Muistan kuulleeni tai lukeneeni
jostakin, että suhteellisuuden taju on sivistystä. Tai onko se sitten toisin
päin, sivistys on suhteellisuuden tajua. Kun seuraa viimeaikaisia mediakohuja,
on väistämättä todettava, että sivistys on kaukana. Tämä koskee mediaa niin
meillä kuin maailmallakin.
Media on ollut jo pitkään murroksessa
ja nykyistä tilannetta on jopa vaikea hahmottaa. Nykyvaihekaan ei tietysti ole
pysyvä tila vaan muutos on kiihtyvää. Medialla voidaan tässä käsittää
tiedonvälitystä koko laajuudessaan. Kaikki mikä markkinoi, välittää tai
tuottaa informaatiota, on jo osa mediaa. Aikanaan käsite media kattoi lähinnä
lehdistön ja radion, myöhemmin myös television ja muut audiovisuaaliset
välineet. Tällä hetkellä entistä tärkeämpi osa mediaa on ns. some-maailma,
missä internet, facebook, twitter, instagram, Youtube ja monet muut välineet, joita
kaikkia en edes tiedäkään, ovat kaapannut melkeinpä johtavan osan mediaa. Se
näkyy myös perinteisen median, lehdistön, kaupallisen radion sekä television
kriisinä. Kuten on nähty, kriisi koskee myös Yleisradiota.
Mediamurros on tuonut mukanaan
käyttäytymistapoja ja ilmiöitä, joilla ei juuri mitään tekemistä journalismin
perinteisten eettisten normien suhteen. Pyrkimys totuudenmukaisuuteen tai
ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu eivät enää ole median ja
journalismin päällimmäisiä arvoja. Uudeksi normaaliksi on muodostumassa vihjailu,
valheellisuus, leimaaminen, haukkuminen tai jopa tappouhkaukset. Näihin
käytäntöihin näytetään sopeuduttuvan. Tuntuu kuin tappouhkauksetkin ovat
normaalia kommunikaatiota, jota on vain siedettävä. Aikaisemmin ajateltiin,
että tappouhkaukset ovat rikos ja rikoksiin pitää suhtautua nollatoleranssilla.
Tänään toleranssit ovat toisenlaiset.
Muutoksen on mahdollistanut
informaatiovälineiden tekninen kehitys. Maailman informaationvälitys on
verkottunut kiinteillä valokaapeleilla ja mobiileilla laitteilla.
Mobiililaitteita on ihmisillä käytössä useita miljardeja, kohta melkein
jokaisella, ja kaapelien välityskyky on lähes rajaton. Tiedon, mielipiteiden ja
tunteiden välityksessä ainoa kriittinen kohta sijaitsee enää kunkin yksilön
korvien välissä.
Tiedetään hyvin, että myös aggressiiviset
valtiot, kuten Venäjä, käyttävät informaatioverkostoa poliittisten ja
sotilaallisten pyrkimysten ajamiseen. Lännenkin poliittinen elämä – sekä
Englannin brexit että Yhdysvaltojen presidentinvaali esimerkkeinä – ohjautuu nyt
valheiden ja epätosien viestien aikakauteen. Valehtelu tuo menestystä.
Ilmeistä edellä kuvattujen
esimerkkien valossa on, että olemme siirtymässä tietoa korostavasta aikakaudesta
tunteiden aikakauteen. Tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, jos päätöksiin ja
valintoihin kuitenkin vaikuttaa eniten se, ”miltä musta tuntuu”. Tunne on totta
kai tärkeä ja joskus intuitio johtaa jopa oikeaan, mutta tosiasioiden ja tiedon
systemaattinen vähättely on loppujen lopuksi tuhoisaa. Esimerkkinä vaikka
ilmaston lämpeneminen. Vaikka joistakin voi vieläkin tuntua, ettei siinä ole
perää, havainnot ja kaikki mitattavat tosiasiat kertovat muusta.
Meillä Suomessa media on viime
aikoina pyöritellyt sopan, jossa suhteellisuuden taju katosi jo alkumetreillä.
Kyse on ns. YLE-kohusta, josta on syntynyt suuri periaatteellinen vääntö siitä,
onko sananvapautta loukattu tavalla, joka murtaa ihmisoikeuksien ja
kansalaisvapauksien viimeiset muurit Suomessa. Kerron mahdolliselle lukijalle
tässä vaiheessa, että minä katselen asiaa ja ilmiötä apilanvihreiden
silmälasien kautta, eli jos se seikka todennäköisesti ärsyttää, kannattaa
lopettaa lukeminen tähän.
Asiahan koskee tapahtumaketjua, joka
alkoi pääministeri Sipilän mahdollisesta jääviydestä hallituksen päättäessä
lisätuesta Terrafamen kaivoksen jatkolle, kun alueella oli saatu suurin
ponnistuksin pahimmat ympäristöriskit hallintaan ja alkoi näyttää todennäköiseltä,
että kaivostoiminnasta saadaan ympäristön kannalta kestävä ja taloudellisesti kannattava.
