Pappana olemisen onni

Kohta kaksivuotias Tommi kailottaa kovaan ääneen: ”Pappa tuli Tommi katshoma”, tai käskevästi: ”Pappa kantaa”. Silloin papan on syytä ottaa pieni poika syliin ja kantaa hänet haluamaansa paikkaan. Usein se on parvekkeen ikkuna, mistä on hyvä seurata ohi kiitävien autojen valoja. Samalla voimme taas kerran todeta yhdessä, että papan auto on läheisellä parkkipaikalla.

Kaksoissisar Sanni kantaa papan syliin palapeliä tai kirjaa, jonka kuvia katselemme yhdessä. Joka kerta tuntuu ihmeelliseltä, miten Pikku toukka paksukainen on voinut kaivaa kolon läpi mansikan, luumun, jne. – aina läpi suuren lehden. Toukan kaivamista rei’istä mahtuu läpi papan pikkusormi tai Sannin mikä tahansa pieni sormi.

Isovanhempana olo koostuu pienistä hetkistä, jotka voi jakaa lastenlasten kanssa. Jo parin vuoden kokemuksen perusteella voi hyvin sanoa, että yhdessäolo tuottaa iloa molemmin puolin. Lastenlapsille isovanhemmat ovat tuttuja, mutta hieman etäisempiä kuin omat vanhemmat. Omat vanhemmat joutuvat ympäri vuorokautisesti vastaamaan pienokaisten hyvinvoinnista, ravitsemuksesta, vaatetuksesta, puhtaanapidosta, terveydenhoidosta, nukkumisesta, ulkoilusta jne. Isovanhemmat ovat ehkä näissäkin asioissa ensimmäinen reservi ja auttaja, mutta vastuu on vähäinen omiin vanhempiin nähden. Isovanhemmat tuovat käyttöön lisää niitä käsiä, joita pienokaisten hoitamisessa paljon ja päivittäin tarvitaan.

Papan roolina on olla ensisijaisesti tukireservin takapäivystäjänä. Mummit ja ukki toimivat ensivaiheen apujoukkoina. Takapäivystäjänä voi valita vapaammin oman roolinsa lastenlasten arkimaailmassa. Pappa erottuu muista jo sen vuoksi, että papalla on ainoana harmaa parta. Siinä riittää ihmetyksen aihetta ja jatkuvaa kokeilemisen tarvetta. Papalla on usein tapana tuottaa suullaan kummallisia ääniä, jotka joskus muistuttavat närhen rääkäisyä, joskus sammakon kurnutusta tai torven törähdystä. Äänet kiinnostavat Tommia. Samaa ääntä ei kuitenkaan saa aikaan, vaikka pieni suu kuinka mutristuu.

Kun isovanhempia ei paina päivittäisen hoitovastuun taakka, on helppo tuoda päivärutiiniin tenavia ilahduttavaa vaihtelua. Lähisukulaisten tuttuus ja tuoma vaihtelu ovat pienokaisille aina ilonaihe. Niinpä jokainen kohtaaminen on iloinen tapahtuma, missä riittää hymyä ja naurua. Se on isovanhemmille merkittävä lahja, koska – kuten tiedetään – nauru pidentää ikää. Vaikka tämä ei ihan kirjaimellisesti pitäisi paikkaansakaan, kokemus opettaa, että yhteiset hetket kohottavat mieltä ja vähentävät väsymystä.

Yleisenä ilmiönä isovanhemmuus ei ole hirveän vanha asia. Historiasta tiedetään tietenkin, että vanhoja ihmisiä on aina ollut. Jo Antiikin aikaan eli miehiä tai naisia, jotka saavuttivat 80 ikävuoden rajan. Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai korkeintaan 80. Vielä 1800-luvulla Suomessakin eliniän odote oli vain 35 – 40 vuotta. Sen alhaisuus johtui tietysti korkeasta lapsikuolleisuudesta, siitä, että keski-ikäisetkin kuolivat paljon tulehduksiin ja kulkutauteihin sekä ajoittaisiin nälänhätiin, jota voivat viedä väestöstä viidenneksen. Pitkään eläneet harvalukuiset vanhukset olivat arvostettuja, koska heillä oli kokemuksen tuomaa tietoa, mistä koko yhteisö saattoi hyötyä.

Nykyisin eliniän odote on Suomessa naisilla noin 83 vuota ja miehillä vastaavasti 78 vuotta.  Niinpä yhä useammalla syntyvällä lapsella on mahdollisuus tutustua isän ja äidin vanhempiin, jopa monasti heidänkin vanhempiinsa.

Nykyiset isovanhemmat eivät ehkä vanhan ajan tapaan siirrä perimätietoa seuraaville sukupolville, koska ympäristön ja olosuhteiden muutoksen vauhti on tällä hetkellä sellainen, ettei ikääntyvä pysy aina nuorempien tapaan vauhdissa mukana. Esimerkiksi viime vuosina syntynyt sosiaalinen media on alue, jolle vain pieni osa eläkeikäisistä täysin jaksaa osallistua. Kasvava uusi sukupolvi päinvastoin toiminee – jos suhteet säilyvät – isovanhempien silminä ja korvina ajan muutoksissa.

Tarinoiden ja perinteiden merkitys ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Viime kesänä palautin mieleen pajupillin tekemisen taidon itselleni noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Aikanaan - noin kymmenvuotiaana - olin veistellyt puukolla sekä isoja että pieniä pillejä niin pajuista kuin leppäpuusta. Tuon taidon esittely puolitoistavuotiaille oli ehkä vielä viime kesänä hieman aikaista. Joka tapauksessa pappaa ilahdutti, kun Sanni heti oivalsi, miten pilliin puhaltamalla saa aikaan kummallisen, viheltävän äänen. Tätä Sannin ja papan yhteistä onnen hetkeä eivät muut ehkä huomanneet tai noteeranneet.

Pappana olemisen onni on, että voi kaikessa rauhassa valmistautua touhuihin ja hetkiin, joista on iloa niin lapsenlapsille kuin papalle itselleen. Yhdessä tekeminen on a ja o. Tenavien iän karttuessa ja puhetaidon kehittyessä päästään taas uuteen vaiheeseen. Voidaan lukea vanhoja ja uusia satukirjoja sekä jutella niistä. Vanhimmat ja parhaimmat kirjalliset aarteet on yhteisesti jaettavissa.

Papan onni on valmistautuminen vaiheeseen, missä voi eläytyä pienokaisten, Tommin, Sannin ja uuden lapsenlapsen Nöttösen – vasta äsken syntyneellä tyttövaivalla ei ole vielä tätä kirjoitettaessa virallista nimeä – kanssa kolmen karhun ja Kultakutrin kohtaamiseen. Tässä sadussahan suuren suuri karhu, melko suuri karhu ja pienen pieni karhu ihmettelivät Kultakutrin aikaansaannoksia. Satu oli aikanaan papan bravuuri, jonka kuuntelemiseen pienokaisten isät ja täti aikanaan täysin eläytyivät. Ehkä eläytymistä silloin edistivät filtistä valmistettu karhunpesä ja pesässä nautitut, hunajalla voidellut Hangonkeksit.