Puuta ja heinää

Valtoimenaan käyvä keskustelu Suomen metsien tilasta ja tulevaisuudesta hämmentää mieltä. Erityisesti näin, koska oma kokemukseni metsänhoidosta ja metsätaloudesta on jo yli 60 vuoden mittainen. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mitä metsältä oikein halutaan. Paljon onkin muuttunut sitten 1950-luvun.

Oma metsänhoitokokemukseni alkoi alle kymmenvuotiaana, kun isä antoi käteen vesurin ja ohjasi harventamaan lehmien laitumena olleen hakamaan lepikkoa. Leppä on sinänsä hyvä esivaiheen puu, koska se sitoo typpeä maahan, mikä parantaa myös kuusen ja koivun kasvua. Silloin ja myöhemmin raivaamallemme parin hehtaarin alalle onkin kasvanut jylhä kuusikko. Parhaimpina vuosina puiden vuosikasvun pituus oli lähes metrin.

Kaikkiaan metsien ja metsätalouden tila on nyt aivan erilainen kuin 1950-luvulla. Silloin puuston vuotuinen lisäkasvu oli Suomessa noin 57 miljoonaa kuutiometriä ja metsien puuston kokonaismäärä hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä. Uusimpien metsänarviointien mukaan lisäkasvu on nyt 110 miljoonaa ja puuston määrä 2300 miljoonaa kuutiometriä. Muutos on 60 vuodessa hämmästyttävä. 1950-luvun lopulla poistuma metsistä ylitti vuotuisen lisäkasvun. Nyt hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispoistuman jälkeen kolmannes lisäkasvusta jää kasvattamaan puuston kokonaismäärää.

Jotta nykyiseen puuston kasvuun ja kokonaismäärään on päästy, on tarvittu paljon suunnittelua, työtä ja taloudellisia panoksia. Arvioin aikaisemmassa blogissani (25.11.2016 Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko?), että 1960-luvun alusta metsänhoitoon ja metsänuudistamiseen on Suomessa panostettu nykyrahassa noin 16 miljardia euroa, mistä metsänomistajien osuus on noin 9 miljardia euroa. Maan taloudellisessa kehityksessä ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä tämä työ on ollut ratkaisevan tärkeää.

Nykyisen keskustelun perusteella voisi päätellä, että näihin päämääriin ja tavoitteisiin ei enää pyritä. Sen lisäksi, kun kuuntelee tai lukee metsää ja metsätaloutta koskevia näkemyksiä ja kannanottoja, tuntuu kuin niiden esittäjillä ei olisi käsitystä, mitä kahdella kolmasosalla Suomen pinta-alasta tapahtuu.  Keskustelusta on paljon ihan puuta heinää.

Käsityksissä ja kannanotoissa vilisee niin paljon ihmeellisyyksiä, ettei niihin ole mahdollisuutta tarkemmin puuttua. Otan tässä kuitenkin esiin esimerkkinä Uuden Suomen aktiivisen puheenvuoropalstan kirjoittajan, Antti Kasvion jutun. Hänellä lienee kirjoitustavasta päätellen akateeminen tausta. Sen antamalla varmuudella hän ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin. Metsätaloutta ja metsäsektoria sivuava kirjoitus ”Sipilän hallituksen perintö” julkaistiin Uuden Suomen palstalla 19.5.2018. Antti Kasvio kirjoitti, että ”Tehtaiden raaka-ainetarpeet on määrä turvata muuttamalla mahdollisimman suuri osa luonnonmetsistä puupelloiksi. Näin tuhotaan suuri osa suomalaisten metsien biologisesta monimuotoisuudesta tietämättä ja välittämättä siitä, mitä vaikutuksia muutoksella on luonnon kiertokulkuun kokonaisuudessaan.”

Tietäväisen tuntuista tekstiä, mutta kaukana asiantuntemuksesta. Ensinnäkin luonnonmetsiä Suomessa on vasta äsken julkaistun kansainvälisen tutkimuksen (Where are Europe’s last primary forests?, Humboldt University Berlin) mukaan 0,9 miljoonaa hehtaaria, mikä on kuitenkin ylivoimaisesti eniten tutkituista 32:sta Euroopan maasta. Maissa oli yhteensä vain 1,4 miljoonaa hehtaaria määriteltyä luonnonmetsää. Luonnonmetsää on lähes yksinomaan suojelluilla alueilla. Suomessa metsien pinta-alasta on suojeltua jo yli 12 prosenttia, mikä on Euroopan suurimpia osuuksia. Lisäksi metsänomistajien sosiaalinen rakenne on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä. Omistajista suuri osa on iäkkäitä ja yhä suurempi osa kaupunkilaisia. Metsätuloilla ei ole entistä merkitystä toimeentulon tukena tai elinkeinon vaatimien investointien rahoittajana. On oletettavaa, että ehkä viidennes metsänomistajista ei juuri myy metsiään. Näin ollen metsäpinta-alasta viidennes tai enemmänkin jää tulevaisuudessa aktiivisen metsätalouden ulkopuolelle.

Mitä puupeltoihin tulee, niitä näkee lähinnä hiekkaisilla kangasmailla, missä vain mänty menestyy. Usein tuollainen männikkö on kuitenkin maisemallisesti komea näky.

Omassa metsässäni, jonka isäni vajaat 80 vuotta sitten hankki, puustoa on myyty ja uudistettu ainakin 80 prosentin osuudelta pinta-alasta. Minusta se ei näytä puupellolta. Hyvä esimerkki on alue, jonka istutimme isäni kanssa tasan 40 vuotta sitten. Viikon aikana istutimme 10 000 tainta. Minä parhaimmassa iässäni – 35 vuotta – istutin 7000 tainta, ja isäni – 75 vuotta – noin 3000 tainta.

1960- ja 1970-luvuilla suosittiin männyntainta, koska silloin mäntytukista sai parhaan hinnan. Oli virhe istuttaa mäntyä tälle männylle liian rehevälle maaperälle. Koska silloiset pottitaimet olivat vielä heikkolaatuisia, kävi niin, että suurin osa männystä – onneksi – katosi ja tilalle tuli luonnostaan kuusta ja koivua. Nyt koko aluetta peittää hyvin kasvava sekametsä. Tämä onkin yleistä, ainakin Keski-Suomessa. Luonto täydentää istutukset muilla Suomessa tunnetuilla puu- ja pensaslajeilla. Sekametsä kasvaakin usein paremmin kuin yksipuulajinen metsä. Varsinaisia puupeltoja – jos niitä on – on tosi vähän.

Seuraavaksi Kasvio toteaa, että ”Selluteollisuus on puuvarojen ohella suuri energian käyttäjä. Nimenomaan energiaintensiivisen teollisuuden tarpeet ovat ajaneet Suomen viimeisimpänä länsimaana kasvattamaan ydinsähkön osuutta energiahuollossa.” Outoja käsityksiä edelleen. Ensinnäkin selluloosantuotanto pikemminkin myy energiaa ulkopuolelle kuin on ostosta riippuvainen. Puusta lähes kolmannes on ligniiniä, joka kuidun hyötykäytön jälkeen käytetään pääosin energiaksi. Puunjalostusteollisuuden ns. sivuvirtojen ansiosta, sahanpuru ja puun kuoriosat mukaan lukien, puusta noin 20 miljoonaa kuutiometriä, kokonaiskäytöstä siis lähes kolmannes, menee energiaksi. Voi olla, että ligniinillekin kehitetään energian lisäksi raaka-ainekäyttöä, mutta vielä se on aika vähäistä.

Asiantuntemattomat tahot halveksivat meneillään olevaa selluboomia toteamalla, että hienoa suomalaista puuraaka-ainetta jalostetaan Kiinan painoparin tai pehmopaperin raaka-aineeksi. Puusta pitäisi saada aikaan jotakin hienompaa ja arvokkaampaa. Boomin takana on tietysti markkinoiden kysyntä, joka on nostanut sellun hinnat ja tehnyt tuotannosta kannattavaa. Paljon hienompaa on kuitenkin jo tekeillä ja aivan nurkan takana.

Puuraaka-aine, lähtien kuidun jalostuksesta selluksi ja siitä edelleen, tulee olemaan ehkä tärkein muovia eri muodoissaan korvaava raaka-aine. Suomalaiset ovat kehittäneet puukuituun perustuvan mikromuovin korvaajan, joka korvaa erilaisissa pesu- yms. kemiallisissa aineissa huomaamattoman mutta petollisen mikromuovin. Sellupohjainen kelmu voi jo pian korvata muovin erilaisessa pakkauksissa. Myöskään nestekartonkipakkaukset eivät kohta tarvitse muovia. Puukuidulla voidaan korvata myös puuvillaa, jonka tuotanto vaatiessaan valtavasti vettä on suuri rasitus ympäristölle ja ihmisille siellä, missä vedestä on muutenkin puutetta. Tässä vain pari esimerkkiä, mitä selluteollisuus tulee tulevaisuudessa tekemään ympäristön hyväksi.

Selluntuotanto on ollakseen kannattavaa suurteollisuutta. Niinpä hankkeet Suomessa edellyttävät miljoonien kuutiometrien lisähakkuita. Ne ovat raaka-aineen saannin puolesta täysin mahdollisia. Nykyiset hakkuut ovat alle 60 prosenttia vuosikasvusta. On arvioitu, että kestävästi voidaan hakkumäärä nostaa noin 80 miljoonaan kuutiometriin, jos myyntihalukkuutta löytyy. Lisäksi metsien lisäkasvun nousu ei pysähdy 110 miljoonaan kuutiometriin. Kymmenen vuoden päästä kasvu voi olla jo 120 miljoonaa kuutiometriä, jos metsänhoidolta ei vielä kannustimia.

Mitä tulee Antti Kasvion mainitsemiin Olkiluoto 3 ja Hanhikivi 1 ydinvoimaloihin, niiden rakentaminen ei suinkaan johtunut selluteollisuudesta. Taustalla on se, että olemme nyt – kun suuria hiilivoimalaitoksia on suljettu, onneksi – sähkökulutuksessa noin viidenneksen osalta riippuvaisia tuonnista. Osa tuotetaan vesivoimalla Ruotsissa ja Norjassa, osa tuonnista tuotetaan Venäjän ydinvoimalla. Onko siis makuasia, jos ydinvoimala sijaitsee Suomessa eikä rajan takana Venäjällä? Kun siirrytään laajasti sähköautokantaan – mikä on hyvä asia – , tarvitaan uutta sähköntuotantoa. En ota kantaa siihen, millä se tuotetaan.

Olin ajatellut käsitellä vielä aukkohakkuuseen liittyviä väitteitä, mutta juttu venyi liian pitkäksi. Tuon otsakkeen heinää -termin voi liittää aukkohakkuun problematiikkaan. Taimikoiden alkuvaiheen heinittyminen on metsänomistajalle aika riesa ja kustannus. Palaan siihen myöhemmin.