Kouluaikainen hyvä ystäväni kirjoitti ystävättäriensä kanssa runokirjan ”Kuuntele tarkasti”. Luin tietysti tarkasti ystäväni runot, joissa hienolla tavalla pelkistyy eletty elämä. Luonnonvoimien sileäksi muovaamat rantakalliot, hioutuneet pienet kivet, sudenkorentojen hauraat siivet - vankkaa ja haurasta, vaikuttava vertauskuva elämästä. Erityisen vaikutuksen teki runon nimeltä Kunniavieras ja erityisesti runon päättävä säe:
Et ole sattuma, et erehdys.
Olet elämän jano.
Kunniavieras ajattomuudesta.
Nämä lauseet
panivat ajattelemaan. Millainen vieras olen?
Ei ole
sattumaa, että tänä koronan hallitsemana vuonna moni ajattelee elettyä elämää,
ja myös tulevaisuutta. Tulevaisuuskin on kenties erilainen kuin ennen koronaa osasi
ajatella ja toivoa. Erityisesti se voi olla sitä meille riskiryhmäläisille, koska
erotumme joukosta ihan uudella tavalla.
Keväinen
korona-aika, suositeltuine karanteineen kotona, oli hyvää aikaa tutkailla
taakse jäänyttä elämää. Koota aikanaan kirjoitettua aineistoa, pohtia uudelleen
syntyjä syviä ja arvioida tulevia näköaloja. Itseäni koskevaan muisteluun sain
mainiot raamit ja uutta virikettä miniältäni Piialta. Hän antoi joululahjaksi
muistelukirjan: ”Isoisä – kerro minulle, tarinasi on erityinen”.
Kirja-aiheen
idea on alun perin hollantilainen. Sen suunnitteli ja laati Elma van Vliet
-niminen naishenkilö. Hän havahtui omassa elämässään kyselemään liian myöhään äidiltään
tämän nuoruudesta ja suvun historiasta. Äiti ei dementoiduttuaan enää kyennyt
vastaamaan tyttärensä kysymyksiin. Tämän vuoksi Elma van Vliet laati kirja-aihion
kysymyksineen, jonka aihion avulla jokainen voi halutessaan peilata omaa
elämäänsä, ja kertoa tarinansa lastenlapsilleen.
Tätä mainittua
kirjaa siis täyttelin muiden muistelujen ohella. Isoisän tarina -kirjassa on
todella paljon kysymyksiä - yli 150. Niiden avulla voi kartoittaa, läpivalaista
ja pohtia itseä ja elettyä elämää. Monet kysymykset menevät herkille alueille.
Luonnollisesti kysytään: ”Mitkä sinun nuoruudenhaaveistasi ovat toteutuneet?”
Mitä unelmia minulla olikaan? Olenko tai olenko ollut kunniavieras?
Jos ja kun
olen ollut kunniavieras, mikä onkaan jättämäni jälki, ikään kuin käyntikorttini
elämästä. Käyntikorttihan on tuttu esine. Käynti- tai nimikortteja on nykyisin
lähes jokaisella, ainakin työelämässä olevilla. Tapa on levinnyt kaikkialle.
Muistan omalta työuraltani muutamat tapaukset Aasiasta, missä tapaamani
henkilöt ojensivat korttinsa kahdella kädellä kortista kiinni pitäen ja samalla
kumartaen. Niin arvokas asia ja ele se heille oli.
Käyntikortin
historia on pitkä. Toisella nimellä korttia kutsuttiin aikanaan visiittikortiksi.
Suomen valokuvataiteen museon sivustolla on kerrottu (6.6. vuonna 2011), että
sana visiittikortti on käännös ranskankielisestä nimestä carte-de-visite. Kun
tultiin vierailulle, visiittikortti ojennettiin palvelijalle, joka kiikutti
talon väelle tiedon vieraan saapumisesta. 1800-luvulla suosittuja olivat koristeelliset
kortit, jollainen jätettiin myös muistoksi käynnistä. Ne laitettiin eteisessä
olevaan koriin. Visiitti- tai myöhemmin siis käyntikortti oli hyvin
henkilökohtainen muisto olemassaolosta.
Kirjoitukseni
ja niiden kokoelmat ovat eräällä tavalla käyntikortteja elämästäni,
olemassaolostani. Filosofian tunnetuimpia ja eniten siteerattuja lauseita on
ranskalaisen filosofin René Descartesin lause: ”Cogito, ergo sum, Ajattelen, siis
olen.” Ajatusteni taltiointi on siis todistus olemassaolostani, vierailustani,
käyntikorttini.
En ehkä
rohkene alleviivata kykyjäni ajatella, ainakaan syvällisesti, vaan tulkitsen
tuon latinankielisen lauseen itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorenzin
sanoin: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Ihmettelyn ominaisuus ja oikeus
kuuluu meille kaikille ihmisille, vauvasta vaariin.
Paljon
ihmeteltävää on ollutkin omana aikananikin. Kokoilen aineistoja pieniksi tai
suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Osa mennee omakustanteena painoon. Ne ovat
viestejä jälkipolville, jos he haluavat ottaa ne vastaan. Juuri eilen lähetin
uusimman jutun kirjapainoon. Tätä hommaa riittänee niin kauan kuin voimia ja
kykyä riittää. Vielä en tiedä minkälaisia kortteja koriin kertyy.
Niin ne unelmat! Nuoruuden unelmat ja haaveet ovat jo ehkä haalenneet
tai kerrassaan unohtuneet. Mutta mitä unelmoisi tänään? Siihen tuli yllättäen
vastaus kevyen musiikin sanoittajaneron, Vexi Salmen poismenosta. Hänen
jättityötään arvioitaessa nousi esiin monta helmeä. Lukuisissa sanoituksissaan
Salmi kykeni kiteyttämään jotain olennaista elämästä. Itselle kolahti erityisesti
kappale, joka epäilemättä liikuttaa monia muitakin. Se on kuin hiottu timantti,
joka säteilee, John Steinbeckin sanoin, valoa moneen suuntaan. Laulun sanat tulkitsevat
hyvin myös minun tuntemuksiani.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
xxxx
On
vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea
tutkia sisintänsä
Ja elää
elämäänsä, ja elää elämäänsä
xxxx
On
vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla
kuin kaikua jatkuvasta
Ja elää
elämäänsä, ja elää elämäänsä.
Ps.
Kerroin edellisessä blogissani (24.5.2020: ”Aika sanoa – aika vaieta”), että
lopettelen blogien kirjoittamista. Tämä blogi oli kuitenkin ihan pakko
kirjoittaa.