Koti on vaarallinen

Oma koti on jokaiselle voimakkaiden tunnesiteiden paikka. Sanasta tulee ensimmäisenä mieleen lämpö ja turvallisuus. Koti on paikka, missä voi olla oma itsensä, levätä ja kerätä voimia jaksaakseen työssä ja tehtävissä. Koti on ollut ja on edelleenkin monelle myös työympäristö, missä hankitaan välttämätön toimeentulo. Kodin vastakohdaksi koetaan sana koditon. Se tarkoittaa turvattomuutta ja kylmyyttä sekä syrjäytymistä. Ei kuuluta sosiaalisesti mihinkään joukkoon, vaan ollaan ikään kuin ulkopuolinen.

Käsitteet ja käsitykset elävät kuitenkin ajassa. Niiden merkitys voi muuttua olennaisesti, joskus jopa päinvastaiseksi. Koti voi ollakin vaarallinen. Aikanaan laskettiin leikkiä sanomalla: ”Älä me kotias, kotiaan on moni kuollut.” Onko tästä hirtehishuumorista tulossa arkipäivää?

Moni iäkäs on ajatellut mielessään, että kunhan saisi kuolla kotonaan. Aikanaan näin tapahtui melkein aina. Kotisaunassa synnyttiin ja saunassa pestiin ja valmistettiin kuolleet hautausta varten.

Iäkkäillä ihmisillä kotiin kuoleminen ei edelleenkään ole harvinaista, vaikka suurin osa kuoleekin sairaalan steriileissä olosuhteissa. Iäkkäiden ihmisten kotikuolemien syy on valtaosin kaatuminen tai putoaminen. Tapaturmia sattuu kotona tai kotipiirissä kymmeniä tuhansia, iäkkäillä yli 60 000 vuosittain. lähes puolet johtaa sairaalahoitoon ja noin tuhat kuolemaan.

Kotona voi kuolla myös sairauskohtaukseen, joka tulee yllättäen ja ennalta aavistamatta. Tällöin tapahtuma johtaa kuoleman syyn selvittämiseen ja omaisten kannalta myös ikäviin viranomaisten tekemiin selvityksiin. Vaikka mitään epäselvää ei olisikaan, voi prosessi tuoda ikävän lisän muutenkin raskaaseen vaiheeseen. Useimmiten asia hoidetaan hienotunteisesti.

Yksinasumisen lisääntyminen johtaa myös tilanteisiin, jotka tuntuvat sekä surullisilta että kovin ankeilta. Yksinäinen henkilö on kuollut omassa asunnossaan, eikä kukaan ole kaivannut häntä viikkokausiin.

Kodin vaarat ovat ikäihmisille ja vanhuksille tuttuja. Niihin liittyvien riskien vähentämiseksi voi itse kukin ja myös yhteisö tehdä paljon. Näin ollaan tekemässäkin, koska ikäihmisten lukumäärä kasvaa hyvää vauhtia ja samaan aikaan pyritään laitoshoidosta eroon.

Viime viikkojen yhteiskunnallisen keskustelun perusteella koti nähdään, jos ei nyt ihan vaarallisena, niin ainakin kovasti puutteellisena ikähaitarin toisessakin päässä, varhaislapsuudessa. Ennen kaikkea kokoomuksen mutta myös muidenkin puolueiden taholta on viritetty keskustelua lasten varhaishoidon uudistamisesta vähentämällä kotihoitoa ja lisäämällä laitoshoitoa. Siis aivan päinvastoin kuin vanhusten hoidon kohdalla.

Yksi- ja kaksivuotiaiden hoitoa päiväkodeissa perustellaan varhaiskasvatuksella, jonka arvioidaan olevan lapsen kannalta parempaa päiväkodissa kuin kotona. Ajatellaan, että päiväkodin tädit ovat koulutuksensa vuoksi parempia varhaiskasvattajia kuin omat vanhemmat, isät tai äidit. Päiväkotien tädit tekevät varmasti parhaansa ja ovat ammattitaitoisia sekä ammattiaan arvostavia henkilöitä. Mutta varhaiskasvatustermin käyttäminen alle kolmivuotiaiden hoidossa on kyllä tietoista harhaanjohtamista.

