Vuosikymmenet vaihtuvat - ihmisen ikä

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on hieman erilainen kuin useimmilla muilla tämän palstan jutuilla. Yleensä tarkastelen asioita yleiseltä kannalta. Käyttämäni esimerkit ja viittaukset liittyvät kyllä myös omaan elämääni. Tässä kirjoituksessa näkökulma onkin hyvin henkilökohtainen. Syy on tietysti selvä. Vuosikymmenien vaihtuessa tarve menneen ja nykyhetken tarkasteluun kasvaa – ainakin hetkeksi. Niinpä kehotankin mahdollisia lukijoitani, jotka eivät ole kiinnostuneet kovin paljon siitä, mitä minulle kuuluu tai on kuulunut, sivuuttamaan tämän kirjoituksen. Tämän varoituksen voi kai laskea jonkinlaisen tuotevastuulain piikkiin. Jutun perusteluna voi kuitenkin pitää sitä, että se antaa omalta osaltaan valaisua suurten ikäluokkien vaiheisiin.

Me kaikki vanhenemme. Yhtä väistämätöntä on, että elinaikamme on rajallinen. Olemme myös aikaan sidottuja. Se mitä minulle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, myötäilee paljon muiden ikätoverien kokemuksia ja kohtaloa. Harva meistä elää paljon edellä aikaansa. Monista olisi mukava pysyä menneisyydessä, mutta ei ole helppoa sekään.

Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai parhaimmillaan 80 (Psalmit 90:10). Niinpä oma ikäni väistämättä - ja tietysti hyvä niin - lähestyy ihmisen ikää.

Synnyin kylmään ja lumiseen vuodenaikaan helmikuun lopussa 1945. Suomi oli juuri selviämässä katkerasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Lapin sota saksalaisia vastaan jatkui vielä. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta huhtikuun alussa. Suomalaisilla alkoi rankka sotakorvausten ja jälleenrakennuksen aika. Iso osa maa-alasta oli menetetty ja samalla oli asutettava vajaa puoli miljoonaa evakkoa sekä rintamamiestä perheineen. Urakka tuntuu näin vuosikymmenien takaa tarkasteltuna lähes mahdottomalta. Mutta tuon ajan suomalaiset kuitenkin selvisivät.

Synnyin Jämsän kunnallisen sairaalan kupeelle rakennetussa parakissa, missä suuret ikäluokat näkivät Jämsässä päivänvalon. Minulla itselläni ei ole tietenkään syntymävuodesta muistikuvia. Ensimmäiset omat muistot ovat vasta noin kolme ja puoli vuotta myöhemmältä ajalta.

Me suuret ikäluokat synnyimme vaikeaan aikaan, mutta aika oli myös toivoa täynnä. Vuosikymmenen loppu ja koko 1950-luku oli vakaata edistystä, vaikka maan sisäpolitiikkaa vaivasi vastakkainasettelu, puolueriidat ja politiikan lyhytjännitteisyys. Valtiontaloutta uhkasi kaiken aikaa kassakriisi. Suuret ikäluokat tungeksivat tuolloin kansakouluihin ja kaikilla kylillä elämä oli vilkasta.

Tulin kymmenen vuoden ikään 1950-luvun puolivälissä, ja päällimmäiset muistot liittyvät tunnelmiin vanhassa maalaistalossa. Asuimme hirsisessä, entisessä sotilasvirkatalossa, jonka päärakennus lienee ollut 1800-luvun alusta. Kymmenvuotispäivän tienolla podin jokatalvista influenssaa, ja olin ajoittain yksin kotona. Pirtti ja koko hirsitalo oli hiljainen. Suuren pirtin seinällä raksutti ruusukuvioinen kello mennyttä aikaa ja vähän tulevaakin. Kissa nuokkui, kuten sen tapa oli, suuren kiviuunin pankolla. Minä lueskelin ja kuuntelin hiljaisuutta. Yksinäisyyden lohdutukseksi äiti oli ostanut kilon pussin rusinoita, mikä tuntui silloin ruhtinaalliselta. Lueskelin luultavasti Kiven Seitsemää veljestä, jonka luin noina vuosina kerran talvessa. Kirja saattoi olla myös Linnan Tuntematon sotilas, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Linnan velikullat kiinnostivat.

