Sivistyksen liepeillä

Englannin yleisradion, BBC:n kulttuuritoimitus teki kuluvan vuoden huhtikuussa mielenkiintoisen kyselyn. Toimitus pyysi asiantuntijoita ympäri maailman nimeämään viisi mielestään merkittävintä ja ihmiskunnan mielenmaisemaa eniten muokannutta fiktiivistä teosta. Kyselyyn vastasi 108 kirjailijaa, akateemikkoa, toimittajaa, kriitikkoa ja kääntäjää 35 maasta. Heidän valintansa käsitti romaaneja, runoja, kansantaruja ja draamoja kaikkiaan 33:lla kielellä.

BBC julkaisi nettisivullaan luettelon sadasta eniten mainintoja saaneesta teoksesta. Kymmenen kärjessä olivat

                      Odysseuksen harharetket, Homeros, 700-luku eKr.

                      Setä Tuomon tupa, Harriet Beecher Stowe, 1852

                      Frankenstein, Mary Shelley, 1818

                      Vuonna 1984, George Orwell, 1949

                      Kaikki hajoaa, Chinua Acheb, 1958

Tuhannen ja yhden yön tarinat, persialais-arabialainen, 700 – 1700 

Don Quijote, Miguel de Cervantes, 1605-1615

Hamlet, William Shakespeare, 1603

Sadan vuoden yksinäisyys, Gabriel Garcia Márquez, 1967

Ilias, Homeros, 700-luku eKr.

Ensimmäisenä tuli mieleen kysymys, mikä on oma suhteeni näihin sataan tai kymmeneen teokseen. Sadan teoksen joukosta olin lukenut ehkä noin parikymmentä ja tusinasta muusta olin muuten perillä. Olin lukenut niistä kansanomaistettuja kirjoja, kuten Akhilleuksesta ja Troijan sodasta. Osa oli tuttuja teatterikappaleina tai muina esityksinä. Esimerkiksi sijalla 95 on Radetzky marssi, jonka Wienin filharmonikot esittävät joka uudenvuoden konsertin ohjelmistossa. Tuhkimotarina taas on puolestaan tuttu useina versioina aina satusarjakuvia myöten.

Yllä luetelluista kymmenestä teoksesta ainoa, josta en mitään ennen tiennyt, on nigerialaisen kirjailijan Chinua Achebin teos, Kaikki hajoaa. Se on vuodelta 1958, mutta suomennoskin on ilmestynyt vasta 2014.

Minuun tekivät aikanaan suuren vaikutuksen Orwellin Vuonna 1984 ja Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Vuonna 1984 kirjan löysin isäni kirjahyllystä ja luin sen muistaakseni jo lukiolaisena. Tämä Englannissa yhdeksi tärkeimmistä kirjoista nimetty teos avasi minulle ihan uuden näkökulman maailmaan. Orwellin luomassa dystopiassa ihminen on alistettu Puolueen, keskusvallan henkiseksi orjaksi. Isoveli valvoo ihmisten yksityisyyttä huoneisiin asennettujen teleruutujen, jonkinlaisen kaukovalvontalaitteiden kautta. Valvontaan kuuluu, että kieli muutetaan siten, ettei puolueen johtoa voi arvostella. Jopa väärät ajatuksetkin ovat rikos.

Kirja säväytti, koska jo silloin oli helppo löytää esimerkkejä ajatusmaailman sovellutuksista reaalimaailmassa. Orwellilla oli mallinaan silloisen Neuvostoliiton esimerkki. Toinen esimerkki olisi voinut olla Maon Kiina, mutta Kiinan kansantasavaltaa ei oltu vielä Orwellin kirjoittaessa kirjaa perustettu. Orwellin teos kyllä hämmästyttävästi ennustaa tulevaa. Emme tarvitse enää Kiinankaan esimerkkiä, kunhan katselemme ympärillemme. Meillä on kaikilla kaukovalvoja joko taskussamme – älykännykät -, tai salkussamme ja työpöydällämme – erilaiset nettiin nojaavat laitteet. Älyllinen ohjailukaan ei ole kaukana, elämmehän totuuden jälkeistä aikaa.

Luin Sadan vuoden yksinäisyyden aika pian sen ilmestymisen jälkeen. Vaikutus oli tyrmäävä. Garcia Máquezilla oli kyky paisuttaa kuvaamaansa tapahtumaa tai seikkaa äärimmilleen. Kun Macondon kylässä alkoi sataa, satoi yhteen menoon neljä vuotta. Sellainen märkyys ei mene jälkiä jättämättä. Seurauksena oli mm. erilaisen homeen ja liman leviäminen ja kasautuminen taloihin ja talon seiniin, aina kattoon saakka.

