Politiikan teatterin tyylilajit - parodiasta tragediaan

Politiikkaa on joskus luonnehdittu yhteisten asioiden hoitamiseksi. Joku näkee politiikan taas vallankäytön välineenä, missä vallan itsensä lisäksi tekijöitä motivoi oman edun tavoittelu. Tarkkailijalle politiikka näyttäytyy myös teatterina, missä näyttämön tapahtumat ja se, mitä tehdään kulisseissa, poikkeavat toisistaan. Teatterin illuusioilla peitetään todellinen toiminta ja vaikuttaminen. Vanha sanonta tosin painottaa, että niin on, jos siltä näyttää.

Viimeaikaiset uutiset politiikanteon tavoista ja piirteistä maailmalla kertovat varsin erikoisesta toiminnan etiikasta. Yhdysvaltojen presidentinvaalitaistelua seuraavat analyytikot arvioivat, kuinka paljon kandidaattien Donald Trump ja Hilary Clinton puheissa on totta ja kuinka paljon valhetta. Eräänlaisena lopputulemana voi kai tämän arvioinnin perusteella sanoa, että Trumpin puheissa on kaksi kolmasosaa valetta tai joka tapauksessa muuta kuin totta. Clintonin puheissa lienee vastaavasti kolmasosa valhetta tai muunnettua totuutta.

Oman lukunsa totuudesta kirjoitetaan Venäjän nykyisessä politiikassa. Vladimir Putinin johdolla Venäjä valtasi Krimin ja liitti sen pikavauhtia Venäjään. Ukrainan separatistit taistelevat Venäjän aseilla ja tuella hallitusta vastaan jo kolmatta vuotta. Venäjä kuitenkin kieltää, että heillä olisi mitään osuutta näihin tapahtumiin. Huipentumana on malesialaisen matkustajakoneen alasampuminen kesällä 2014 ja 298 viattoman ihmisen surmaaminen. Huolimatta siitä, että ”savuava ase” löydettiin venäläisten kädestä, maa ei tunnusta osuuttaan murhaan. Venäjä jatkaa valitsemaansa väkivaltapolitiikkaa Syyriassa, missä uhreina ovat nyt Aleppon lapset ja naiset.

Tässä poliittisessa teatterissa totuus on ollut uhri muiden uhrien joukossa ja lopputuloksena on lukuisten ihmisten tragedia. Venäjän politiikkaa näyttää ohjaavan kunnian tavoittelu. Keinona käytetään hyökkäämistä heikoimman kimppuun.

Venäjän politiikan tyylilajiksi näyttäytyy siis hyppäys pahimpaan tragediaan. Monesti joutuu miettimään, mitä Putin ja Venäjän johto ajattelevat, kun he väistämättä joutuvat näkemään kuvia Aleppon runnelluista, lähes elottomilta näyttävistä lapsista. Nukkuvatko he vielä yönsä hyvin. Väistämättä tulee mieleen Natsi-Saksan tuhoamisleirit, joita olivat myös juutalaisten ghetot, kuuluisimpana Varsovan ghetto. Sinne suljettiin alun perin noin 450 000 juutalaista, joista valtaosa tuhoutui.

Itä-Aleppon kaupunginosaan on suljettu 250 000 ihmistä. Heidän selviytymismahdollisuutensa ovat heikot Venäjän ja al-Assadin pommittaessa ja estäessä väestön poispääsyn tai huoltamisen.

Yhdysvalloissa presidentinvaalikamppailu tuo esiin useampia tyylilajeja ja sävyjä. Kun Donald Trump lähti tavoittelemaan presidenttiehdokkuutta, kaukaa katsottuna touhu näytti politiikan parodialta. Politiikassa puhuminen ja vakuuttaminen on keskeinen keino. Puheen suoltamisessa Trump näyttää olevan ehtymätön. Kun esitystä kuunteli, ensimmäinen ajatus oli, ettei puhuja ole tosissaan.

Kun nauhoitukset Trumpin naisia koskevista puheista sekä ilmiannot käyttäytymisestä heitä kohtaan tulivat julki, tuntui, että ollaan siirtymässä tragikomedian puolelle. Komediasta ei kuitenkaan voinut olla kyse, koska komedian odotetaan päättyvän onnellisesti. Mitään sellaista ei voi nyt odottaa. Ei edes mitään puhdistautumisrituaalia, koska Trump jyrkästi kieltää tehneensä mitään, mistä häntä syytetään.

Yhdysvaltojen presidentinvaaliteatteri on kääntymässä myös jonkinlaiseksi tragediaksi, kun katsoo, miten äänestäjät eli kansa tähän suhtautuu. Huolimatta pöyristyttävistä paljastuksista ja typeristä puheista – joissa ei oikeastaan ole mitään asiallista sisältöä – suuri osa kansasta tukee Trumpia ja on innoissaan.

Trumpin kannatus ennen pahimpia paljastuksia vaihteli 45 prosentin molemmin puolin. Luulin, että paljastukset olisivat romahduttaneet hänen kannatuksensa täysin. Toisin kävi. Kannatusprosentit laskivat pari kolme prosenttiyksikköä, mutta eivät milloinkaan menneet alle 40 prosentin. Nyt parisen viikkoa ennen vaaleja kannatus on pikemminkin nousussa.

Mitä tämä kertoo demokratiasta? Onko ns. tavallisen kansan harkintakykyyn enää luottamista? Sitä joutuu jo epäilemään. Historia kertookin tästä varoittavan esimerkin. Hitler nousi vaaleilla valtaan, kun natsit nousivat suurimmaksi puolueeksi. Valtakunnankansleriksi nimitetty Hitler kaappasi pika pikaa vallan. Seurauksena oli kymmenien miljoonien ihmisten kuolema. Trumpin valinnan todennäköisyys on edelleen pieni, vaikka kannatusluvut ovat korkeat. Todennäköisyys on kuitenkin olemassa. Amerikkalaiset leikkivät tulella, joka voi polttaa muuallakin kuin Pohjois-Amerikassa.  

Samalla, kun joutuu ihmettelemään amerikkalaisen kadunmiehen harkintakykyä, sama pätee Venäjällä. Mielipidemittausten – joiden oikeellisuutta on tietysti Venäjän oloissa vaikea arvioida – peräti 80 – 90 prosenttia kansasta tukee Putinin politiikkaa. Tiedonvälitystä ohjataan Venäjällä kaikin keinoin, mutta nykyisenä informaatioaikana ei luulisi politiikan seuraukset (esim. Ukrainassa ja Syyriassa) jäävän ihmisiltä piiloon. Siitä huolimatta politiikka saa suosiota.

Venäjän poliittinen johto on Putinin johdolla tehnyt vallasta ja sen säilyttämisestä suuren näytelmän. Puitteet lavastetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kulisseina ovat myös tsaarinajan kullanprameat salit ja kristallit. Myös Mao halusi aikanaan samaistua Kiinan keisareihin.

Joulunaika lähestyy jo vajaan parin kuukauden päästä. Uskoisin, että näemme kuvia – ainakin venäläiset näkevät – Putinin ja ehkä muidenkin johtajien osallistumisesta ortodoksikirkon seremonioihin. Jouluseremonioissa muistellaan kahdentuhannen vuoden takaista aikaa, jolloin syntyi rauhanliike, jonka tarkoituksena oli tuoda ihmisille hyvä tahto. Jos ja kun lasten, naisten ja vanhusten tappaminen Syyriassa edelleen jatkuu, poliitikkojen kynttiläkulkueet ovat äärimmilleen vietyä poliittista teatteria.