Kun täytin 20 vuotta, maailma oli jo toisenlainen. Muistot ikävuodesta liittyvät yhteiskoulun abiaikaan. Kevättalven muistoihin on jäänyt abien tenttikausi. Kuuluin tenttiryhmään, joka on ollut yksi fiksuimmista ryhmistä joihin olen saanut kuulua. Kaikki opiskelivat tosissaan ja tenteissä oli mukava tunnelma, kun osaaminen oli huipputasoa.

Kevään tenttikauden muistikuviin kuuluvat lukemisen lomassa tehdyt hiihtoretket läheiselle Saarenvuorelle. Lähdin kipuamaan lumiseen vuoreen heti talon nurkalta. Keskipäivällä paistoi aurinko. Hanget olivat kovettuneet yön pakkasissa. Hankia pitkin oli helppoa hiihtää - vanhojen mäntyjen ja kuusien antaessa vahvaa tuoksua lumien sulaessa niiden oksilla. Kallioisen vuoren huipulta näkyi aurinkoinen maisema Jämsän joelle, Virmapyhälle ja Jokilaakson yli aina Jämsänkosken savupiipuille saakka.

Täysi-iäisyys saavutettiin 1960-luvulla 21-vuotiaana.  Oli kevättalvi vuonna 1966. Olin silloin aliupseerikoulussa Haminassa. Juuri tuona yönä, jolloin ohitin syntymähetken tunnit, olin vartiomiehenä aliupseerikoulun ase- ja ammusvarikolla. Kierrellessäni yhden aikaan aamuyöstä varikon ympärille rakennettua korkeaa verkkoaitaa, oli leuto talvinen sää. Oli tietysti aivan hiljaista ja hämärää. Ketään muita ei lähistöllä näkynyt. Kävellessäni pitkässä manttelissa ja pystykorva olalla mietin, että tällaistako se aikuiseksi tulo onkin.

Kun täyttää 50 vuotta, on tapana sanoa, että päivänsankari on tullut miehen ikään. 50-vuotispäivät ovatkin olleet ihmisen merkittävimpiä juhlahetkiä. Aikaisemmin ajateltiin, että silloin lähestytään vanhuutta, niinpä moni sai ennen syntymäpäivälahjaksi hopeapäisen kepin. Edelleenkin voi hyvin sanoa, että täyttäessään 50 ihminen on ns. uransa huipulla. Keskeiset seikat ovat jo hahmottuneet, ura, asema, siviilisääty, vanhemmuus, varallisuus jne. Tärkeitä tehtäviä on tietysti - jos terveyttä riittää - vielä edessäpäin.  

Itsekin juhlin puolta vuosisataa hieman tavanomaista näyttävämmin. Juhlat järjestettiin Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan ateljeessa ja sen viereisessä kahvilassa. Otin vastaan omaisten, ystävien ja työtovereiden onnittelut ateljeen korokkeella, Gallen-Kallelan upeiden töiden keskellä. Itsestä tuntui melkein ujolta olla keskipisteenä noin mahtavassa tilassa.

Seuraava vuosikymmen kului – kuten niin monelta - intensiivisen työn ja osallistumisen merkeissä. Kun 50 vuotta tuntui vielä ihan vitsiltä – ”ai jaa, että ollaan jo näin vanhoja” – 60 ikävuoden lähestyessä tunnelma ja ajatusmaailma muuttuivat. Katse ikään kuin kääntyi taaksepäin. Uuden vuosikymmenen alkaessa ryhdyin yhä enemmän ajattelemaan sitä, mistä olen tullut ja mitä on jäänyt taakse. Vähitellen mieleen kiteytyivät kaksi itselle tärkeää seikkaa: inspiroivat ihmiset ja kiinnostavat asiat.