Oman kokemuksen sekä monien asiantuntijoiden lausuntojen mukaan pieni, yksi- tai kaksivuotias tarvitsee ennen muuta huolenpitoa, turvaa ja pysyviä, läheisiä ihmissuhteita. Perinteisesti tämän vaiheen ”kasvatusvastuu” on ollut ensisijaisesti kodin ja vanhempien tehtävä. Se on monikerroksinen ja hienosyinen sekä mieluimmin luottamukseen ja vakauteen perustuva vuorovaikutussuhde kuin tietoinen kasvatustehtävä oppisuunnan tai toisen mukaan.

Ihmisen etevyys muihin kumppanilajeihin verrattuna johtuu varhaislapsuuden ja lapsuuden pitkästä ajanjaksosta, missä sekä fyysinen, sosiaalinen että henkinen kehitys saavat aikaa kypsyä rauhassa. Voidaan olla onnellisia, jos kasvava yksilö löytää näin omat lahjansa ja omat tiensä. Vain totalitaarisissa tai autoritaarisissa yhteiskunnissa kasvatetaan lapsista ja nuorista tietoisesti halutunlaisia. Tosin näissä pyrkimyksissä harvoin onnistutaan.

Suomessa on yhteiskunnan taholta tuettu lasten varhaishoidossa vanhempien valinnanvapautta jo kolmekymmentä vuotta kotihoidontuella, jota voi saada lapselle aina kolmivuotiaaksi saakka. Lapsilla on myös subjektiivinen oikeus kunnan järjestämään päivähoitoon. Valinnan hoitomuotojen välillä tekevät siis lasten vanhemmat.

Kotihoidon tuki on ollut yhteiskunnalle edullinen, koska sen kustannukset lasta kohden ovat paljon pienemmät kuin päiväkodeissa. Tärkein ongelma on ollut vaikutus lähinnä äitien työuraan ja eläkekertymään.

Äideille tai joissakin tapauksissa isille omien lasten hoidosta aiheutunut haitta työurassa tai sosiaaliturvassa voidaan haluttaessa poistaa monella tavalla. Kokoomus haluaa ratkaista asian poistamalla vanhempien valinnanvapauden. Ministeri Grahn-Laasonen tarjoaa SAK:n kehittämää mallia.

Erikoista kokoomuksen aloitteellisuudessa on se, että samaan aikaan terveydenhoitoon ja ehkä sosiaalitoimeen ajetaan valinnanvapautta ”kuin käärmettä pyssyyn”.

Ihmiskäsitykset ja maailmankuvat poikkeavat ymmärrettävästi eri ihmisillä toisistaan. Erikoisinta syntyneessä aloitteellisuudessa on kuitenkin se, että puhutaan varhaiskasvatuksesta tieteellisesti tutkittuna käsitteenä myös lapsen ensimmäisten ikävuosien osalta. Tällöin johdetaan keskustelua ja ajattelua tietoisesti harhaan tai ihmiskäsitys on todella mekaaninen.  Uusi ihminen on siis tabula rasa, jonka pintaan voidaan kirjoittaa toimivat ohjeet koko elämänmittaista menestystä varten. Ympäristö siis määrää lapsen kehityksen ja identiteetin.

Kun varhaiskasvatuksen vastuu halutaan yhteiskunnalle, taka-ajatus on, etteivät vanhemmat ja koti ole tässä riittävän hyviä. Lapselle on kohtalokasta jäädä kodin ja vanhempien varaan liian pitkäksi ajaksi. Menetys voi olla jo liian kohtalokas kolmeen ikävuoteen mennessä. Koti on siis näin ajatellen lapsellekin vaarallinen.