Jääviyskysymys nousi esiin sen vuoksi, että Sipilän sukulaisten yritys oli
saanut jo aiemmin syksyllä alihankintatilauksen kaivosyhtiöltä.
Pääministeri Sipilä ei ollut tästä
tilauksesta tietoinen ja jääviyskysymys on muutenkin vielä auki. Mikäli pääministeri
olisi ollut tietoinen ja varmuuden vuoksi jäävännyt itsensä päätöksenteosta,
tukipäätös olisi ollut kuitenkin sama.
Ylen toimittajat alkoivat kehittää
juttua, jossa vihjattiin, että pääministeri toimii sukulaistensa taloudellisten
etujen hyväksi. Kyseisestä juttua julkaistaessa ”syytetylle” olisi pitänyt
journalististen ohjeiden mukaan antaa mahdollisuus korjata tai kommentoida
asiaa jo jutun julkaisun yhteydessä. Kuten kokemuksesta tiedetään, väärien tai
vääristeltyjen seikkojen korjaaminen jälkikäteen on melko mahdotonta. Ne
alkavat elää omaa elämäänsä.
Kun Sipilä ärähti suoraan YLE:n
toimittajalle tästä menettelystä ja sen seurauksista some-mediassa
tappouhkauksineen, alkoi asiassa prosessi, joka on suhteeton itse alkuperäiseen
asiaan verrattuna. Prosessi sai uusia kierroksia, kun Suomen Kuvalehtikin
halusi oman osansa kehitetystä skandaalista. Suomen Kuvalehti julkaisi keskellä
yötä verkkosivullaan jutun, jossa syytettiin Sipilän lisäksi YLE:n vastaavaa
päätoimittajaa Atte Jääskeläistä siitä, että YLE taipuu julkaisupolitiikassaan
pääministerin ja keskustan painostukseen. Juttu lähetettiin alkuyöstä
Jääskeläiselle kommentoitavaksi, jotta hyvän journalismin pelisääntöjä noudatettaisiin,
mutta Jääskeläinen epäonnekseen silloin nukkui. Kun Jääskeläinen klo neljä heräsi ja
halusi kommentoida, Suomen Kuvalehden toimittajat eivät vastanneet.
Mitä tästä toimituspolitiikasta
pitäisi ajatella? Ainakin sen verran, että toimintatavat ovat erittäin
tarkoitushakuisia ja niillä ajetaan päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä
tiedonvälityksen kanssa. Todennäköistä on, että toimittajilla on omat
poliittiset päämäärät, mitä ne sitten ovatkin. Omalta osaltani päätin olla
uusimatta Suomen Kuvalehden tilausta.
Oman ilmoituksensa mukaan
pääministeri Sipilän tärkein päämäärä ja tavoite on Suomen nostaminen lähes
kymmenen vuoden apatiasta ja taloudellisesta ahdingosta uuteen kehitysvaiheeseen,
missä ihmisille voidaan taata hyvinvointiyhteiskunnan jatkuminen myös tulevaisuudessa.
Monille hyvää tarkoittaville humanisteille on ollut vaikea käsittää, ettei sitä
voida taata ulkomaisella velalla. Kestävällä tavalla hyvinvointiyhteiskunta voi
säilyä vain ansaittujen tulojen ja niistä maksettujen verojen varassa, mikä taas
edellyttää kohtuullista taloudellista kehitystä.
Sipilän kohdalla näyttä toteutuvan
aivan kuin antiikin aikainen sankaritarina. Sankari, joka haluaa pelastaa - ja
onnistuukin siinä – yhteisönsä, joutuu uhraamaan itsensä.
Demokratian ja hyvän poliittisen
kehityksen kannalta nouseekin avainkysymykseksi, löytyykö tarvittavaa
uhrivalmiutta vielä tulevaisuudessa. Minkälaiset ihmiset ovat valmiit lähtemään
politiikkaan ja panemaan itsensä peliin, jos tuloksena on henkilökohtaisten periaatteiden
tarkoitushakuinen kyseenalaistaminen ja kääntäminen päälaelleen. Tästä näyttää
tuorein suomalainen Nobel-palkittu, Bengt Holmströmkin kantavan huolta.
Kun mediajulkisuus kyseenalaistaa ihmisten
tarkoitusperät, hakiessaan ns. skuuppeja ja mitatessaan klikkauksilla
menetystään, tästä myllystä selviytyvät vain kaikkein
paksunahkaisimmat. On suuri vaara ja jopa todennäköistä, että edustuksellisen
demokratian edustajiksi valikoituvat tulevaisuudessa todennäköisesti kyynikot
ja äärinarsistit. Edelliset vähät välittävät siitä, mitä heistä sanotaan.
Jälkimmäiset, vaikka ovatkin herkkiä arvostelulle, uskovat pohjimmiltaan
olevansa aina oikeassa, ja kestävät siten loputtoman ja epäoikeudenmukaisenkin arvostelun. Lopputuloksena
on, että vain harvat kestävät politiikan tuoman myllytyksen. Media ohjaa siten
edustuksellisen demokratian harvainvaltaan.