Koti on vaarallinen

Oma koti on jokaiselle voimakkaiden tunnesiteiden paikka. Sanasta tulee ensimmäisenä mieleen lämpö ja turvallisuus. Koti on paikka, missä voi olla oma itsensä, levätä ja kerätä voimia jaksaakseen työssä ja tehtävissä. Koti on ollut ja on edelleenkin monelle myös työympäristö, missä hankitaan välttämätön toimeentulo. Kodin vastakohdaksi koetaan sana koditon. Se tarkoittaa turvattomuutta ja kylmyyttä sekä syrjäytymistä. Ei kuuluta sosiaalisesti mihinkään joukkoon, vaan ollaan ikään kuin ulkopuolinen.

Käsitteet ja käsitykset elävät kuitenkin ajassa. Niiden merkitys voi muuttua olennaisesti, joskus jopa päinvastaiseksi. Koti voi ollakin vaarallinen. Aikanaan laskettiin leikkiä sanomalla: ”Älä me kotias, kotiaan on moni kuollut.” Onko tästä hirtehishuumorista tulossa arkipäivää?

Moni iäkäs on ajatellut mielessään, että kunhan saisi kuolla kotonaan. Aikanaan näin tapahtui melkein aina. Kotisaunassa synnyttiin ja saunassa pestiin ja valmistettiin kuolleet hautausta varten.

Iäkkäillä ihmisillä kotiin kuoleminen ei edelleenkään ole harvinaista, vaikka suurin osa kuoleekin sairaalan steriileissä olosuhteissa. Iäkkäiden ihmisten kotikuolemien syy on valtaosin kaatuminen tai putoaminen. Tapaturmia sattuu kotona tai kotipiirissä kymmeniä tuhansia, iäkkäillä yli 60 000 vuosittain. lähes puolet johtaa sairaalahoitoon ja noin tuhat kuolemaan.

Kotona voi kuolla myös sairauskohtaukseen, joka tulee yllättäen ja ennalta aavistamatta. Tällöin tapahtuma johtaa kuoleman syyn selvittämiseen ja omaisten kannalta myös ikäviin viranomaisten tekemiin selvityksiin. Vaikka mitään epäselvää ei olisikaan, voi prosessi tuoda ikävän lisän muutenkin raskaaseen vaiheeseen. Useimmiten asia hoidetaan hienotunteisesti.

Yksinasumisen lisääntyminen johtaa myös tilanteisiin, jotka tuntuvat sekä surullisilta että kovin ankeilta. Yksinäinen henkilö on kuollut omassa asunnossaan, eikä kukaan ole kaivannut häntä viikkokausiin.

Kodin vaarat ovat ikäihmisille ja vanhuksille tuttuja. Niihin liittyvien riskien vähentämiseksi voi itse kukin ja myös yhteisö tehdä paljon. Näin ollaan tekemässäkin, koska ikäihmisten lukumäärä kasvaa hyvää vauhtia ja samaan aikaan pyritään laitoshoidosta eroon.

Viime viikkojen yhteiskunnallisen keskustelun perusteella koti nähdään, jos ei nyt ihan vaarallisena, niin ainakin kovasti puutteellisena ikähaitarin toisessakin päässä, varhaislapsuudessa. Ennen kaikkea kokoomuksen mutta myös muidenkin puolueiden taholta on viritetty keskustelua lasten varhaishoidon uudistamisesta vähentämällä kotihoitoa ja lisäämällä laitoshoitoa. Siis aivan päinvastoin kuin vanhusten hoidon kohdalla.

Yksi- ja kaksivuotiaiden hoitoa päiväkodeissa perustellaan varhaiskasvatuksella, jonka arvioidaan olevan lapsen kannalta parempaa päiväkodissa kuin kotona. Ajatellaan, että päiväkodin tädit ovat koulutuksensa vuoksi parempia varhaiskasvattajia kuin omat vanhemmat, isät tai äidit. Päiväkotien tädit tekevät varmasti parhaansa ja ovat ammattitaitoisia sekä ammattiaan arvostavia henkilöitä. Mutta varhaiskasvatustermin käyttäminen alle kolmivuotiaiden hoidossa on kyllä tietoista harhaanjohtamista.

