Englannin yleisradion, BBC:n
kulttuuritoimitus teki kuluvan vuoden huhtikuussa mielenkiintoisen kyselyn.
Toimitus pyysi asiantuntijoita ympäri maailman nimeämään viisi mielestään
merkittävintä ja ihmiskunnan mielenmaisemaa eniten muokannutta fiktiivistä
teosta. Kyselyyn vastasi 108 kirjailijaa, akateemikkoa, toimittajaa, kriitikkoa
ja kääntäjää 35 maasta. Heidän valintansa käsitti romaaneja, runoja, kansantaruja
ja draamoja kaikkiaan 33:lla kielellä.
BBC julkaisi nettisivullaan luettelon
sadasta eniten mainintoja saaneesta teoksesta. Kymmenen kärjessä olivat
Odysseuksen
harharetket, Homeros, 700-luku eKr.
Setä
Tuomon tupa, Harriet Beecher Stowe, 1852
Frankenstein,
Mary Shelley, 1818
Vuonna
1984, George Orwell, 1949
Kaikki
hajoaa, Chinua Acheb, 1958
Tuhannen ja yhden yön
tarinat, persialais-arabialainen, 700 – 1700
Don Quijote, Miguel de
Cervantes, 1605-1615
Hamlet, William
Shakespeare, 1603
Sadan vuoden
yksinäisyys, Gabriel Garcia Márquez, 1967
Ilias, Homeros,
700-luku eKr.
Ensimmäisenä tuli mieleen kysymys,
mikä on oma suhteeni näihin sataan tai kymmeneen teokseen. Sadan teoksen
joukosta olin lukenut ehkä noin parikymmentä ja tusinasta muusta olin muuten
perillä. Olin lukenut niistä kansanomaistettuja kirjoja, kuten Akhilleuksesta
ja Troijan sodasta. Osa oli tuttuja teatterikappaleina tai muina esityksinä. Esimerkiksi
sijalla 95 on Radetzky marssi, jonka
Wienin filharmonikot esittävät joka uudenvuoden konsertin ohjelmistossa.
Tuhkimotarina taas on puolestaan tuttu useina versioina aina satusarjakuvia
myöten.
Yllä luetelluista kymmenestä
teoksesta ainoa, josta en mitään ennen tiennyt, on nigerialaisen kirjailijan
Chinua Achebin teos, Kaikki hajoaa.
Se on vuodelta 1958, mutta suomennoskin on ilmestynyt vasta 2014.
Minuun tekivät aikanaan suuren vaikutuksen
Orwellin Vuonna 1984 ja Gabriel
Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.
Vuonna 1984 kirjan löysin isäni
kirjahyllystä ja luin sen muistaakseni jo lukiolaisena. Tämä Englannissa
yhdeksi tärkeimmistä kirjoista nimetty teos avasi minulle ihan uuden näkökulman
maailmaan. Orwellin luomassa dystopiassa ihminen on alistettu Puolueen,
keskusvallan henkiseksi orjaksi. Isoveli valvoo ihmisten yksityisyyttä huoneisiin
asennettujen teleruutujen, jonkinlaisen kaukovalvontalaitteiden kautta.
Valvontaan kuuluu, että kieli muutetaan siten, ettei puolueen johtoa voi
arvostella. Jopa väärät ajatuksetkin ovat rikos.
Kirja säväytti, koska jo silloin oli
helppo löytää esimerkkejä ajatusmaailman sovellutuksista reaalimaailmassa.
Orwellilla oli mallinaan silloisen Neuvostoliiton esimerkki. Toinen esimerkki
olisi voinut olla Maon Kiina, mutta Kiinan kansantasavaltaa ei oltu vielä
Orwellin kirjoittaessa kirjaa perustettu. Orwellin teos kyllä hämmästyttävästi
ennustaa tulevaa. Emme tarvitse enää Kiinankaan esimerkkiä, kunhan katselemme
ympärillemme. Meillä on kaikilla kaukovalvoja joko taskussamme – älykännykät -,
tai salkussamme ja työpöydällämme – erilaiset nettiin nojaavat laitteet.
Älyllinen ohjailukaan ei ole kaukana, elämmehän totuuden jälkeistä aikaa.
Luin Sadan vuoden yksinäisyyden aika pian sen ilmestymisen jälkeen.
Vaikutus oli tyrmäävä. Garcia Máquezilla oli kyky paisuttaa kuvaamaansa
tapahtumaa tai seikkaa äärimmilleen. Kun Macondon kylässä alkoi sataa, satoi
yhteen menoon neljä vuotta. Sellainen märkyys ei mene jälkiä jättämättä.
Seurauksena oli mm. erilaisen homeen ja liman leviäminen ja kasautuminen
taloihin ja talon seiniin, aina kattoon saakka.