Tästä kokemuksesta ja muutamista muista seikoista saatoin päätellä, että Etelä-Amerikan lainalaisessa kulttuurissa on tyypillistä asioiden paisuttelu äärimmilleen. Maalataan isolla pensselillä. Tätä korosti muistikuva dokumentista, missä kerrottiin Argentiinan Eva Peronin balsamoidun ruumiin käsittelystä. Muistotilaisuudet olivat sinänsä massiiviset, mutta niiden seremonia kääntyi lähes makaaberiksi, kun ruumista ei oltu saada haudan lepoon. Arkku ruumiineen seisoi varastoituna pitkään jossakin tavaravarastossa.

1970-luvulla oli työtoverinani, josta tuli myös hyvä ystäväni, bolivialainen Gonzalo Oroza. Juttelimme usein latinalaisesta kulttuurista. Hän itsekin kirjoitti suvustaan ja kokemuksistaan fiktiivistä kirjaa. Siinä oli paljon yhtymäkohtia Sadan vuoden yksinäisyyteen. Niin lennokasta tekstiä ei suomalainen osaisi kirjoittaa.  Gonzalo ehti kirjoittaa yli 500 sivua ennen kuin kuoli auto-onnettomuudessa. Kirja ei koskaan valmistunut.

BBC:n listan ensimmäinen ja kymmenes teos, Odysseuksen harharetket ja Ilias, liittyvät toisiinsa. Ne ovat sokean kreikkalaisen runoilijan Homeroksen nimiin laitettuja teoksia. Vaikka tarinat ovat monelle tuttuja, harvat ovat alkuperäisteoksia lukeneet. Nyt sekin on mahdollista, koska käytettävissä on antiikin asiantuntijan, Paavo Castrénin käännös, joka ilmestyi vuonna 2016 nimellä Homeros – Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Kirja sisältää käännöksen ohella satasivuisen selitysosan, missä Castrén täydentää asioiden ja ajankohdan taustoja. Itselläni teos on ollut pitkää yöpöydällä, mistä aika ajoin luen asiaan liittyviä yksityiskohtia. Opiskeltavaa on valtavasti.

Odysseuksen harharetket teos on siis vaikuttanut maailmankuvaamme hyvin syvällisesti. Antiikin kreikkalaisilla oli ainutlaatuinen kyky tulkita ja sanallisesti kuvittaa ihmisen tuntoja ja pyrkimyksiä sekä ihmisen kohtaloita. Odysseuksen harharetkien tarinat elävät monella tasolla kautta maailman. Toisaalta tarinat ovat usein yleismaailmallisia ilman kreikkalaistakin versiota.  Itseäni on aina kiinnostanut kohta, missä Odysseus joutuu ohittamaan salmen, jonka toisella rannalla uhkaa kuusipäinen hirviö Skylla, joka veisi kutakin päätä kohden yhden soutajan. Toisella puolella salmea oli pyörteinen virta Kharybdis, joka oli vaarassa hukuttaa koko laivan. Odysseus valitsi Skyllan puoleisen rantaväylän ja menetti kuusi soutajaa.   

Skylla ja Kharybdis muistuttaa suomalaista sananpartta suo siellä ja vetelä täällä. Usein joutuu valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän.  

Ilias kertoo Troijan sodasta, sillä Troija tunnettiin toisella nimellä Ilion. Se on ollut eeppisen runouden esikuva aina meidän Kalevalaamme myöten. Minulle tarjoutui tilaisuus maaliskuussa 2016 tutustua Troijan kaupungin raunioihin Dardanellien salmen tuntumassa. Se oli monella tavalla ikään kuin pyhiinvaelluskohde. Kirjoitinkin siitä blogin Akhilleuksen kantapäillä ja apostoli Paavalin jalanjäljissä (27.3.2016). Kirjoitin matkasta seuraavasti:  

”Akhilleus oli kreikkalaisten ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli samaa troijalaisille. Kymmenvuotista sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen keskinäistä kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän tiesi tehneensä oman kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle ennustaneet.

Akhilleus uhrautui siis kansansa puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa itsensä.” 

Edellä mainitut fiktiiviset teokset ja kerrotut tarinat ovat länsimaisen kulttuurimme ja sivistyksemme ydintä. Mitä ne siis voivat lukijalleen antaa? Voin tässä viitata vain koulumme piirustusopettajan ja myöhemmin Ateneumin professorin sekä Lahden muotoiluinstituutin luojan, Antti Hassin toteamukseen oppilailleen: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Siitähän sivistyksessä on perimmältä kysymys – kyetä näkemään tarkasteltavat asiat. Luovuutta on nähdä ne uudella tai eri tavalla. Hyvä kirjallisuus auttaa näkemään monella tavalla. Kuten John Steinbeck aikanaan kirjoitti: "Totuus on kuin hiottu timantti. Se säteilee erilaista valoa riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsoo."