Ja kuinkas sitten kävikään?

Tove Jansson kirjoitti 1950-luvun alussa lapsille hauskan Muumi-kirjan, jonka nimi oli ”Ja kuinkas sitten kävikään?” Muumi-ilmiöstä tuli maailmanlaajuinen. Tove Janssonin Muumi-kirjat eivät ole sopivia ainoastaan lapsille. Paljon niissä on isommillekin mietittävää. Jotain tutunomaista ja lohduttavaa on seuraavassa:

                      On kello viis, kun varhaiseen

                      kaupasta matokannuineen

käy kotiin Muumipeikko pien’,

on pitkä taival metsätien,

puut kolkon korven kohisee,

kun tuuli ähkyy, huokailee –

yö vaihtuu aamuun hämärään.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

(suom. Hannes Korpi-Anttila)                 

Tämä viimeinen kysymys tuli mieleen, kun tarkastelin tämän päivän geopoliittista maailmantilannetta. Se, jos mikä, on käymistilassa ja myllerryksessä. Ehdimme jo vuosituhannen vaihteessa, kylmän sodan päätyttyä, tottua Yhdysvaltojen suvereeniin asemaan. Nyt 2010-luvun lopulla kaikki on toisin. USA on saanut vakavia haastajia etenkin Kiinasta ja eräistä muista suurista ns. kolmannen maailman maista. Venäjä pyrkii entisen Neuvostoliiton vaikutusvaltaan ja voimaan, vaikkeivat sen rahkeet oikein riitä. Samaan aikaan USA vetäytyy presidentti Trumpin johdolla kuoreensa. Länsi-Eurooppa on heikko ja jää sivustakatsojaksi. Eletään epävarmuuden aikaa, ja kysytään, mihin kaikki johtaa.

Vastaavia aikoja on eletty ennenkin. Oman muistini aikana samanlainen tunnelma oli 1970-luvun alkuvuosina, ns. öljykriisin aikaan. Arabimaiden ja Israelin vuoden 1973 sodan jälkeen  öljymaat haastoivat lännen nostamalla  raakaöljyn kansainvälisen maailmanmarkkinahinnan muutamassa vuodessa kymmenkertaiseksi. Vaikutus oli pysähdyttävä, koska öljyn osuus energian tarjonnassa oli 1970-luvulla paljon suurempi kuin nykyisin. Suomessa osuus oli tuolloin korkeimmillaan 56 prosenttia, kun se nykyisin on 23 – 24 prosentin luokkaa.

Kun muutkin raaka-aineita vievät kehitysmaat pyrkivät seuraamaan öljymaiden vanavedessä, länsimaissa vallitsi lievä paniikki. Näytti ilmeiseltä, että maiden ja alueiden välinen voimatasapaino oli järkkymässä ja siirtymässä raaka-aineita ja energiaa toimittavien kehitysmaiden suuntaan.

Läntisten teollisuusmaiden vastaus oli asiaan perehtyminen sekä yhteisen strategian miettiminen. Tämä tapahtui pitkälle teollisuusmaiden taloudellisen kehityksen järjestön OECD:n puitteissa. OECD lanseerasi mittavan selvitystyön nimellä Interfutures.  Loppuraportin nimi kertoo tilanteen epäselvyydestä: Facing The Future – Mastering the Propable and Managing the Unpredictable. Raportti suuntasi katseen ennustamattomaan tulevaisuuteen. Raportti julkaistiin vuonna 1975 ja siitä käytiin laaja keskustelu sekä OECD:ssa että jäsenmaissa.

Interfutures-projektin loppuraportti on mielenkiintoista luettavaa nyt yli 40 vuoden jälkeen. Loppuraportissa on monet asiat nähty tai jopa ennakoitu aika hyvin. Siinä pyrittiin öljy- ja raaka-ainemaista tulevan haasteen ohella vastaamaan toiseenkin paljon keskustelua synnyttäneeseen sen ajan kysymykseen, taloudellisen kasvun rajoihin. Rooman klubin toimesta oli vuonna 1972 julkaistu laaja selvitys The Limits to Growth, joka ennakoi sekä raaka-aineiden riittävyyden että ympäristön saastumisen tulevan rajoittamaan taloudellista kasvua.

Mutta kuinka sitten kävikään?

