusoida inhimillisen ja myös yhteiskunnallisen kehityksen ydinalueisiin, merkitsisi se ruokaturvan, riittävän ravitsemuksen ja niiden edellytysten nostamista politiikan keskeisimmäksi päämääräksi. 

Ruokaturva, ravitsemus ja niiden edellytyksenä maataloustuotanto ovatkin olleet tärkeitä kohdealueita kansainvälisessä kehityspolitiikassa. YK:n Maatalous- ja elintarvikejärjestö, FAO oli ensimmäisiä YK:n elimiä, kun se perustettiin vuonna 1945. Maatalous on ollut Maailmapankin keskeisimpiä kehityspolitiikan alueita aina 1970- ja 1980-luvuilta alkaen ja jälleen entistä tärkeämpänä vuosien 2007/08 elintarvikekriisin jälkeen.

YK:n vuosituhatjulistuksessa ja vuosituhattavoitteissa vuodelta 2000 ruokaturva oli ensimmäinen kehitystavoite äärimmäisen köyhyyden poistamisen ohella. Äärimmäisen köyhyyden poistaminen ja nälänhädän tai aliravitsemuksen eliminoiminen ovatkin mitalin kaksi puolta; ne ovat riippuvaisia tosistaan.

Suomessa ruokaturvaa koskeva kehityspolitiikka on ollut ailahtelevaa. Se nousi YK:n ja Maailmanpankin vanavedessä politiikan keskiöön 1980-luvun alussa. 1990-luvulta alkaen globaalin ruokaturvan edistäminen jäi kuitenkin Suomen politiikassa katveeseen. Ensin määrärahoja runteli vuosikymmenen alun talouskriisi, kun kehitysyhteistyövarat putosivat alle puoleen.

Kun kehitysyhteistyön määrärahoja vähitellen vuosikymmenen puolivälistä alkaen nostettiin – tosin pitkän aikaa varsin varovaisesti – maatalouden ja ruuantuotannon edistäminen kehitysmaissa jäivät Suomen politiikassa sivummalle. Ruokaturva säilyi nimellisesti painopistealueena aina vuosikymmenen lopulle kunnes sekin asema poistui vuosituhannen vaihteessa. Kehitysyhteistyöministerinä ollut vihreiden Satu Hassi totesi, ettei maataloustuotannon edistäminen kehitysmaissa kuulu Suomen painopisteisiin.

Suomen politiikassa maataloussektori sai uutta nostetta, kun vuosien 2007/2008 kansainvälinen elintarvikekriisi nosti ruokaturvan keskiöön muuallakin maailmassa. Suomessa mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunta laati varsin perusteellisen muistion ja kannanoton maailman ruokakriisistä (UaVM 8/2008 vp). Valiokunta korosti mm. että ”maatalouteen suunnatun ODA-kelpoisen kehitysyhteistyön rahoituksen määrä tulisi kääntää kasvuun …”. Uudelleen ulkoasiainvaliokunta otti kantaa asiaan Suomen ruokapolitiikkaa käsitelleessä lausunnossaan (UaVL 6/2010 vp). Asiaan viitataan toteamalla, että ”Ulkoasiainvaliokunta pitää hyvänä, että kehitysyhteistyön rahoitusta maatalouteen ollaan kasvattamassa, …” kuten oli tapahtunutkin.  

Ulkoasiainvaliokunnan muistiossa vuodelta 2008 on ehkä määrärahakannanottoa tärkeämpää viittaus ihmisoikeuksiin. Riittävä ravinto on YK:ssa todettu tärkeäsi ihmisoikeudeksi jo vuonna 1966. Kehitysministeri Heidi Hautalan nosti päättyneen ministerikauden suurimmaksi ansioksi ihmisoikeuksien koriostamisen Suomen kehityspolitiikan sisällössä. Näin ollen on tärkeää arvioida koskiko tämä käytännössä myös ruokaturvan edistämistä. Se olisi kuitenkin konkreettisin ja nopein tapa Suomen edistää satojen tuhansien ihmisten mahdollisuutta kehittyä ja elää täysipainoista elämää myös kehitysmaissa.

Uusi kehitysministeri Pekka Haavisto nosti puolestaan omassa avaushaastattelussaan Suomen politiikan keskiöön rauhanturvaamisen. Silläkin saralla ruokaturvalla on suuri merkitys. Viime elintarvikekriisissä syntyi yli 40 maassa väkivaltaisia yhteenottoja ruokapulan vuoksi. Kun tiedetään globaalin elintarviketilanteen ennusteet ja kipupisteet, voi olettaa tilanteen muuttuvat entistä räjähdysherkemmäksi lähivuosina.

Ruokaturva, ravitsemus sekä niiden rooli kehityksessä ja kehityspolitiikassa ovat fundamentaalisia ja suuria tulevaisuuden kysymyksiä köyhille ihmisille ja ihmiskunnalle. Niinpä asiaa on tarkoitus valaista useammassakin kirjoituksessa syksyn ja talven mittaan.