Sulttaani, minä ja Aleksanteri Suuri

Äskeisen Anatolian reissun kiinnostava yksityiskohta oli tutustuminen Silkkitien varrelle rakennettuihin tienvarsimajataloihin, eräänlaisiin kestikievareihin. Niitä kutsutaan paikallisella kielellä karavaaniseraljeiksi (englanniksi caravanserai). Nimi tulee persian sanasta cārāvānsarā, missä cārāvān tarkoittaa kauppiaiden tai pyhiinvaeltajien ryhmää ja sarā suljettua sisäpihaa. Silkkitie oli kauppaväylä Kiinan ja Euroopan välillä. Sillä oli useita reittejä, joista yksi kulki Anatolian ylängön kautta. Nimensä tie sai luonnollisesti siitä, että Kiinasta Eurooppaan tuli nimenomaan silkkiä, ja myös arvokasta kiinalaista posliinia.
 

Karavaanit koostuivat lukuisista kameleista, joilla matkailijat ja kuormat kulkivat. Kameleiden päivämatka oli 20 – 30 kilometriä. Anatolian ylätasanko on puutonta, tasaista puoliaroa, missä ei silmänkantamattomiin ole puuta, kalliota, luolaa tai muutakaan suojaa. Niinpä oli tarpeen rakentaa erityisiä suojapaikkoja rosvojen ja petoeläinten varalta. Silkkitien varrella näitä majapaikkoja oli siis 20 – 30 kilometrin välein.

 
Yksi merkittävimmistä majataloista tai seraljeista Konyan ja Aksarayn välillä oli Sultan Han. Pysähdyimme tutustumaan majataloon, eli siihen mitä tällä hetkellä on jäljellä. Museoksi muutettu seralji on itse asiassa aika hyvässä kunnossa. Se koostuu korkeista muureista komeine sisäänkäyntiportteineen, sisäpihasta, katetuista majoitustiloista ihmisiä ja talvikautena myös eläimiä varten. Sisäpiha on peitetty samasta kivestä veistetyillä, suurilla laatoilla, joista muuritkin on rakennettu.  Kivipinnan kulumisesta voi päätellä, että niillä ovat vuosisatojen ajan astelleet niin lukemattomat eläimet kuin ihmisetkin.

Tämän karavaaniserljin rakennutti 1200-luvulla valtaa pitäneet seldžuk-sulttaanit. Seldžukit olivat turkkilais-persialainen heimo, joka 1000-luvun alussa saapui Anatoliaan ja haastoi siellä siihen asti vallassa olleen Bysantin valtakunnan. Seldžukit perustivat oman valtapiirinsä Anatolian keskiosiin, missä pääkaupunkina toimi mm. nykyinen Konyan kaupunki. Sultan Han valmistui vuonna 1229, jolloin vallassa oli sulttaani Kayqubad II.

1300-luvulla seldžukit sulautuivat toiseen turkkilaissukuiseen heimoon ja kansaan, joka perusti valtakunnan Osman I:n johdolla. Anatoliaan syntyi Ottomaanien imperiumi, joka vähitellen laajentui aina Pohjois-Afrikkaan, Arabimaihin ja Balkanille saakka.

Matkan yhtenä tarkoituksena oli kulkea myös Apostolien jalanjäljissä. Reitillämme kulkeneet apostolit (kreikan sanasta apostolos = viestinviejä) olivat Paavali ja hänen matkakumppaninsa Barnabas. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka suuntautui Antiokiasta, josta tuli Jerusalemin jälkeen kristittyjen tärkein asuinalue, Kyproksen ja nykyisen Antalyan alueen kautta Konyaan (46 – 48 jKr.). Konyan nimi oli tuohon aikaan latinalaisittain Iconium. Keikkalaisittain se oli ollut aikaisemmin Ikonion, mikä tarkoittaa kuvaa ja sen on arveltu viitanneet Antiikin aikaiseen Medusan päähän.

Paavali kulki myös kolmannella lähetysmatkallaan Konyan kautta. Silloin matka suuntautui myös Efesokseen ja manner-Kreikkaan mm. Korinttiin. Matkoillaan Paavali perusti seurakuntia, joiden kanssa piti myöhemmin yhteyttä mm. kirjeitse. Paavalin kirjeet ovat nykyisin kristikunnan keskeisintä oppimateriaalia.