Loppuraportista ei tule aivan yksiselitteisesti ilmi silloinen taustalla pohdittu geopoliittinen näkemys. Käydyissä keskusteluissa suhtauduttiin vakavasti kehitysmaiden aiheuttamaan haasteeseen. Ajatusmalli tulevaisuuden ryhmittymistä oli alueellisesti kolmijakoinen. Tai kolmijakoinen oikeastaan sosialististen maiden ulkopuolella. Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot sekä Kiina ja eräät Aasian maat noudattivat omaa, erilaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Maailmassa vallitsi jo tämän vuoksi periaatteellinen kahtiajako. Sosialistisia maita kutsuttiin suunnitelmatalouksiksi.

Markkinatalouden piiriin kuuluvien maiden oletettiin integroituvan kolmeen ryhmään. Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan oletettiin tiivistyvän taloudellisesti Yhdysvaltojen ympärille. Japani oli idän mahtitekijä. 1970-luvulla Japani oli saanut jo seuraajia, joita kutsuttiin Vasta teollistuneiksi maiksi (New Industrial Countries). Näitä olivat Etelä-Korea, Singapore, Hong Kong ja Malesia. Maat ottivat mallia Japanin noususta ja toisaalta japanilaiset yritykset pyrkivät laajentumaan NIC-maihin. Integraation oletettiinkin etenevän Japanin johdolla.

Länsi-Euroopankin integraatio oli jo hyvässä vauhdissa. Sen varsinainen lähtölaukaus oli vuoden 1957 Rooman sopimus, jolla luotiin kuuden maan talous- ja vapaakauppa-alue. Lähi-idällä on historialliset yhteydet Eurooppaan ja toisaalta eurooppalaiset maat olivat ottaneet 1800-luvulla siirtomaikseen lähes koko Afrikan. Näin ollen 1970-luvun strategioissa katsottiin Afrikan ja Lähi-idän integroituvan Euroopan suuntaan. Afrikkaa ajateltiin edelleen eräänlaisena Euroopan takapihana.

Mutta kuinkas sitten on käynyt? Aivan toisin!

Eurooppa, jota nykyisin edustaa laajentunut Euroopan unioni, on vuosikymmenten aikana sekä valta- että kehityspoliittisista syistä pyrkinyt tiivistämään otettaan ja vaikutusvaltaansa Afrikassa, ja miksei myös Lähi-idässä. Entiset siirtomaavallat ovat kuitenkin joutuneet pääosin vetäytymään asemistaan. Lähinnä vain Ranska ylläpitää sekä sotilaallista, poliittista että taloudellista valtaa Länsi-Afrikassa. Senkin vaikutusvalta kuitenkin heikkenee kaiken aikaa.

Euroopan unioni ja unionin jäsenmaat ovat yhdessä ylivoimaisesti suurin Afrikan kehitysohjelmien ulkopuolinen rahoittaja. Kehitysohjelmat ovat olleet vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Tulokset vain eivät ole vastanneet odotuksia. Tulevina vuosikymmeninä näitä panoksia on kuitenkin Afrikan väestöpaineen vuoksi pakko lisätä tuntuvasti, ellei monikertaisesti.

Strategisesti Afrikka on luisunut kuitenkin Kiinan vaikutuspiiriin. Kiina luokittelee itsensä edelleen kehitysmaaksi ja hakee siltä pohjalta veljeyttä myös köyhien afrikkalaisten maiden kanssa. Kiinan globaali strategia tavoittelee Afrikasta energiaa, raaka-aineita ja muita luonnonvaroja. Väestörikkaan Kiinan omat varannot eivät riitä tavoiteltuun talouskasvuun. Koska kiinalaisilla yrityksillä on paljon investointipääomaa eikä kiinalaisia toimijoita rajoita yhtä tiukat ihmisoikeuksiin ja ympäristön kestävyyteen liittyvät normit kuin eurooppalaisia toimijoita, vastaanotto Afrikassa on ollut suopea. Niinpä Kiina eräällä lailla määrää kehityksen tahdin Afrikassa.

Aasiassa Kiinasta on jo tullut suuri mahtitekijä. Kiina on itse asiassa ainoa mahti, joka haastaa Yhdysvaltain aseman maailman johtavana maana. Presidentti Trumpin aikana muutos tähän suuntaan on nopeutunut. Kiinan vaikutus ei siis rajoitu omaan maanosaan, vaan levittäytyy eri puolille maapalloa. 

Itse asiassa aikanaan kaavailtu markkinatalousmaiden ryhmittyminen kolmeen maanosittaiseen ryhmään, joihin lähialueiden kehitysmaat integroituvat, ei ole lainkaan toteutumassa. Myös Yhdysvallat menettää omien toimenpiteittensä seurauksena poliittista vaikutusvaltaa ja taloudellista asemaa kaikkialla, myös Latinalaisessa Amerikassa. Aseman heikkenemistä omalla manterella vauhdittaa nykyinen erittäin typerä politiikka ja loukkaava retoriikka naapurivaltioita kohtaan.

Maailma moninapaistuu. Muutama vuosi sitten pidettiin uutena ja vaikutusvaltaisena ryhmittymänä ns. BRICS-maiden ryhmää. Siihen luettiin Kiina, Intia, Brasilia, Venäjä ja Etelä-Afrikka. Kaikki nämä maat ovat alueillaan suuria ja vaikutusvaltaisia. On kuitenkin osoittautunut todeksi, että vain Kiinalla ja Intialla on todellista potentiaalia suurvallaksi. Kolme muuta, sinänsä suurta ja resurssirikasta maata, eivät nouse eturivin tekijöiksi heikon poliittisen järjestelmän tai tehottoman talouden organisoitumiskyvyn vuoksi.

Interfutures maalaili hieman väärän kuvan geopoliittisista muutoksista maapallolla. Raportti aliarvioi myös Kasvun rajat -teoksen sanoman. Niin tekivät muutkin. Kasvun rajat olikin väärässä raaka-aineiden riittävyyden suhteen. Raaka-aineiden ja myös energian saatavuudessa on kyse viime kädessä hinnoista. Kun hinnat nousevat resursseja löytyy. Eri asia on, kestääkö luonto.

Kirjan toinen sanoma jäikin raaka-ainetarkastelun varjoon, eli ympäristön rajut muutokset vaurauden kasvaessa ja väestön lisääntyessä, mikä on totisinta totta tänä päivänä. Olemme juuri kuulleet viimeisimmän arvion (IPCC) ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämän muutoksen kanssa koko ihmiskunta tulee taistelemaan geopoliittisista ryhmittymistä riippumatta.

Teknologian vauhdittama globalisaatio nostaa uudet mahtitekijät maailmantalouteen

Termi globalisaatio syntyi vasta 1990-luvulla. 1990-luvulla alkoi kuitenkin jo globalisaation toinen vaihe. Tavarakauppaa - globalisaation ensimmäistä vaihetta - maat ja kansat ovat harjoittaneet vuosituhansia. Toinen vaihe, jota vauhdittaa teknologian kiihkeä edistyminen, merkitsi tiedon ja tuotannon maantieteellisten esteiden poistumista. Samalla se nosti uudet mahtitekijät maailmantalouteen.

Nykyinen, todennäköisesti murtumassa oleva kansainvälinen taloudellinen järjestys, instituutiot ja käyttäytymisnormit, luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen. Uusi järjestys oli vastaus 1920- ja 1930-luvuilla koetulle epäjärjestykselle ja keskinäiselle kauppapoliittiselle kamppailulle, joka osaltaan johti maailmansotaan.

Järjestys luotiin Yhdysvaltojen johdolla. Instituutiot koostuivat kolmesta tärkeimmästä organisaatiosta; Kansainvälisestä valuuttajärjestö IMF, Maailmanpankki sekä GATT-sopimus. Viimeksi mainittu edisti vapaakauppaa. GATT-sopimus muutettiin vuonna 1994 Kansainväliseksi kauppajärjestöksi WTO:ksi.

YK:n toimesta järjestettiin 1990-luvulla monta mittavaa konferenssia, joissa tarkasteltiin kansainvälisen muutoksen hallintaa. Yhteinen nimittäjä oli global governance, eli globaali hallinta. Keskinäisriippuvuus oli päivän sana. Ajateltiin, että yhteistyöllä ja yhteisillä tavoitteilla päästään kehitystavoitteisiin ja kestävään kehitykseen.

Globalisaatiota edistivät politiikkamuutokset ja teknologian läpimurrot ja tekniikan häikäisevä kehitys. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia teki parissa vuosikymmenessä koko maailmasta yhteiset markkinat. Tieto, pääomat ja osaaminen kulkevat nyt valon nopeudella ja hakeutuvat parhaiten tuottaviin paikkoihin ja kombinaatioihin. Myös tuotantoketjut muistuttavat verkostoa.

Kaupan ja tuotannon fyysiset rajat madaltuivat. Myös kauppapoliittiset rajat kaatuivat, kun Kiina, Intia ja monet muut maat muuttivat talouspolitiikan suuntaa.  Neuvostoliitto hajosi ja irtautuneet maat alkoivat integroitua länteen.

Kiinan talouskasvu hallitsee nyt maailmaa. Vuosille 2017 – 2019 tehtyjen ennusteiden mukaan Kiinan talouskasvu kattaa 35 % maailmantalouden kasvusta, Yhdysvaltojen 18 % ja Intian sekä Euro-alueen kumpikin 8 %. Tämä geopoliittinen muutos on yksi syy muutospaineisiin länsimaiden sisäpolitiikassa.