Oman kokemuksen sekä monien asiantuntijoiden lausuntojen mukaan pieni, yksi- tai kaksivuotias tarvitsee ennen muuta huolenpitoa, turvaa ja pysyviä, läheisiä ihmissuhteita. Perinteisesti tämän vaiheen ”kasvatusvastuu” on ollut ensisijaisesti kodin ja vanhempien tehtävä. Se on monikerroksinen ja hienosyinen sekä mieluimmin luottamukseen ja vakauteen perustuva vuorovaikutussuhde kuin tietoinen kasvatustehtävä oppisuunnan tai toisen mukaan.

Ihmisen etevyys muihin kumppanilajeihin verrattuna johtuu varhaislapsuuden ja lapsuuden pitkästä ajanjaksosta, missä sekä fyysinen, sosiaalinen että henkinen kehitys saavat aikaa kypsyä rauhassa. Voidaan olla onnellisia, jos kasvava yksilö löytää näin omat lahjansa ja omat tiensä. Vain totalitaarisissa tai autoritaarisissa yhteiskunnissa kasvatetaan lapsista ja nuorista tietoisesti halutunlaisia. Tosin näissä pyrkimyksissä harvoin onnistutaan.

Suomessa on yhteiskunnan taholta tuettu lasten varhaishoidossa vanhempien valinnanvapautta jo kolmekymmentä vuotta kotihoidontuella, jota voi saada lapselle aina kolmivuotiaaksi saakka. Lapsilla on myös subjektiivinen oikeus kunnan järjestämään päivähoitoon. Valinnan hoitomuotojen välillä tekevät siis lasten vanhemmat.

Kotihoidon tuki on ollut yhteiskunnalle edullinen, koska sen kustannukset lasta kohden ovat paljon pienemmät kuin päiväkodeissa. Tärkein ongelma on ollut vaikutus lähinnä äitien työuraan ja eläkekertymään.

Äideille tai joissakin tapauksissa isille omien lasten hoidosta aiheutunut haitta työurassa tai sosiaaliturvassa voidaan haluttaessa poistaa monella tavalla. Kokoomus haluaa ratkaista asian poistamalla vanhempien valinnanvapauden. Ministeri Grahn-Laasonen tarjoaa SAK:n kehittämää mallia.

Erikoista kokoomuksen aloitteellisuudessa on se, että samaan aikaan terveydenhoitoon ja ehkä sosiaalitoimeen ajetaan valinnanvapautta ”kuin käärmettä pyssyyn”.

Ihmiskäsitykset ja maailmankuvat poikkeavat ymmärrettävästi eri ihmisillä toisistaan. Erikoisinta syntyneessä aloitteellisuudessa on kuitenkin se, että puhutaan varhaiskasvatuksesta tieteellisesti tutkittuna käsitteenä myös lapsen ensimmäisten ikävuosien osalta. Tällöin johdetaan keskustelua ja ajattelua tietoisesti harhaan tai ihmiskäsitys on todella mekaaninen.  Uusi ihminen on siis tabula rasa, jonka pintaan voidaan kirjoittaa toimivat ohjeet koko elämänmittaista menestystä varten. Ympäristö siis määrää lapsen kehityksen ja identiteetin.

Kun varhaiskasvatuksen vastuu halutaan yhteiskunnalle, taka-ajatus on, etteivät vanhemmat ja koti ole tässä riittävän hyviä. Lapselle on kohtalokasta jäädä kodin ja vanhempien varaan liian pitkäksi ajaksi. Menetys voi olla jo liian kohtalokas kolmeen ikävuoteen mennessä. Koti on siis näin ajatellen lapsellekin vaarallinen.

