Vuosikymmenet vaihtuvat - ihmisen ikä

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on hieman erilainen kuin useimmilla muilla tämän palstan jutuilla. Yleensä tarkastelen asioita yleiseltä kannalta. Käyttämäni esimerkit ja viittaukset liittyvät kyllä myös omaan elämääni. Tässä kirjoituksessa näkökulma onkin hyvin henkilökohtainen. Syy on tietysti selvä. Vuosikymmenien vaihtuessa tarve menneen ja nykyhetken tarkasteluun kasvaa – ainakin hetkeksi. Niinpä kehotankin mahdollisia lukijoitani, jotka eivät ole kiinnostuneet kovin paljon siitä, mitä minulle kuuluu tai on kuulunut, sivuuttamaan tämän kirjoituksen. Tämän varoituksen voi kai laskea jonkinlaisen tuotevastuulain piikkiin. Jutun perusteluna voi kuitenkin pitää sitä, että se antaa omalta osaltaan valaisua suurten ikäluokkien vaiheisiin.

Me kaikki vanhenemme. Yhtä väistämätöntä on, että elinaikamme on rajallinen. Olemme myös aikaan sidottuja. Se mitä minulle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, myötäilee paljon muiden ikätoverien kokemuksia ja kohtaloa. Harva meistä elää paljon edellä aikaansa. Monista olisi mukava pysyä menneisyydessä, mutta ei ole helppoa sekään.

Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai parhaimmillaan 80 (Psalmit 90:10). Niinpä oma ikäni väistämättä - ja tietysti hyvä niin - lähestyy ihmisen ikää.

Synnyin kylmään ja lumiseen vuodenaikaan helmikuun lopussa 1945. Suomi oli juuri selviämässä katkerasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Lapin sota saksalaisia vastaan jatkui vielä. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta huhtikuun alussa. Suomalaisilla alkoi rankka sotakorvausten ja jälleenrakennuksen aika. Iso osa maa-alasta oli menetetty ja samalla oli asutettava vajaa puoli miljoonaa evakkoa sekä rintamamiestä perheineen. Urakka tuntuu näin vuosikymmenien takaa tarkasteltuna lähes mahdottomalta. Mutta tuon ajan suomalaiset kuitenkin selvisivät.

Synnyin Jämsän kunnallisen sairaalan kupeelle rakennetussa parakissa, missä suuret ikäluokat näkivät Jämsässä päivänvalon. Minulla itselläni ei ole tietenkään syntymävuodesta muistikuvia. Ensimmäiset omat muistot ovat vasta noin kolme ja puoli vuotta myöhemmältä ajalta.

Me suuret ikäluokat synnyimme vaikeaan aikaan, mutta aika oli myös toivoa täynnä. Vuosikymmenen loppu ja koko 1950-luku oli vakaata edistystä, vaikka maan sisäpolitiikkaa vaivasi vastakkainasettelu, puolueriidat ja politiikan lyhytjännitteisyys. Valtiontaloutta uhkasi kaiken aikaa kassakriisi. Suuret ikäluokat tungeksivat tuolloin kansakouluihin ja kaikilla kylillä elämä oli vilkasta.

Tulin kymmenen vuoden ikään 1950-luvun puolivälissä, ja päällimmäiset muistot liittyvät tunnelmiin vanhassa maalaistalossa. Asuimme hirsisessä, entisessä sotilasvirkatalossa, jonka päärakennus lienee ollut 1800-luvun alusta. Kymmenvuotispäivän tienolla podin jokatalvista influenssaa, ja olin ajoittain yksin kotona. Pirtti ja koko hirsitalo oli hiljainen. Suuren pirtin seinällä raksutti ruusukuvioinen kello mennyttä aikaa ja vähän tulevaakin. Kissa nuokkui, kuten sen tapa oli, suuren kiviuunin pankolla. Minä lueskelin ja kuuntelin hiljaisuutta. Yksinäisyyden lohdutukseksi äiti oli ostanut kilon pussin rusinoita, mikä tuntui silloin ruhtinaalliselta. Lueskelin luultavasti Kiven Seitsemää veljestä, jonka luin noina vuosina kerran talvessa. Kirja saattoi olla myös Linnan Tuntematon sotilas, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Linnan velikullat kiinnostivat.

Kun täytin 20 vuotta, maailma oli jo toisenlainen. Muistot ikävuodesta liittyvät yhteiskoulun abiaikaan. Kevättalven muistoihin on jäänyt abien tenttikausi. Kuuluin tenttiryhmään, joka on ollut yksi fiksuimmista ryhmistä joihin olen saanut kuulua. Kaikki opiskelivat tosissaan ja tenteissä oli mukava tunnelma, kun osaaminen oli huipputasoa.

Kevään tenttikauden muistikuviin kuuluvat lukemisen lomassa tehdyt hiihtoretket läheiselle Saarenvuorelle. Lähdin kipuamaan lumiseen vuoreen heti talon nurkalta. Keskipäivällä paistoi aurinko. Hanget olivat kovettuneet yön pakkasissa. Hankia pitkin oli helppoa hiihtää - vanhojen mäntyjen ja kuusien antaessa vahvaa tuoksua lumien sulaessa niiden oksilla. Kallioisen vuoren huipulta näkyi aurinkoinen maisema Jämsän joelle, Virmapyhälle ja Jokilaakson yli aina Jämsänkosken savupiipuille saakka.

