Maatalous - rakennemuutosten äiti

Rakennemuutos on nykyisin varsin käytetty sana poliitikkojen, taloustieteilijöiden, järjestöihmisten ja muidenkin suussa, kun puhutaan yhteiskunnan ja erityisesti talouden uudistamisesta. Rakennemuutoksen uskotaan olevan se taikakalu, jonka turvin kilpailukyky paranee, talouskasvu kohenee ja hyvinvointiyhteiskunta pelastuu. Hyvin harva sanan käyttäjä täsmentää tai konkretisoi sitä, mitä rakennemuutoksella oikein tarkoittaa. Hämärällä puheella halutaan antaa viisaan vaikutelma. Todellisuudessa hämärästi puhuttu merkitsee hämärästi ajateltua ja käytännön kannalta aika hyödytöntä pohdiskelua.

Rakennemuutos ei ole tavoitteena uusi. Kun itse aloin työni taloustutkijana ja ekonomistina 1970-luvun alussa, rakennemuutos oli jokapäiväinen puheenaihe työpaikallani Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa. Taloudellinen suunnittelukeskus, eli Tasku oli perustettu vuosikymmenen alussa miettimään Suomen kansantalouden tulevaisuutta ja kehitysnäkymiä ns. pitkällä aikavälillä, mikä tarkoitti noin 10 – 15 vuotta eteenpäin.

Taskussa mietittiin ja selvitettiin Suomen teollisen rakenteen ja erityisesti viennin rakenteen mahdollisia muutoksia alkaneella vuosikymmenellä ja pidemmällekin. Pohdiskelun tulos oli, että puunjalostus- ja metsäteollisuus on ”auringonlaskun ala ” ja Suomen menestys tulee lepäämään mm. kemianteollisuuden varassa. Oltiinhan juuri suunnittelemassa huomattavaa laajennusta öljynjalostukseen.

Sittemmin on osoittautunut, että nämä pohdiskelut olivat aika turhia. Emme osanneet kristallipallostamme nähdä tulevaisuuden menestyssektoreita, menestyvistä yrityksistä puhumattakaan. Kuluneina vuosina menestykset ovat vaihdelleet. 2000-luvun alussa menestynein ala oli sähkötekninen teollisuus, kun sen osuus viennistämme nousi Nokian vanavedessä neljännekseen. Sittemmin Nokian miljoonittain viemät kännykät ovat häipyneet kuvasta ja teollisuudenalan osuus vastaavasti pudonnut. Sen sijaan metsäteollisuus nostaa taas osuuttaan uudenlaisen bioteknologian vahdittamana ja nojautuen siihen, että kotimainen raaka-ainetarjonta on kasvanut metsien lisäkasvun lähes kaksinkertaistuessa.

Edellä olevasta voikin jo päätellä, mitä rakennemuutoksella voidaan tarkoittaa. Rakenne on usein tarkastelun kohteessa olevien osatekijöiden suhteellinen osuus ja rakennemuutos osuuksien muutos. Edellä mainitun metsä- ja puuteollisuuden osuus viennistämme oli toisen maailmansodan jälkeen neljä viidesosaa. Vuosikymmenien mittaan, kun muu teollisuuden vienti – Nokian vetämän sähköteknisen teollisuuden tavoin – kasvoi, metsäsektorin osuus painui viidennekseen. Nyt osuus on taas nousussa, eli rakenne muuttuu siten koko ajan.

Kun poliitikot puhuvat rakennemuutoksesta, he tarkoittavat luultavasti enemmän eri instituutioiden rakenteita, eli niissä vallitsevia suhteita. Kuntarakenteessa on ollut meneillään historiallinen rakennemuutos. Kuntien lukumäärä on jo vuosikymmenessä pudonnut pitkälle yli 400:sta lähelle 300 kuntaa. Maakuntauudistus muuttaa puolestaan koko pelikentän. Samaa ajaa kaavailtu sosiaali- ja terveysalan uudistus SOTE. Tuore taloustieteen nobelisti Bengt Holmström puhuu rakenteiden muutoksesta työmarkkinoilla, joilla tarvitaan hänen mukaansa lisää joustavuutta. Ilmeisesti silloin on kyse sopimussuhteiden muutoksesta.