 

 

Maatalous - rakennemuutosten äiti

Rakennemuutos on nykyisin varsin käytetty sana poliitikkojen, taloustieteilijöiden, järjestöihmisten ja muidenkin suussa, kun puhutaan yhteiskunnan ja erityisesti talouden uudistamisesta. Rakennemuutoksen uskotaan olevan se taikakalu, jonka turvin kilpailukyky paranee, talouskasvu kohenee ja hyvinvointiyhteiskunta pelastuu. Hyvin harva sanan käyttäjä täsmentää tai konkretisoi sitä, mitä rakennemuutoksella oikein tarkoittaa. Hämärällä puheella halutaan antaa viisaan vaikutelma. Todellisuudessa hämärästi puhuttu merkitsee hämärästi ajateltua ja käytännön kannalta aika hyödytöntä pohdiskelua.

Rakennemuutos ei ole tavoitteena uusi. Kun itse aloin työni taloustutkijana ja ekonomistina 1970-luvun alussa, rakennemuutos oli jokapäiväinen puheenaihe työpaikallani Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa. Taloudellinen suunnittelukeskus, eli Tasku oli perustettu vuosikymmenen alussa miettimään Suomen kansantalouden tulevaisuutta ja kehitysnäkymiä ns. pitkällä aikavälillä, mikä tarkoitti noin 10 – 15 vuotta eteenpäin.

Taskussa mietittiin ja selvitettiin Suomen teollisen rakenteen ja erityisesti viennin rakenteen mahdollisia muutoksia alkaneella vuosikymmenellä ja pidemmällekin. Pohdiskelun tulos oli, että puunjalostus- ja metsäteollisuus on ”auringonlaskun ala ” ja Suomen menestys tulee lepäämään mm. kemianteollisuuden varassa. Oltiinhan juuri suunnittelemassa huomattavaa laajennusta öljynjalostukseen.

Sittemmin on osoittautunut, että nämä pohdiskelut olivat aika turhia. Emme osanneet kristallipallostamme nähdä tulevaisuuden menestyssektoreita, menestyvistä yrityksistä puhumattakaan. Kuluneina vuosina menestykset ovat vaihdelleet. 2000-luvun alussa menestynein ala oli sähkötekninen teollisuus, kun sen osuus viennistämme nousi Nokian vanavedessä neljännekseen. Sittemmin Nokian miljoonittain viemät kännykät ovat häipyneet kuvasta ja teollisuudenalan osuus vastaavasti pudonnut. Sen sijaan metsäteollisuus nostaa taas osuuttaan uudenlaisen bioteknologian vahdittamana ja nojautuen siihen, että kotimainen raaka-ainetarjonta on kasvanut metsien lisäkasvun lähes kaksinkertaistuessa.

Edellä olevasta voikin jo päätellä, mitä rakennemuutoksella voidaan tarkoittaa. Rakenne on usein tarkastelun kohteessa olevien osatekijöiden suhteellinen osuus ja rakennemuutos osuuksien muutos. Edellä mainitun metsä- ja puuteollisuuden osuus viennistämme oli toisen maailmansodan jälkeen neljä viidesosaa. Vuosikymmenien mittaan, kun muu teollisuuden vienti – Nokian vetämän sähköteknisen teollisuuden tavoin – kasvoi, metsäsektorin osuus painui viidennekseen. Nyt osuus on taas nousussa, eli rakenne muuttuu siten koko ajan.

Kun poliitikot puhuvat rakennemuutoksesta, he tarkoittavat luultavasti enemmän eri instituutioiden rakenteita, eli niissä vallitsevia suhteita. Kuntarakenteessa on ollut meneillään historiallinen rakennemuutos. Kuntien lukumäärä on jo vuosikymmenessä pudonnut pitkälle yli 400:sta lähelle 300 kuntaa. Maakuntauudistus muuttaa puolestaan koko pelikentän. Samaa ajaa kaavailtu sosiaali- ja terveysalan uudistus SOTE. Tuore taloustieteen nobelisti Bengt Holmström puhuu rakenteiden muutoksesta työmarkkinoilla, joilla tarvitaan hänen mukaansa lisää joustavuutta. Ilmeisesti silloin on kyse sopimussuhteiden muutoksesta.