Miten sitten Aleksanteri Suuri tähän liittyy? Ei suoranaisesti mitenkään. Yhteys tulee vain siitä, että huvittelen mielessäni ajatuksella että, kun satun osumaan samoille paikoille historian suurmiesten kanssa, kuljen heidän jalanjäljissään. Aleksanteri Suuri kulki aikanaan samoja seutuja, joilla omakin Turkin reissuni kulki. Kun Aleksanteri lähti valloittamaan sen ajan mahtimaata, Persiaa, hän suuntasi aluksi sotajoukkonsa Anatolian länsirantaa etelään. Yksi valloituksen kohde oli nykyisen Antalyan lähellä oleva Pergen kaupunki. Kreikkalaisajan rauniot ovat vieläkin nähtävinä.

Pergestä Aleksanteri koukkasi hieman itään, Side-joen rannoille. Yövyimme pari yötä joen läheisyydessä sijaitsevassa merenrantahotellissa. Nykyisen Antalyan seuduilta Aleksanteri suuntasi pohjoiseen kohti Gordionin kaupunkia. Siellähän Aleksanteri aukaisi legendaarinen Gordioninsolmun, tosin miekalla halkaisten.

Aleksanteri lähti valloitusretkelleen vuonna 334 eKr. ja ohitti Pergen ja Gordionin kaupungit seuraavana vuonna. Samana vuonna, eli vuonna 333 eKr., oli legendaarinen Issoin taistelu, missä Aleksanteri löi Dareios III:n sotajoukon. Aleksanteri valloitti koko Anatolian ja paljon muutakin. Hänen varhaisen kuolemansa jälkeen alkoi hellenistisen kulttuurin kausi, missä kreikkalainen filosofia ja tiede yhdistyivät idän viisauteen. Antiikin Kreikan saavutukset välittyivät näin arabikulttuuriin, jonka välityksellä ne palautuivat rikastuneena läntisen Euroopan kehitykseen.

 

 

Turkki - silta vai portti Euroopan ja Aasian välillä?

Tartuin paljon mainostettuun TSS-matkatoimiston matkaan Turkin Antalyaan ja Kappadokiaan. Vaikka mainokset olivat jossakin määrin harhaanjohtavia, antoi matka syyn ja mahdollisuuden perehtyä Anatoliaan, joka on Turkin aasialainen osa, - sen historiaan, kulttuuriin sekä tulevaisuuteen. On tietysti tiedossa, että tämä alue on ollut myös eurooppalaisen kulttuurin synnyssä ja historiassa mitä keskeisin. Kaiken kaikkiaan alueen vuosituhantinen kehitys ja historia ovat monivaiheisuudessaan ja dramaattisuudessaan ehdottomasti perehtymisen arvoisia. Jo yksin sen vuoksi, että suuri osa Antiikin kreikkalaisesta kulttuurista ja alkukristillisyyden vaiheista syntyivät ja kehittyivät täällä.

Anatolian alue on myös luonnonoloiltaan erityinen. Sen maaperän historia tuliperäisine maastoineen, poimuvuorineen ja mannerlaattojen liikkeineen on synnyttänyt moninaisen kokonaisuuden, joka sinänsä ansaitsisi vuosikymmenien tutkimisen ja perehtymisen. Geologiset voimat saavat aikaan liikettä, joka tuntuu maaperässä lievinä maanjäristyksinä. Noin 4 – 7 vuoden välein järistykset ovat niin tuntuvia, että seuraukset voivat aiheuttaa ihmisille tai rakennuksille tuhoja. Vuoden 1999 maanjäristyksessä kuoli noin 35 000 ihmistä. Kuten matkamme turkkilainen opas, viehättävä nuori Meltem sanoi, tämä jatkuva epävarmuus on turkkilaisten kohtalo. Siihen on tyytyminen ja siihen on sopeuduttava.