Täysi-iäisyys saavutettiin 1960-luvulla 21-vuotiaana.  Oli kevättalvi vuonna 1966. Olin silloin aliupseerikoulussa Haminassa. Juuri tuona yönä, jolloin ohitin syntymähetken tunnit, olin vartiomiehenä aliupseerikoulun ase- ja ammusvarikolla. Kierrellessäni yhden aikaan aamuyöstä varikon ympärille rakennettua korkeaa verkkoaitaa, oli leuto talvinen sää. Oli tietysti aivan hiljaista ja hämärää. Ketään muita ei lähistöllä näkynyt. Kävellessäni pitkässä manttelissa ja pystykorva olalla mietin, että tällaistako se aikuiseksi tulo onkin.

Kun täyttää 50 vuotta, on tapana sanoa, että päivänsankari on tullut miehen ikään. 50-vuotispäivät ovatkin olleet ihmisen merkittävimpiä juhlahetkiä. Aikaisemmin ajateltiin, että silloin lähestytään vanhuutta, niinpä moni sai ennen syntymäpäivälahjaksi hopeapäisen kepin. Edelleenkin voi hyvin sanoa, että täyttäessään 50 ihminen on ns. uransa huipulla. Keskeiset seikat ovat jo hahmottuneet, ura, asema, siviilisääty, vanhemmuus, varallisuus jne. Tärkeitä tehtäviä on tietysti - jos terveyttä riittää - vielä edessäpäin.  

Itsekin juhlin puolta vuosisataa hieman tavanomaista näyttävämmin. Juhlat järjestettiin Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan ateljeessa ja sen viereisessä kahvilassa. Otin vastaan omaisten, ystävien ja työtovereiden onnittelut ateljeen korokkeella, Gallen-Kallelan upeiden töiden keskellä. Itsestä tuntui melkein ujolta olla keskipisteenä noin mahtavassa tilassa.

Seuraava vuosikymmen kului – kuten niin monelta - intensiivisen työn ja osallistumisen merkeissä. Kun 50 vuotta tuntui vielä ihan vitsiltä – ”ai jaa, että ollaan jo näin vanhoja” – 60 ikävuoden lähestyessä tunnelma ja ajatusmaailma muuttuivat. Katse ikään kuin kääntyi taaksepäin. Uuden vuosikymmenen alkaessa ryhdyin yhä enemmän ajattelemaan sitä, mistä olen tullut ja mitä on jäänyt taakse. Vähitellen mieleen kiteytyivät kaksi itselle tärkeää seikkaa: inspiroivat ihmiset ja kiinnostavat asiat.

Kulunut vuosikymmen 60 ikävuodesta 70 ikään on tuonut taas elämään paljon muutoksia. Puolivälissä siirryin eläkkeelle. Olen jatkanut senkin jälkeen kevyttä konsultointia lähinnä Ulkoministeriöön. Vuosikymmenen suurin muutos tapahtui omassa roolissani. Tommin, Sannin ja Emman syntymät tekivät minusta kolminkertaisen papan. Papan rooli on tuntunut erittäin mukavalta ja antoisalta. Sen olennaisin osa on hyvien suhteiden luominen elämänsä alussa olevaan sukupolveen. Onnistuminen riippuu täysin itsestä.  

Tätä kirjoitettaessa 70-vuotispäivä on vielä edessäpäin. Vuosikymmenen taas vaihtuessa joutuu väistämättä ajattelemaan tulevaisuutta. Elämä on rajallinen ja kahdeksas vuosikymmen on jo ihmisiässä paljon.

Vanhenemisen huomaa fyysisen kunnon väistämättömänä heikkenemisenä. Kyse ei ole vain voimien vähenemisestä ja kömpelyyden lisääntymisestä. Erilaisten vaivojen vuoksi joutuu tutustumaan kroppaansa entistä tarkemmin. Korjatessa käytetyn autonkin tuntemus kasvaa.

Entisenä tulevaisuuden tutkijana tiedän, ettei elinajanodote lupaa montaa vuosikymmentä.  Voi ehkä ajatella, että olisi onnekasta nähdä vielä kerran vuosikymmenen vaihtuminen. 70 ikävuoden saavuttaneen miehen elinajanodote on Suomessa 12 – 13 vuotta. Elinajanodotteet ovat tilastollisia suureita. Ne eivät välttämättä ennusta kunkin yksilön tulevaa kohtaloa.

Omat henkilökohtaiset tavoitteet eivät enää voi olla kovin merkittävät. Eniten huomio kohdistuu lasten tukemiseen ja lastenlasten elämänalun seuraamiseen. Paljon on tietysti muutakin, mikä herättää uteliaisuutta ja oivaltamisen halua. Ja historia on aina loputon aarreaitta. Lyhyesti sanottuna: Oppia ikä kaikki - vieläkin.