Muistan, kuinka Tuomari Nurmio lauloi
1990-luvun lopulla (1999) levyllä kappaleen, jonka kertosäe kuului:
”Klabbeissa on mulla tonnin stiflat,
ei ne tonnii paina, mut ne bungaa
sen.”
Muu teksti oli samaa rataa, eikä
minun slangitaitoni riittänyt ymmärtämään tarkasti läheskään kaikkea. Tuo
kertosäe kaiketi tarkoittaa, että ”Minulla on jalassa tonnin kengät, eivät ne
tonnia paina, mutta ne maksavat sen”.
Vuonna 1999 oli vielä käytössä Suomen
markka, joten kyse oli tuhannen markan kengistä. Tilastokeskuksen
rahanarvonmuuntimen avulla laskettuna vuoden 1999 1000 markkaa vastaa nyt noin
225 – 230 euroa. Ihan hulppean hintaiset kengät. Voi niilläkin leveillä. Itse
en ostaisi noin kalliita kenkiä.
Kappale pyöri mielessäni, kun tein
kuluneen kesäkuun aikana uutta terassia rivitaloasuntomme pihaan. Se on siihen järjestyksessä
kolmas asumamme 40 vuoden aikana. Tällä kertaa vaimon ja tyttären toivomuksesta/vaatimuksesta
pohjustin terassia myös sepelillä, jonka ao. liike toimitti siisteissä säkeissä
taloyhtiön parkkipaikalle. Ehkäpä lehtokotilot ja espanjansiruetanat eivät nyt
viihdy niin hyvin terassin alla kuin ennen.
Puolentoista tonnin sepelierän kärrääminen
työmaalle tuntui ensin aika urakalta. Urakka osoittautui vaatimattomaksi, kun
vertasin sitä kahden rivitalonaapurin urakkaan. Heillä oli enemmän
pengerrettävää ja niinpä he tilasivat yhteensä ainakin 15 tonnia sepeliä,
hiekkaa, kiveä, betonilaattoja ja multaa. Ainakin kymmenkertainen urakka omaani
verrattuna. Naapurin isännät ovat tietenkin paljon nuorempia kuin minä.
Tässä suhteessa muistuu mieleen aika
reilun 30 vuoden takaa. 1980-luvulla oli hyvin lumisia talvia. Eräänä
lumitalvena rakensin pojilleni, jotka olivat kymmenen ikävuoden tuntumassa, kunnollisen,
kahden kerroksen lumilinnan. Se innosti kaikkia taloyhtiön saman ikäisiä
poikia. Lumisotaleikit jatkuivat kiivaana.
Naapurini, jolla oli myös saman
ikäinen poika, päätti panna paremmaksi. Hän rakensi yötä myöten lumilinnan,
joka oli paljon hulppeampi kuin minun tekemäni. Hän joutui hakemaan kolalla
lunta kauempaakin. Niinpä sitten kävi, että pojat siirtyivät leikkimään tähän
suurempaan lumilinnaan.
Pihojen kunnostuksessa ja
rakentamisessa ei nyt ole kuitenkaan kyse lumilinnamaisesta kilpailusta vaan
oleskelutilan kohentamisesta. Samanaikaiset rakennushankkeet antavat naapurien
kesken mukavaa puheenaihetta hankkeiden edistymisestä.
Tonni tai tuhat näyttää kummittelevat
mielessäni muutenkin kuin maa-aineksen painona. Juhannuksen aattona auton
mittaritaulussa syttyi varoitusvalo, joka kehotti viemään auton pikimmiten
korjaamolle tarkastettavaksi ja korjattavaksi. Juhannuksena sitä ei tietysti
voinut viedä, ja niin juhannusajot jäivät tekemättä. Juhannuksen jälkeen sain
auton kuitenkin heti korjaukseen. Pieni anturi, joka säätelee polttoaineen
syöttöä ja pakokaasujen koostumusta, oli mennyt rikki. Vian löytäminen vei
aikaa ja osakin – vaikka pieni – maksoi. Niinpä lasku oli lähes tonnin, eli euroina
1000 euroa.
Tonni eli tuhat kummittelee tässä
kirjoituspöydänkin ääressä. Minulle kirjoittaminen on toinen luonto. Työssäni
sain kirjoittaa asioista vuodesta toiseen. Raportteja ja artikkeleita tuli
valmiiksi vuosittain monta. Niinpä tapa on jäänyt päälle vielä näin eläkeläisenäkin.
Kuluneen kymmenen vuoden aikana on valmistunut pari kolme kirjaa tai raporttia
ja pitkälle toista sataa blogia tai muuta julkista tai puolijulkista
kirjoitusta.
Jatkan harjoitusta. Työn alla on sekä
omia juttuja että isäni jälkeen jäänyttä aineistoa. Isäni kirjoitti
päiväkirjaa, piti puheita, piti 17 esitelmää Jämsän työväenopistossa sekä
nauhoitti omia muistelujaan koskien sukua ja Jämsän tapahtumia. Kaikki ei ole kuitenkaan tallessa, mutta
paljon on. Olen mm. purkanut nauhat jatkotyöstämistä varten.
Jokainen haluaa jättää jotakin
perinnöksi jälkipolvilleen. Minun kohdallani – jos Luoja suo – merkittävä osa
perinnöstä on ajatuksia, näkemyksiä ja historiallisia tosiasioita, jotka haluan
kirjoittaa muistiin. Tätä työtä olenkin tehnyt jo jonkin aikaa. Siitä en tietenkään
voi olla varma herättävätkö tiedot, näkemykset tai ajatukset kiinnostusta tai
vastakaikua nuoremmissa polvissa, mutta teen sitä, koska itselleni ovat isäni
tekstit olleet mielenkiinnon kohde jo pitkään.
Laskeskelin äsken, että melkein
valmista tekstiä on jo toista tuhatta sivua. Niitä ei voi tietenkään tunkea
samaan raporttiin tai julkaisuun. Lyhempiä, teemoittaisia kokonaisuuksia voi
tulla siis neljä tai viisi tai enemmänkin. Vielä ei ole varmaa, mitkä
asiakokonaisuudet talletan myöhemmin muiden nähtäväksi ja luettavaksi ja miten.
Tässä tuhannen (”tonnin”) sivun urakassa riittää pureskeltavaa useammaksi
vuodeksi.