Turkin yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys on ollut pitkään ikään kuin tämän ympäröivän fyysisen epävarmuuden ilmentymä. Tosin näin ei aina ole ollut. Turkin alueen historiassa on myös ollut pitkiä vakaan kehityksen jaksoja. Kenties pisin jakso alkoi Rooman keisarin Konstantinus Suuren perustettua Konstanttinopolin kaupungin 300-luvun alussa - nykyisen Istanbulin paikalle. Kun Rooman valtakunnan länsiosa hajosi 400-luvun kansainvaellusten hyökyaaltoon, kreikkalais-ortodoksinen Itä-Rooma pysyi Konstanttinopolin ympäristössä vallanpitäjänä aina vuoteen 1453, jolloin Ottomaanien sulttaani Mehmed II valtasi kaupungin ja jolloin alkoi muhamettilainen aikakausi koko Anatoliaan ja suureen osaan Balkania.

Ottomaanien valta jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Sulttaanien Turkkia oli kuitenkin jo vuosisata pidetty Euroopan ”sairaana miehenä” . Valtakunta alkoi vähitellen murtua niin sisältä kuin ulkoakin. Mm. Kreikka itsenäistyi jo vuonna 1832. Ottomaanien Turkin romahtaminen johti hyvin sekavaan vaiheeseen, missä naapurimaista ainakin Kreikka ja suurvalloista Britannia ja Ranska pyrkivät jakamaan aluetta joko itselleen tai valtapiiriinsä. Palestiina ja Syyria joutuivatkin brittien ja ranskalaisten ”suojelukseen”. Kuten tänään tiedetään, seuraukset eivät ole olleet kestäviä tai vakaita.

Turkin alueen sankariksi nousi sodassa kunnostautunut sotapäällikkö Mustafa Kemal. Hänen johdollaan käydyn sodan jälkeen päästiin sopimukseen, missä luotiin vuonna 1923 nykyinen Turkin tasavalta. Mustafa Kemal, joka 1930-luvulla sai kunnianimen Ataturk, turkkilaisten isä, uudisti Turkkia hämmästyttävällä tavalla. Hänen radikaalin uudistusohjelmansa läpivienti on varmasti yksi 1900-luvun poliittisen historian merkittävimpiä saavutuksia.

Vaikka monet puitteet, toimintatavat, tapakulttuuri, poliittinen järjestelmä, kirjoitusmerkit yms. muuttuivat, vanhakantaisen maan elämä ja kulttuuri ei luonnollisesti ollut muutettavissa käden käänteessä. Turkki on nyt monella tavalla jo hyvin moderni teollisuusmaa. Samaan aikaan se on osittain edelleen erittäin vanhakantainen. Myös harjoitetussa politiikassa on aaltoliikettä. Nykyiset vallanpitäjät näyttäisivät pyrkivän viemään kehitystä taas konservatiivisempaan suuntaan, missä esimerkiksi uskonnon rooli korostuisi. Kemal Ataturkin tavoitteenahan oli erottaa uskonto ja yhteiskunnallinen politiikka toisistaan.

Muiden islamilaisten maiden tapaan Turkki on ollut ja on edelleen patriarkaalinen maa. Naisten asema on ollut heikko. Vain miehet ovat näkyvillä ja määräävät asioista. Miehen, isän, veljen tai sedän sana on laki. Tätä asetelmaa nykyaikaiset nuoret turkkilaisnaiset pyrkivät muuttamaan. Korkeakouluja käynyt nuori oppaamme kertoi paljon omasta perheestään ja suvustaan. Hän on eurooppalaisten nuorten ihmisten tapaan muotitietoinen ja arvostaa tyylikkyyttä myös omassa pukeutumisessaan. Hän ei sido hiuksiaan huiveilla, kuten islamin uskonto suosittaisi.

Opas syntyi maanviljelijäperheeseen, missä noudatetaan perinteitä mutta arvostetaan myös koulutusta. Vaikeista taloudellisista oloista huolimatta perheen pää, oppaan isä koulutti myös tyttärensä. Kun sadonkorjuun aika puuvillapelloilla koittaa, silloin nuorten kaupunkilaisten tyttöjen ja poikien on isän käskystä palattava kotitilalle poimimaan käsin puuvillasatoa. Myös oppaamme tekee näin lapsineen, ja muuttuu samalla huivipäiseksi, perinteiseksi puuvillankerääjänaiseksi.