Kulunut vuosikymmen 60 ikävuodesta 70 ikään on tuonut taas elämään paljon muutoksia. Puolivälissä siirryin eläkkeelle. Olen jatkanut senkin jälkeen kevyttä konsultointia lähinnä Ulkoministeriöön. Vuosikymmenen suurin muutos tapahtui omassa roolissani. Tommin, Sannin ja Emman syntymät tekivät minusta kolminkertaisen papan. Papan rooli on tuntunut erittäin mukavalta ja antoisalta. Sen olennaisin osa on hyvien suhteiden luominen elämänsä alussa olevaan sukupolveen. Onnistuminen riippuu täysin itsestä.  

Tätä kirjoitettaessa 70-vuotispäivä on vielä edessäpäin. Vuosikymmenen taas vaihtuessa joutuu väistämättä ajattelemaan tulevaisuutta. Elämä on rajallinen ja kahdeksas vuosikymmen on jo ihmisiässä paljon.

Vanhenemisen huomaa fyysisen kunnon väistämättömänä heikkenemisenä. Kyse ei ole vain voimien vähenemisestä ja kömpelyyden lisääntymisestä. Erilaisten vaivojen vuoksi joutuu tutustumaan kroppaansa entistä tarkemmin. Korjatessa käytetyn autonkin tuntemus kasvaa.

Entisenä tulevaisuuden tutkijana tiedän, ettei elinajanodote lupaa montaa vuosikymmentä.  Voi ehkä ajatella, että olisi onnekasta nähdä vielä kerran vuosikymmenen vaihtuminen. 70 ikävuoden saavuttaneen miehen elinajanodote on Suomessa 12 – 13 vuotta. Elinajanodotteet ovat tilastollisia suureita. Ne eivät välttämättä ennusta kunkin yksilön tulevaa kohtaloa.

Omat henkilökohtaiset tavoitteet eivät enää voi olla kovin merkittävät. Eniten huomio kohdistuu lasten tukemiseen ja lastenlasten elämänalun seuraamiseen. Paljon on tietysti muutakin, mikä herättää uteliaisuutta ja oivaltamisen halua. Ja historia on aina loputon aarreaitta. Lyhyesti sanottuna: Oppia ikä kaikki - vieläkin.

 

 

YK 70 ja Suomen Kehy 50 vuotta

 Kuluva vuosi 2015 voi olla kehityspolitiikassa taas käännekohta. Joka tapauksessa vuosi on virstanpylväs sekä maailmanlaajuisessa politiikassa että Suomessa. Sekä Yhdistyneet kansakunnat, YK että Suomen harjoittama julkinen kehitysyhteistyö (Kehy) täyttävät pyöreitä vuosia. YK täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Suomen virallisen kehitysyhteistyön katsotaan alkaneen siitä, kun Kehitysaputoimisto aloitti toimintansa Ulkoministeriössä vuonna 1965.

Yleensä pyöreisiin vuosipäiviin liittyy juhlallisuuksia, tuloksien tarkastelua sekä ajankohtaisten asioiden nostamista esille. Näin saattaa olla tänäkin vuonna. Nyt helmikuun puolivälissä ei ole vielä tiedossa, miten ja millä tasolla vuosipäiviä juhlitaan vain juhlitaanko ollenkaan. Joku voi tietysti kysyä, onko yleensä syytä juhlaan. Kehitys maailmalla eikä meilläkään näytä kovin lupaavalta.

YK, Yhdistyneet kansakunnat luotiin Toisen maailmansodan aikana estämään sotien ja konfliktien syntyä ja seurauksia. Tätä samaa oli yritetty jo Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustamalla Kansainliitto. Jo varhain maailmansodan aikana Englannin pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt keskustelivat rauhanjärjestön tarpeesta ja perustamisesta. Kesäkuussa 1945 allekirjoitettiin vihdoin sopimus tällaisen kansainvälisen järjestön perustamisesta. Sota oli silloin jo Euroopassa ohi, mutta Yhdysvallat ja Japani jatkoivat sotaa vielä elokuulle, jolloin Japani lopulta antautui.

YK:n viralliseksi päiväksi tuli lokakuun 24.  Silloin liputetaan YK:n merkeissä ympäri maailmaa. Näin ollen YK:n perustamisesta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Juhlavuoden tunnelmaa kenties vaimentaa muutama vaikea väkivaltainen konflikti Lähi-idässä ja Afrikassa, ja ennen muuta vähitellen eskaloitunut sotatila Euroopan sydämessä, Ukrainassa. Ukrainan konflikti ja kriisi, tosiasiallinen sotatila ei ole jonkun maan sisäinen ongelma. Siihen on sotkeutunut monin tavoin naapurimaa Venäjä. Venäjä on vallannut Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan ja vienyt jatkuvasti sekä joukkoja että aseita Ukrainan itäiseen osaan. Siellä käytävissä taisteluissa on kuollut jo yli 5000 ihmistä. Pahin pelätään olevan edessäpäin. Jos Venäjä ei taivu diplomaattiseen ratkaisuun, jossa tunnutettaisiin toisen maan suvereniteetti ja koskemattomuus, länsivallat saattavat ryhtyä aseistamaan Ukrainan valtiota. Tämä alkaisi muistuttaa jo Espanjan sisällissotaa 1930-luvun lopulla. Siitähän tuli Toisen maailmansodan esinäytös.

Muuttunut konfliktitilanne siis kertoo, ettei YK ole pystynyt ylläpitämään kehitystä, joka sille määriteltiin tärkeimmäksi tehtäväksi. YK:n rauhaturvatoiminta on epäilemättä kyennyt estämään tai rajoittamaan monta alkanutta sotilaallista kriisiä, vaikkakaan ei kokonaan niitä estämään. Valtioiden väliset sodat ovat vähentyneet, vaikkeivat kokonaan poistuneet. Kuluneina 70 vuonna on väkivaltaisissa konflikteissa kuollut miljoonia ihmisiä ja parhaillaankin pakolaisena sotatilan tai konfliktien vuoksi on 50 miljoonaa ihmistä, mikä on korkein luku sitten Toisen maailmansodan.

YK:n vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset konflikteissa, joissa turvaneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan, Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Englannin tai Ranskan intressit ovat tavalla tai toisella mukana. Mailla on veto-oikeus YK:n operaatioihin ja kannanottoihin. YK:n päätöksentekorakenne on tältä osin maailmansodan jälkeisen tilanteen mukainen ja siten vanhentunut. Ensinnäkin pysyvien jäsenmaiden joukko ei enää vastaa eri maiden vaikuttavuutta. Englannin ja Ranskan rinnalle ja ohi voidaan hyvin nostaa esimerkiksi Japani, Saksa, Intia ja Brasilia. Toisaalta veto-oikeus tekee YK:sta kyvyttömän puuttua hyvin moniin merkittäviin kriiseihin kuten tällä erää Syyriassa. Venäjä ja Kiina estävät sen. Yhdysvallat estää YK:n toimintaa Palestiinassa, missä Yhdysvallat yksipuolisesti tukee Israelia.

Vaikka YK:n toiminta päätehtävässä on monin tavoin rajoitettua, organisaation vaikutus ulottuu erittäin laajalle globaaliin kehitykseen. Rauhan turvaamisen ja ylläpitämisen ohella YK:lla on suuri rooli kansainvälisessä kehityspolitiikassa, ihmisoikeuksien määrittelyssä ja turvaamisessa, humanitaarisen avun toimittamisessa hätää kärsiville sekä kansainvälisen oikeuden alalla. Entinen suomalainen YK-diplomaatti Max Jakobson korosti sitä, että YK:n vaikuttavin rooli on universaalien normien luomisessa. Toisin sanoen siinä työssä, missä määritellään mikä on hyvää ja oikeaa niin ihmisiä koskien kuin nykyisin yhä enemmän ympäristön suhteen. Vaikka normeja koko ajan rikotaan, maailman tulevaisuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että tätä työtä tehdään ja kehitystä seurataan.

Suomelle YK:n toiminta ja YK:n toimintaan osallistuminen on ollut koko sodanjälkeisen ajan hyvin tärkeä ja keskeinen ulkopolitiikan alue. Suomi tosin hyväksyttiin YK:n jäsenvaltioksi vasta vuonna 1955. Heti seuraavana vuonna Suomi lähetti joukkoja YK:n rauhanturvaoperaatioon Suezilla. Rauhaturvaamiseen osallistuminen onkin ollut keskeisintä osaa Suomen YK-politiikkaa. Se sopii hyvin Suomen tavoitteisiin ja suomalaiset sotilaat ovat osoittautuneet erittäin kyvykkäiksi YK:n operaatioissa.