Samalla, kun globalisaatio voimistui, alkoi myös hajaannus. On siirrytty kahdenvälisiin, suppeampia maaryhmiä koskeviin sopimusneuvotteluihin. Suomen puolesta asiaa hoitaa Euroopan unioni. EU:lla on kauppapolitiikassa ns. kompetenssi. EU on neuvotellut kahdenväliset sopimukset mm. Kanadan ja Japanin kanssa. Neuvottelut jatkuvat Etelä-Amerikan kauppajärjestön Mercosurin kanssa.

Eri maiden sisäpolitiikan muutosta vauhditti ihmisten kokemus siitä, että globalisaatio on syy heidän taloudellisiin ongelmiinsa. Tuotanto siirtyy uusiin maihin ja kilpailu kiristyy. Palkkoja ei sen vuoksi voi nostaa entiseen tahtiin. Varsinkin teollisuusmaiden matala- ja keskituloisten tulojen kasvu on ollut vähäistä. Globalisaatiosta tuli syntipukki. Samaan aikaan pääomamarkkinoilla ja yrityksien korkeassa asemassa olevat voivat kuitenkin nostaa tulojaan reippaasti.

Talous toimii pääomien ehdoilla. Teollisuusmaiden keski- ja matalatuloisten jääminen ainakin suhteellisesti jälkeen herättää katkeruutta ja syytöksiä globalisaatiota kohtaan. Huomaamatta jää, että teknologian kehityksen ja globalisaation ansiota on, että inflaatio on ollut matala viimeiset parikymmentä vuotta. Saamme kaikki televisiomme aikaisempaa halvemmalla.

Ihmisten tyytymättömyyden saumaan ovat iskeneet erilaiset nationalistiset liikkeet ja poliitikot. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on huippuesimerkki. Häntä ei kiinnosta kauppateorioiden lupaama win-win-kehitys. Trump katsoo maailmaa nollasummapelin lasien läpi. Kun minä voitan, jonkun on hävittävä. Amerikan pitää aina voittaa. Make America great again. Trumpin YK:ssa syksyllä 2018 pitämässä puheessa tyrmättiin lähes kaikki monikansalliset yhteistoimintamuodot.

Yhdysvallat on edelleen niin suuri talous (lähes 20 000 miljardia dollaria), että maan suunnanmuutos heijastuu jokaiseen muuhun talousyksikköön maailmassa. Luodut instituutiot murtuvat ja menettävät merkitystään. Mitä tulee tilalle ja mitkä ovat seuraukset? Trumpin kauden jälkeen – oli se vaikka vain neljä vuotta – paluuta entiseen ei ole.

Amerikkalaiset globaalit yritykset Google, Microsoft, Facebook, Apple, Amazon jne., hallitsevat tällä hetkellä mielen maisemaa maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltojen panostus vaadittavaan tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehitykseen on kuitenkin jäämässä jälkeen. Amerikassa panostetaan ennen muuta aseteknologian kehittämiseen ja lääketeollisuuden tutkimukseen. Ehkä niistä saa suurimmat voitot? Kiina ja Intia ovat nousevia mahteja myös tutkimuksessa ja tuotekehityksessä.

Kiinan on jo saavuttamassa Yhdysvaltojen käyttämät määrärahat tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen (T&K) oli noin 460 miljardia dollaria, kun vastaava luku Kiinassa oli 375 miljardia (Ks. kuvio)[1]. USA on vielä edellä, mutta olennaista on nopeus, millä Kiina nousee. Vuosituhannen alussa Kiinan panostus T&K-menoihin oli vain muutamia miljardeja dollareita.

Kiinassa yli 2 miljoonaa nuorta opiskelee teknisiä tieteitä eikä ole oletettavaa, että he jäisivät työttömiksi. 2020-luvulla Kiina ohittanee USA:n innovaatioissa ja teknisten tieteiden kehitystyössä. Samalla Washingtonin konsensuksen sijaan aletaan puhua Pekingin konsensuksesta.  Kiinan noudattama talouspolitiikka saa seuraajia länsimaiden sijasta. Mahtimaiden asemat vaihtuvat. Edessä on Aasian vuosisata.

Kuvio: Patentit ja T&K panostukset suurissa maissa

---

[1] Johannes Eugster, Giang Ho, Florence Jaumotte, and Roberto Piazza: How Knowledge Spreads, Finance and Development, September 2018, IMF