Asetelma kuvaa hyvin Turkin nopean muutoksen ristiriitaa. Toisaalta se kuvaa hyvin kulttuurin perhekeskeisyyttä ja sitä, että vanhempien kunnioitus on edelleen korkealla. Tämä voisi olla keskeinen sanoma meille yksilöityneille ja maallistuneille eurooppalaisille. Vastuuta lähimmäisistä ei pidä unohtaa.

Perinteiden kunnioittamisesta huolimatta muutosvauhti on Turkissa häkellyttävä. Se näkyy eniten elinolojen muuttumisena. Vanha maatalousvaltainen maa kaupungistuu vauhdilla. Maaseudulla asuu enää ehkä neljännes väestöstä. Osa väestömuutoksesta on pakon seurausta. Kurdiongelman vuoksi valtiovalta on tyhjentänyt maaseutualueita Kaakkois- ja Itä-Turkissa. Antalyan alue on taas esimerkki väestön keskittymisestä. Kun alueella asui vielä 15 vuotta sitten noin puoli miljoonaa, luku on nyt jo yli kaksi miljoonaa.

Turkin talous perustui pitkään perinteisesti maanviljelyyn, muuhun käsityövaltaiseen tuotantoon, kuten mattoihin ja tekstiileihin. Teollisuustuotanto on nykyisin suurelta osin eräänlaista kokoonpanoteollisuutta, josta autot ovat hyvä esimerkki. Vauhdikkaimmin kasvaa kuitenkin turismi. Sitä edistää myös valtion tukema aggressiivinen markkinointi, josta alussa mainittu matka on esimerkki. Turismissa Turkilla onkin valtavat mahdollisuudet. Puitteet luo erinomainen sijainti merien ympäröimänä lähellä suurta kuluttajapotentiaalia, Eurooppaa. Esimerkiksi Antalyassa käy jo vuosittain noin 12 miljoonaa ulkomaalaista. Aasialaiset eivät edes ole aluetta vielä kovin hyvin löytäneet. Eurooppalaisten onkin kulttuuri- ja historiayhteyksien vuoksi aasialaisia helpompi löytää nähtävää ja koettavaa.

Turkin ja Länsi-Euroopan lähentyminen on ollut jo vuosikymmeniä jatkunut vaiherikas prosessi. Kemal Ataturk käynnisti prosessin Turkin puolelta jo 1920-luvulla. Kun Euroopan Yhteisöt luotiin vuonna 1957, Turkki haki jäsenyyttä jo vuonna 1959. Assosiaatiosopimus allekirjoitettiin vuonna 1964. Ja Suomen puheenjohtajakaudella 1999 Turkin kanssa sovittiin jäsenyysneuvottelujen aloittaminen. Neuvottelut käynnistyivät vuonna 2005.

Juuri tällä hetkellä neuvottelujen eteneminen näyttää heikolta. Eurooppalaisten puolella on lukuisia avoimia kysymyksiä Turkin todellisesta valmiudesta eurooppalaisen arvoyhteisöön. Turkki on monin tavoin aasialainen maa ja arvopohjaltaan vahvasti islamilainen. Toisaalta näitä seikkoja on pidetty mahdollisuutena Euroopan unionille, kun halutaan luoda yhteyksiä muihin kulttuureihin ja maanosiin. Toisaalta nykyinen Turkin johto korostaa maan nationalistisia ja islamilaiseen arvomaailmaan liittyviä piirteitä. Tämä politiikka todennäköisesti etäännyttää Turkkia ja Länsi-Eurooppaa toisistaan. Vähäinen tekijä ei myöskään ole Turkin väestökehitys. Väkiluku on nyt noin 76 - 77 miljoonaa. Väestö kasvaa miljoonan vuosivauhdilla, ja Turkista tulisi siten jo ensi vuosikymmenellä Euroopan unionin suurin maa, jos se liittyisi jäseneksi. Sen painoarvo olisi siten erittäin suuri.

Länsi-Eurooppa on Turkille taloudellisesti erittäin tärkeä kumppani. Lähentyminen Turkin ja muiden Euroopan maiden välillä tapahtuu luonnollisen vuorovaikutuksen kautta. Talouselämän kytkennät tihentyvät. Ihmisten vuorovaikutus ja tapakulttuurin samankaltaistuminen kasvaa pikku hiljaa. Yhteiset historialliset juuret ovat erittäin syvällä Antolian kallioperässä niin epävakaata kuin maaperä geologisesti onkin.