Maatalous on monien mielikuvissa hidasliikkeinen ja vanhassa pitäytyvä. Useimmilla suomalaisilla on tässä suhteessa väärä käsitys. Parissa sukupolvessa maatalous on sopeutunut ja muuttunut ehkä enemmän kuin mikään muu elinkeinohaara.

Toisen maailmansodan jälkeen puolet Suomen työpaikoista oli maataloudessa. Kun evakot asutettiin suurelta osin maaseudulle ja myös rintamamiehet saivat halutessaan maata asumiseen ja viljelyyn, itsenäisiä maatiloja oli 1960-luvun alussa noin 350 000 kappaletta. Suuri muutos alkoi jo tuolloin, kun elinolojen vaikeus ja elinkeinon ongelmat johtivat suureen maaltapakoon.

1980-lukujen alussa, kun työskentelin jo Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa, jonka perustajajäsenet olivat MTK ja Pellervo-seura, hallituksen puheenjohtaja Heikki Haavisto ei juurikaan puuttunut tutkimuslaitoksen tutkimuspolitiikkaan. Se voitiin määritellä itsenäisesti nähtävillä olevien ongelmien ja kehitystarpeiden mukaan.

Muistini mukaan ainoa seikka, johon puheenjohtaja Haavisto puuttui, oli maatilojen lukumäärän ennustaminen. Hän olisi mielellään nähnyt ennusteita, missä aktiivitilojen lukumäärän laskeva trendi olisi vakiintunut jonnekin sadantuhannen paremmalle puolelle.

Aktiivitilojen lukumäärä on jatkanut laskuaan. Lukumäärä oli vuonna 2015 noin 53 000. Suomen Gallup Elintarviketiedon tuoreimman kyselytutkimuksen mukaan maatiloja olisi vuonna 2022 enää 37 100. Eli viimeistään ensi vuosikymmenen puolivälissä aktiivitilojen lukumäärä on enää kymmenesosa 1960-luvun huippuvuosista. Rakennemuutos on ollut häkellyttävän suurta.

Aivan vastaava ilmiö on nähtävissä maidontuotannossa. Maito on perinteisesti tuottanut noin 40 maatalouden tuloista, joten sen asema on Suomen maataloudessa ollut aivan keskeinen. 1900-luvun alkupuolella monien pikkutilojen elanto oli suorastaan parin lehmän varassa.

Aloittaessani tutkijanuraani vuonna 1971 Suomessa oli vielä 210 000 tilaa, jotka lähettivät maitoa meijeriin. Maitotalouden rakennemuutos on ollut vielä nopeampaa kuin koko maatalouden. Vuoden 2015 lopulla maitoa lähettiin meijeriin enää alle 8000 tilalta. Vähennystä edellisestä vuodesta oli noin 6 prosenttia. Nykyinen maitotilojen lukumäärä on enää vajaat 4 prosenttia 1970-luvun alun tasosta.

Maitotilojen lukumäärän alentumisessa ei ole vauhti hiljennyt. Oletettavasti lukumäärä puolittuu ensi vuosikymmenellä. Siihen ajaa sekä taloudelliset seikat että yhteiskunnallisen asenteen muutos. Parsinavetat häviävät ja lypsyrobotit tarvitaan keventämään ihmistyötä. Muutos edellyttää niin suuria karjakokoja, ettei Suomeen jää kuin korkeintaan 2000 – 3000 maitotilaa, jos sitäkään. Maitotilojen on siis enää sadasosa 1970-luvun tasosta. Se on huikea rakennemuutos hieman yli puolessa vuosisadassa.