Kehitysapurahoitus syntyi aikanaan 1950-luvulla Yhdysvaltojen sodan jälkeen Euroopalle myöntämän ns. Marshall-avun pohjalle. Marshall-apu oli tuottanut Länsi-Euroopassa nopeasti hyviä tuloksia ja samaa konseptia haluttiin nyt soveltaa vasta itsenäistyvissä kehitysmaissa. Suomalaisetkin lähtivät tähän työhön erilaisilla projekteilla jo 50-luvun lopulta ja erityisesti 60-luvun alusta alkaen. Toiminta virallistui Suomen ulkopolitiikaksi, kun kehitysaputoimista aloitti toimintansa keväällä 1965.

Julkisen kehitysavun taso säilyi toiminnan organisoinnista huolimatta hyvin pitkään erittäin pienenä. Vuonna 1971 määräraha ylitti euroina mitattuna 10 miljoonaa ja oli bruttokansatuotteeseen verrattuna noin 0,15 %. Mittasuhteet ovat sittemmin muuttuneet olennaisesti. Määrärahoissa on ollut kaksi voimakkaan kasvun vaihetta. Ensinnäkin vuosina 1983 – 1990. Määrärahat nousivat tuona aikana lähes viisinkertaisiksi, käyvin hinnoin lähes 600 miljoonaan euroon. Romahduksen ja hitaan kasvun jälkeen määrärahat kasvoivat vuosina 2003 – 2011 noin 500 miljoonasta noin miljardiin euroon vuodessa. Tämä oli silloin noin sadasosa koko maailman kehitysyhteistyöhön suuntaamista vuosittaisista varoista.

Suomen kehitysyhteistyön tunnelmaa varjostaa kaksi yleistä tekijää, Suomen valtion talousvaikeudet ja mahdollinen mielialan kääntyminen kehitysyhteistyötä vastaan. Merkittävä suomalainen puolue, Perussuomalaiset ovat jo vaatineet kehitysyhteistyön rahoituksen muuttamista vapaaehtoispohjaiseksi. Samaan aikaan kyselyissä, joissa kysytään, mistä valtion pitäisi menojaan leikata, kehitysyhteistyö on noussut taas kärkisijoille. Äskeinen julkisuuteen tullut kirja, Kehitysyhteistyön kirous, todennäköisesti lisää vettä myllyyn. Varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoja on jo leikattu nykyisen hallituksen toimesta. Pelättävissä on, että seuraavan hallituksen ohjelmaan tulee lisää määrärahojen leikkauksia.

Näissä tunnelmissa on tietysti vaikeaa juhlia mennyttä ja aikaan saatua, vaikka tulokset monin osin ovatkin hyvät. Vielä enemmän olisi kuitenkin tarvetta ja tuloksellisuuden tulisi olla parempaa. Kaikki edellytykset parempaan ovatkin olemassa.

Kymmenen vuotta siten, kun virallinen kehitysyhteistyö täytti 40 vuotta, vuosipäivää juhlittiin näyttävästi Vanhalla ylioppilastalolla. Kuluvana vuonna ei ainakaan vielä ole tullut julkisuuteen suunnitelmia 50 vuoden juhlajärjestelyistä. Kuluvaa vuotta vietetään Euroopan unionissa kehitysyhteistyön supervuotena. Lieneekö tämä riittävä huomionosoitus myös Suomen omalle politiikalle? Minusta ei. Kehitysyhteistyöpolitiikka ei vielä kuulu EU:n ns. kompetenssiin, vaikka koordinaatiota ja yhteisiä hankkeita tehdäänkin. Suomenkin rahoituksestahan huomattava osa kanavoituu sopimusten mukaisesti EU-elimien kautta. Tämä ei saisi kuitenkaan jäädä kansalaisjärjestöjen kehitysavun ohella ainoaksi toimintakanavaksi Suomen politiikalle.