Tästä kokemuksesta ja muutamista
muista seikoista saatoin päätellä, että Etelä-Amerikan lainalaisessa
kulttuurissa on tyypillistä asioiden paisuttelu äärimmilleen. Maalataan isolla
pensselillä. Tätä korosti muistikuva dokumentista, missä kerrottiin Argentiinan
Eva Peronin balsamoidun ruumiin käsittelystä. Muistotilaisuudet olivat sinänsä
massiiviset, mutta niiden seremonia kääntyi lähes makaaberiksi, kun ruumista ei
oltu saada haudan lepoon. Arkku ruumiineen seisoi varastoituna pitkään jossakin
tavaravarastossa.
1970-luvulla oli työtoverinani, josta
tuli myös hyvä ystäväni, bolivialainen Gonzalo Oroza. Juttelimme usein
latinalaisesta kulttuurista. Hän itsekin kirjoitti suvustaan ja kokemuksistaan
fiktiivistä kirjaa. Siinä oli paljon yhtymäkohtia Sadan vuoden yksinäisyyteen. Niin lennokasta tekstiä ei suomalainen
osaisi kirjoittaa. Gonzalo ehti
kirjoittaa yli 500 sivua ennen kuin kuoli auto-onnettomuudessa. Kirja ei
koskaan valmistunut.
BBC:n listan ensimmäinen ja kymmenes
teos, Odysseuksen harharetket ja Ilias, liittyvät toisiinsa. Ne ovat
sokean kreikkalaisen runoilijan Homeroksen nimiin laitettuja teoksia. Vaikka
tarinat ovat monelle tuttuja, harvat ovat alkuperäisteoksia lukeneet. Nyt sekin
on mahdollista, koska käytettävissä on antiikin asiantuntijan, Paavo Castrénin
käännös, joka ilmestyi vuonna 2016 nimellä Homeros
– Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Kirja sisältää käännöksen ohella
satasivuisen selitysosan, missä Castrén täydentää asioiden ja ajankohdan
taustoja. Itselläni teos on ollut pitkää yöpöydällä, mistä aika ajoin luen
asiaan liittyviä yksityiskohtia. Opiskeltavaa on valtavasti.
Odysseuksen harharetket teos on siis vaikuttanut maailmankuvaamme hyvin
syvällisesti. Antiikin kreikkalaisilla oli ainutlaatuinen kyky tulkita ja
sanallisesti kuvittaa ihmisen tuntoja ja pyrkimyksiä sekä ihmisen kohtaloita. Odysseuksen
harharetkien tarinat elävät monella tasolla kautta maailman. Toisaalta tarinat
ovat usein yleismaailmallisia ilman kreikkalaistakin versiota. Itseäni on aina kiinnostanut kohta, missä
Odysseus joutuu ohittamaan salmen, jonka toisella rannalla uhkaa kuusipäinen hirviö
Skylla, joka veisi kutakin päätä kohden yhden soutajan. Toisella puolella
salmea oli pyörteinen virta Kharybdis, joka oli vaarassa hukuttaa koko laivan.
Odysseus valitsi Skyllan puoleisen rantaväylän ja menetti kuusi soutajaa.
Skylla ja Kharybdis muistuttaa
suomalaista sananpartta suo siellä ja vetelä täällä. Usein joutuu valitsemaan
kahdesta pahasta pienemmän.
Ilias kertoo
Troijan sodasta, sillä Troija tunnettiin toisella nimellä Ilion. Se on ollut
eeppisen runouden esikuva aina meidän Kalevalaamme myöten. Minulle tarjoutui
tilaisuus maaliskuussa 2016 tutustua Troijan kaupungin raunioihin Dardanellien
salmen tuntumassa. Se oli monella tavalla ikään kuin pyhiinvaelluskohde.
Kirjoitinkin siitä blogin Akhilleuksen kantapäillä ja apostoli Paavalin
jalanjäljissä (27.3.2016). Kirjoitin matkasta seuraavasti:
”Akhilleus oli kreikkalaisten
ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli samaa troijalaisille.
Kymmenvuotista sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen
keskinäistä kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän
tiesi tehneensä oman kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle
ennustaneet.
Akhilleus uhrautui siis kansansa
puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on
luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin
kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa
itsensä.”
Edellä mainitut fiktiiviset teokset
ja kerrotut tarinat ovat länsimaisen kulttuurimme ja sivistyksemme ydintä. Mitä
ne siis voivat lukijalleen antaa? Voin tässä viitata vain koulumme
piirustusopettajan ja myöhemmin Ateneumin professorin sekä Lahden muotoiluinstituutin
luojan, Antti Hassin toteamukseen oppilailleen: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Siitähän sivistyksessä on perimmältä kysymys – kyetä
näkemään tarkasteltavat asiat. Luovuutta on nähdä ne uudella tai eri tavalla.
Hyvä kirjallisuus auttaa näkemään monella tavalla. Kuten John Steinbeck aikanaan kirjoitti: "Totuus on kuin hiottu timantti. Se säteilee erilaista valoa riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsoo."