Kalle-papan koivikko

Suomessa harjoitettavaa metsäpolitiikkaa koskevassa keskustelussa ilma on sakeanaan väitteitä ja vaatimuksia, joiden todenperäisyys on epämääräinen tai joiden tarkoitus arvailujen varassa. Kiivaimpana käy parhaillaan luonnonsuojelujärjestöjen hyökkäys metsien talouskäyttöä vastaan ja erityisesti puunkorjuun menetelmää, jota kutsutaan aukko- tai avohakkuuksi. Luonnonsuojelujärjestöt haluaisivat ensivaiheessa kieltää avohakkuun valtion omistamissa metsissä.

Puun korjuumenetelmänä päätehakkuu tai ts. avohakkuu yleistyi 1960-luvulla. Nykyisin lähes kaikki sahatavaraksi kelpaava puu korjataan päätehakkuina. Hakkuun jälkeen metsä istutetaan tai kylvetään kasvamaan uutta puustoa.

Avohakkuu on edennyt korjuutekniikan sekä metsäteollisuuden tarpeiden ehdoilla. Metsien omistajille päätehakkuut ovat taanneet kohtuulliset kantohinnat.

Harvennushakkuita sovelletaan puuston varhaisemmissa kasvuvaiheissa. Kantohinnat ovat tällöin matalampia ja tulokertymä paljon pienempi. Paperi- ja kartonkiteollisuuteen menevän massapuun kantohinnat ovat viime vuosikymmeninä jopa reaalisesti laskeneet.

Aukkohakkuun vastustajien vaatimukset perustuvat lähinnä kahteen seikkaan, metsien ns. hiilinielujen ylläpitämiseen ja metsien lajiston monimuotoisuuden suojelemiseen. Kumpikin tavoite on vaaditun kiellon suhteen ristiriitainen.

Ensinnäkin metsien hiilinielut. Puuston kasvu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja siten hiiltä eniten puuston voimakkaimman kasvun vaiheessa. Puuston suurin lisäkasvu lienee noin 35 – 65 vuoden ikäisessä puustossa, jos metsänhoitotoimenpiteet aina istutustaimien valinnasta, taimikonhoidosta ja ensivaiheen harvennuksista alkaen on tehty ajallaan ja huolellisesti. Metsänomistajalle ensimmäiset 35 vuotta ovat työteliäitä ja kalliita. Myyntituloja ei juurikaan kerry.

Vanha metsä ei sido enää hiiltä vaan puusto alkaa lahota ja lahoamisen edistyessä metsä muuttuu hiiltä ilmakehään vapauttavaksi, hiilinielulle vastakkaiseksi. Parhaimmillaan vanha metsä on eräänlainen hiilen pystyvarasto.

Ilmakehän hiilitaseen kannalta paras vaihtoehto on metsien vahva lisäkasvu ja hakatun puuraaka-aineen käyttö fossiilisia raaka-aineita, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua korvaaviin käyttökohteisiin. Tällaisia käyttökohteita on jo lukuisia ja uusi tulee kaiken aikaa. Ympäristön kannalta olisi äärimmäinen vahinko, jos Suomessa kiellettäisiin puun lisäkäyttö. Taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset tappiot olisivat suuret.

Aukkohakkuu on tehostanut merkittävästi metsätaloutta ja siten metsänhoitoa ja puuston lisäkasvua. Epäilemättä se on ollut eräs tekijä, jonka turvin puuston lisäkasvu on noussut 57 miljoonasta kuutiosta nykyiseen 110 miljoonaan kuutioon. Jos taloudelliset kannustimet poistuisivat, panokset metsänhoitoon supistuisivat ja metsien vuotuinen kasvu alenisi.

Hakattu aukko ei näytä juuri kenenkään silmään kauniilta. Muutos on liian suuri. Aukkohakkuun vaikutus eliölajien monimuotoisuuteen on kuitenkin jo toinen juttu. Valo ja tila ovat useimpien kasvilajien menestykselle elinehto. Niinpä synkkä korpimaisema on jylhyydestään ja komeudestaan huolimatta useimmiten aika hiljainen ja autio.

Valoa ja tilaa loivat aikanaan toistuvat metsäpalot ja myrskytuhot. Nykyisin ei metsäpaloja sallita. Syttyneet palot sammutetaan mahdollisimman pian. Myrskytuhojen voi sen sijaan olettaa ilmastonmuutoksen seurauksena lisääntyvän. Vanhoissa metsissä tuhoa aiheuttavat myös tuhohyönteiset kuten kirjanpainajan toukat. Ne tappavat usein heikot ja vanhat puut. Joskus kanta runsastuu epidemiaksi ja tuhoaa yksittäisten puiden lisäksi puuston laajoilta alueilta. Näin syntyy tietysti myös tilaa uudelle kasvulle.

Meitä metsänomistajia on jo lähes 600 000. Metsäpinta-ala on tilaa kohden varsin pieni, varmaankin keskimäärin noin 30 hehtaaria. Yleensä hakkuut, oli ne sitten päätehakkuita tai harvennuksia, ovat nekin alaltaan pieniä, keskimäärin alle kaksi hehtaaria. On vaikea kuvitella, että tästä olisi lopputuloksena yksipuustoisia puupeltoja. Pikemminkin on ihme, että näin mosaiikkimaisilla kuvioilla saadaan puut taloudellisesti korjatuiksi. Upea suoritus sekä metsänomistajilta että metsätaloudelta. Omistajien lukumäärästä myös seuraa, että päätökset myynneistä ja metsänkäsittelystä ovat moninaiset. Mikään yksi linja ei toteudu. Monimuotoisuus säilyy näin ollen.

Miksi otsikoin blogin Kalle-papan koivikoksi. Siirryn nyt periaatteellisen pohdiskelun jälkeen tarkastelemaan hakkuutapausta, joka itsellä on tuoreimmassa muistissa. Hakkautin viime talvena (2017/2018) pari pientä aukkoa sekä teetin harvennuksen mökin rantametsässä. Syitä oli monia, mutta 0,7 hehtaarin aukon päätehakkuun suorittamisen keskeinen syy oli se, että sähköyhtiö Elenia Oy edellytti mökin ohi kulkevalle sähkölinjalle suojavyöhykettä myrskytuhojen varalta. Suojavyöhykkeen leveydeksi vaatimus oli 12 metriä.

Korvaus, jonka Elenia olisi tarjonnut, oli sen verran pieni, että päätin lisätä hakkuualuetta kokoon, joka kelpaisi metsäyhtiöille. Näin sain puusta parikymmentä prosenttia paremman hinnan.

Muotoilimme hakkuualueen metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvojan kanssa L-kirjaimen muotoisena männikköistä mäensyrjää kiertäväksi alueeksi. Mäen rinteillä ja laella kasvaa 1960 alussa istutettua männikköä. Minun silmissäni alueen maisemallinen arvo ei heikentynyt. Kauneus on tietysti katsojan silmässä, ja osasin odottaa moitteita perheen muilta jäseniltä, joilla on erilainen maku tai erilaiset periaatteet. Onneksi olen edelleen päätöksentekijän asemassa.

Kun siivosin hakkualueen jälkiä raivaussahalla, huomiota kiinnitti luonnontaimien vähäisyys. Alueella oli vain muutamia alle puolen metrin mittaisia kuusentaimia. Jatkuvan kasvun intoilijoille voisi kertoa, että jyhkeässä kuusikossa ei kovin helposti synny uutta taimisukupolvea. Ilmeisesti valo ja ravinteet eivät riitä tai suosi luontaista uudistumista. On ristiriitaista vaatia kasvattamaan vain järeää tukkipuuta, josta saadaan sahatavaraa, ja olettaa, että samaan aikaan saadaan luonnostaan alku uusille puusukupolville. Ainakaan vanhassa kuusikossa se ei onnistu.

Keräsin hakkuiden jäljiltä jääneet latvat ja lumpit sekä metsäteollisuudelle kelpaamattomat lehtipuut mökille polttopuiksi. Puutavaraa kertyi yli 10 kuutiota. Kun pilkon ne klapeiksi, saunapuita ja polttopuuta rannan grilliin on mökillä yli kymmeneksi vuodeksi. Ne riittänevät minun ajakseni, ja ehkä jonkin aikaa jälkipolvillekin.

Polttopuita kerätessäni seuranani lenteli lauma pikkulintuja. Niitä pyrähteli ympärilläni. Tunnistin niistä ainakin kolme rastaslajia, mustarastaan, punakylkirastaan ja räkättirastaan. Punarinta ja kirjosieppo kävivät myös työmaalla. Levähtäessäni kannon nokassa oli hauska seurata västäräkkipariskunnan keikutusta.

Miksi pikkulintuja oli yht’äkkiä paljon? Syy oli valossa. Pieni aukko kylpi nyt auringonpaisteessa ja houkutteli hyönteisiä kukkiin, jotka saivat lisää valoa ja loistivat kauas. Lahopuista ja pökkelöistä löytyi toukkia myös tiaisille.

Tämä alue oli ollut useina kesinä laitumena naapurimme Rasilan Timon hevoselle. Se söi ylimääräiset heinät ja kortteet. Niinpä ahomansikka pääsi kukoistamaan. Poikiemme ollessa pieniä söimme monta kortta makeaa metsämansikkaa. Myös kanttarelli viihtyi nuoremman puuston katveessa. Puiden järeytyessä kanttarellit katosivat.

Hevosen lannoitettua nykyistä hakkuualuetta, maaperä on edelleenkin rehevää. Niinpä lähivuosina on odotettavissa runsaita vadelmasatoja. Vattu odottaa kymmeniäkin vuosia aikaa, jolloin valon vallatessa maiseman, se pääsee uudelleen kasvuun.

Odotukset noin puolen hehtaarin hakkuuaukon suhteen eivät kohdistu kuitenkaan ensisijaisesti tulevaan marjasatoon. Tarkoitus on, että keväällä 2019 istutan koivuntaimia. Sen jälkeen pyrin varjelemaan ja hoitamaan taimien alkuvaihetta niin, että vuosien kuluttua paikalla kasvaa komea koivikko.

Muistoissani on, kuinka isäni ja äitini – silloin 80 ikävuoden kummankin puolen – istututtivat Viialan peltoon koivua. Koivikko lähti hyvin kasvuun. Talon lähistöllä taimikkoa eivät uhanneet hirvituhot, kuten kauempana metsässä, myös Vaherissa, on laita. Heinikkokaan ei tukahduttanut taimia, koska ne olivat jo valmiiksi riittävän suuria.

Sittemmin olen raivannut useamman kerran tuota koivikkoa pajusta ja muusta vesaikosta. Lisäksi olen jo useampana vuonna harventanut koivikkoa ja siten hankkinut polttopuita keittiön hellaan ja talon saunaan. Eero Heino harvensi ja keräsi nuorta koivikkoa hieman enemmänkin, ja niin saimme parin vuoden puut Viialan keskuslämmityskattilaan. 

Ajatukseni ovat saman suuntaisia Vaheriin tulevan koivikon suhteen. Seuraava polvi saa mökille polttopuut koivikkoa harventamalla. Aikaa myöten koivikosta kasvaa upea maisemallinen miljöö. Siihen kulunee kuitenkin 25 – 30 vuotta.

Metsän uudistaminen on pitkäjänteistä työtä, ja tiedän hyvin, etten tule näkemään koivikkoa sellaisena kuin sen nyt kuvittelen. Metsänhoidossa toteutuukin konkreettisesti se, mitä tarkoitetaan ylisukupolvisuudella. Moni kaupunkilainen ei tätä ymmärrä. Meille maalla syntyneille se on itsestään selvyys. Pellot ja metsät sekä rakennukset pitää jättää seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin on ne itse saanut. Taka-ajatuksena itselläni on, että jos – ja kuten toivon – lapset ja lapsenlapset jne. vuosikymmenien päästä katsovat kaunista koivikkoa, he muistaisivat ajatella, että se on se Kalle-papan koivikko.