 

 

Kehitysyhteistyön idealistit inhorealisteiksi

Edellisessä blogikirjoituksessani ihmettelin entisen suurlähettilään Matti Kääriäisen ulostuloa mielipidekirjassaan Kehitysyhteistyön kirous. Hän tuomitsee harjoitetun politiikan tehottomaksi ja monin osin vahingolliseksi. Äärimmäisen köyhyyden vähentämisessä – mikä on kehityspolitiikan keskeisimpiä tavoitteita - on epäonnistuttu. Muutos parempaan ei ole ainakaan kehitysyhteisyöllä saatu aikaan. Päinvastoin, kehityspolitiikka lisää vastaanottajamaiden korruptiota, mikä on pahin yhteiskuntakehityksen syöpä köyhissä maissa.

Näinkin asian voi nähdä, mutta tosiasiassa kokonaiskuva kehityksestä on tällöin hämärtynyt ja jopa väärä. Yksilöpsykologisesti tapaus on kuitenkin tuttu. On lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka idealistisesti hyvää tarkoittaen ovat ryhtyneet ”parantamaan” maailmaa mutta ovat sitten pettyneet. Maailma tai heidän pyrkimystensä ja toimintansa kohde ei olekaan muuttunut, kehittynyt tavalla, jota tavoiteltiin. Pettymys johtaa reaktioon, missä aikaisempi hyvä käännetään päälaelleen.

Erityisesti kehitysyhteistyössä ilmiö on tuttu. Hyvin monet idealistit ovat lähteneet kehitysmaihin, köyhiin maihin, auttamaan siellä asuvia parantamaan elämänsä olosuhteita. Kun tuloksia ei tule tai ne tulevat hyvin hitaasti, idealistista tulee helposti inhorealisti. Negatiivinen tunne puretaan kohteena olleisiin ihmisiin ja maihin. He ovat tuottaneet frustroivan pettymyksen.

Pettymyksessä on usein kyse jo lähtökohdiltaan väärästä ajattelusta. Hyvin monilla kehitysyhteistyöhön heränneillä on tunne ja ajatus, että jos minun maailmankuvani mukainen politiikka – joko siellä tai täällä – saadaan aikaan, kehitys lähtee itsestään hyvään suuntaan. Usein taka-ajatus on sama, mikä meillä 60-lukulaisilla (1960-luvun nuorilla) idealisteilla aikanaan oli. Kunhan todellisuus ja asiat tiedostetaan, muutos parempaan syntyy itsestään. Näinhän ei meillä eikä maailmalla tapahtunut.  

Monilla idealisteilla mieli ja maailmankuva kääntyy inhorealistiseksi jo muutamasta kerrasta tai kokemuksesta. Matti Kääriäinen teki työtä kehitysyhteistyön 40 vuotta. Häntä voi siten kutsua kokeneeksi. Ihmeellistä onkin, jos käsitysten muutos tapahtui vasta viime vuosina. Tämän eikä edellisenkään blogin tarkoitus ei ole kuitenkaan mollata Matti Kääriäisen ulostuloa, mutta hän tarjoutuu esimerkiksi erittäin herkkään ajankohtaan, jolloin paineet perinteisen kehitysyhteistyön alasajoon ovat kasvaneet, usein muusta syystä kuin itse yhteistyön tuloksista.

Sinänsä on täysin väärä käsitys, ettei köyhien maiden tilanteessa ole tapahtunut kohentumista. Tosin käsitys on yleinen. Aivan äskettäin, tämän vuoden puolella, Taloustutkimuksen tekemä kysely osoitti, että suomalaisista vain 11 % tiesi, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärä on viime vuosina alentunut. Peräti 76 % luulee, että tilanne on vain heikentynyt. Tätä käsitystä Matti Kääriäisen väitteet vahvistavat.

Todellisuus on toisenlainen. Äärimmäisen köyhyyden synonyymi tai rinnakkaiskäsite on aliravitsemus tai nälänhätä. Aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien ihmisten lukumäärä oli vuosina 1990 - 92 noin 1000 miljoonaa eli miljardi. Vuosina 2012 - 14 vastaava luku oli enää 805 miljoonaa, eli 200 miljoonaa vähemmän. Tämäkin on tietysti aivan liikaa, mutta suunta on positiivinen.