Maatalous on monien mielikuvissa hidasliikkeinen ja vanhassa pitäytyvä. Useimmilla suomalaisilla on tässä suhteessa väärä käsitys. Parissa sukupolvessa maatalous on sopeutunut ja muuttunut ehkä enemmän kuin mikään muu elinkeinohaara.

Toisen maailmansodan jälkeen puolet Suomen työpaikoista oli maataloudessa. Kun evakot asutettiin suurelta osin maaseudulle ja myös rintamamiehet saivat halutessaan maata asumiseen ja viljelyyn, itsenäisiä maatiloja oli 1960-luvun alussa noin 350 000 kappaletta. Suuri muutos alkoi jo tuolloin, kun elinolojen vaikeus ja elinkeinon ongelmat johtivat suureen maaltapakoon.

1980-lukujen alussa, kun työskentelin jo Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa, jonka perustajajäsenet olivat MTK ja Pellervo-seura, hallituksen puheenjohtaja Heikki Haavisto ei juurikaan puuttunut tutkimuslaitoksen tutkimuspolitiikkaan. Se voitiin määritellä itsenäisesti nähtävillä olevien ongelmien ja kehitystarpeiden mukaan.

Muistini mukaan ainoa seikka, johon puheenjohtaja Haavisto puuttui, oli maatilojen lukumäärän ennustaminen. Hän olisi mielellään nähnyt ennusteita, missä aktiivitilojen lukumäärän laskeva trendi olisi vakiintunut jonnekin sadantuhannen paremmalle puolelle.

Aktiivitilojen lukumäärä on jatkanut laskuaan. Lukumäärä oli vuonna 2015 noin 53 000. Suomen Gallup Elintarviketiedon tuoreimman kyselytutkimuksen mukaan maatiloja olisi vuonna 2022 enää 37 100. Eli viimeistään ensi vuosikymmenen puolivälissä aktiivitilojen lukumäärä on enää kymmenesosa 1960-luvun huippuvuosista. Rakennemuutos on ollut häkellyttävän suurta.

Aivan vastaava ilmiö on nähtävissä maidontuotannossa. Maito on perinteisesti tuottanut noin 40 maatalouden tuloista, joten sen asema on Suomen maataloudessa ollut aivan keskeinen. 1900-luvun alkupuolella monien pikkutilojen elanto oli suorastaan parin lehmän varassa.

Aloittaessani tutkijanuraani vuonna 1971 Suomessa oli vielä 210 000 tilaa, jotka lähettivät maitoa meijeriin. Maitotalouden rakennemuutos on ollut vielä nopeampaa kuin koko maatalouden. Vuoden 2015 lopulla maitoa lähettiin meijeriin enää alle 8000 tilalta. Vähennystä edellisestä vuodesta oli noin 6 prosenttia. Nykyinen maitotilojen lukumäärä on enää vajaat 4 prosenttia 1970-luvun alun tasosta.

Maitotilojen lukumäärän alentumisessa ei ole vauhti hiljennyt. Oletettavasti lukumäärä puolittuu ensi vuosikymmenellä. Siihen ajaa sekä taloudelliset seikat että yhteiskunnallisen asenteen muutos. Parsinavetat häviävät ja lypsyrobotit tarvitaan keventämään ihmistyötä. Muutos edellyttää niin suuria karjakokoja, ettei Suomeen jää kuin korkeintaan 2000 – 3000 maitotilaa, jos sitäkään. Maitotilojen on siis enää sadasosa 1970-luvun tasosta. Se on huikea rakennemuutos hieman yli puolessa vuosisadassa.