Ravitsemuksen ja ruokaturvan kehityksen positiivista kuvaa vahvistaa vielä se, että samaan aikaan maapallon väkiluku on lisääntynyt 5,3 miljardista 7,2 miljardiin. Kaiken kaikkiaan siis nyt saa yli 2 miljardia ihmistä enemmän kohtuullisesti syödäkseen kuin parikymmentä vuotta sitten. Itse asiassa tämä on hämmästyttävä saavutus.

Kehitysskeptikot sanovat varmasti edellä olevan perusteella, että ongelmat kaikesta huolimatta tulevat ylipääsemättömiksi liian nopean väestönkasvun vuoksi. Voimakas väestönkasvu onkin kiistämättä ollut yksi hyvää kehitystä hidastava tekijä köyhissä maissa. Tilanne ei Afrikan osalta nopeasti muutukaan, koska väestön ikärakenne on nuorta ja syntyvyys on edelleen korkea. Afrikan nykyinen miljardin väkimäärä vielä kolmin- tai nelinkertaistuu.

Muutos on tässäkin suhteessa jo alkanut. Erittäin väestörikas Aasia on kulkenut syntyvyyden kehityksessä Afrikkaa edellä reilut parikymmentä vuotta. Mutta muutos Afrikassakin on alkanut. Etiopia on Afrikan toiseksi väkirikkain maa. Siellä asuu nyt 94 miljoonaa ihmistä. Hedelmällisyys on perinteisesti vaihdellut 6 ja 7 lasta naista kohden. Käänne alkoi 1990-luvulla. Hedelmällisyys on alentunut parissa vuosikymmenessä noin 4 lapseen naista kohden. Siitä on vielä matkaa Aasian 2,5 lapseen ja myös tasapainoväestökehitykseen, noin 2,1 lasta naista kohden. Väestökehityksen muutostrendit ovat hitaita.

Muutos on jo ollut menossa muutaman vuosikymmenen ja voimistuu koko ajan. Tämän voi kuka hyvänsä helposti nähdä, jos menee ruotsalaisen professori Hans Roslingin luomalle Gapminder-sivustolle. Ohjelma Don’t panic kertoo asian vastaansanomattomasti.

Kehitysyhteistyökriitikot sanovat tämän jälkeen tietysti, ettei kehitysyhteistyöllä ole ollut tässä muutoksessa suurta sijaa. Ainakin minä olen aivan toista mieltä. Kansainvälinen kehitysyhteistyöyhteisö on jo vuosikymmenien ajan luonut tavoitteita ja normeja hyvälle kehitykselle sekä etsinyt keinoja päämäärien saavuttamiseksi. Useinkaan tuloksiin ei ole päästy suoraviivaisesti ja virheitä tai laiminlyöntejä sekä varmasti myös väärinkäytöksiä on tehty. Eteenpäinmeno on kuitenkin ollut paljon parempaa kuin ilman.

Jokainen aika vaatii tavoitteiden ja keinojen uudelleen arviointia. Parhaillaan neuvotellaan YK:ssa kehitystavoitteista nimellä The Post 2015. Se tarkoittaa aikaa vuodesta 2015 vuoteen 2030, eli jatkoa vuonna 2000 hyväksytyille Vuosituhattavoitteille. Toisin kuin usein luullaan, ykköstavoite, äärimmäisestä köyhyydestä tai aliravitsemuksesta kärsivien ihmisten osuuden puolittaminen, lähes toteutuu kuluvana vuonna. Ruokaturvan parantamisessa seuraava tavoite tulisi olla varhaislapsuuden ravitsemustilanteen radikaali kohentaminen. On täysin mahdollista painaa alle 5 vuotiaiden aliravitsemustilanne maapallolla nollaan vuoteen 2030 mennessä. Kyse on muutaman kymmenen miljoonan lapsen ruokaturvan ja ravitsemuksen parantamisesta. Tämä tuskin tapahtuu kuitenkaan pelkän talouskasvun tai kovien markkinavoimien ansiosta. Kyllä siihen tarvitaan määrätietoista ja rohkeaa kehityspoliittista toimintaa ja kehitysyhteistyön rahoitusta.