Kehitysyhteistyön idealistit inhorealisteiksi

Edellisessä blogikirjoituksessani ihmettelin entisen suurlähettilään Matti Kääriäisen ulostuloa mielipidekirjassaan Kehitysyhteistyön kirous. Hän tuomitsee harjoitetun politiikan tehottomaksi ja monin osin vahingolliseksi. Äärimmäisen köyhyyden vähentämisessä – mikä on kehityspolitiikan keskeisimpiä tavoitteita - on epäonnistuttu. Muutos parempaan ei ole ainakaan kehitysyhteisyöllä saatu aikaan. Päinvastoin, kehityspolitiikka lisää vastaanottajamaiden korruptiota, mikä on pahin yhteiskuntakehityksen syöpä köyhissä maissa.

Näinkin asian voi nähdä, mutta tosiasiassa kokonaiskuva kehityksestä on tällöin hämärtynyt ja jopa väärä. Yksilöpsykologisesti tapaus on kuitenkin tuttu. On lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka idealistisesti hyvää tarkoittaen ovat ryhtyneet ”parantamaan” maailmaa mutta ovat sitten pettyneet. Maailma tai heidän pyrkimystensä ja toimintansa kohde ei olekaan muuttunut, kehittynyt tavalla, jota tavoiteltiin. Pettymys johtaa reaktioon, missä aikaisempi hyvä käännetään päälaelleen.

Erityisesti kehitysyhteistyössä ilmiö on tuttu. Hyvin monet idealistit ovat lähteneet kehitysmaihin, köyhiin maihin, auttamaan siellä asuvia parantamaan elämänsä olosuhteita. Kun tuloksia ei tule tai ne tulevat hyvin hitaasti, idealistista tulee helposti inhorealisti. Negatiivinen tunne puretaan kohteena olleisiin ihmisiin ja maihin. He ovat tuottaneet frustroivan pettymyksen.

Pettymyksessä on usein kyse jo lähtökohdiltaan väärästä ajattelusta. Hyvin monilla kehitysyhteistyöhön heränneillä on tunne ja ajatus, että jos minun maailmankuvani mukainen politiikka – joko siellä tai täällä – saadaan aikaan, kehitys lähtee itsestään hyvään suuntaan. Usein taka-ajatus on sama, mikä meillä 60-lukulaisilla (1960-luvun nuorilla) idealisteilla aikanaan oli. Kunhan todellisuus ja asiat tiedostetaan, muutos parempaan syntyy itsestään. Näinhän ei meillä eikä maailmalla tapahtunut.  

Monilla idealisteilla mieli ja maailmankuva kääntyy inhorealistiseksi jo muutamasta kerrasta tai kokemuksesta. Matti Kääriäinen teki työtä kehitysyhteistyön 40 vuotta. Häntä voi siten kutsua kokeneeksi. Ihmeellistä onkin, jos käsitysten muutos tapahtui vasta viime vuosina. Tämän eikä edellisenkään blogin tarkoitus ei ole kuitenkaan mollata Matti Kääriäisen ulostuloa, mutta hän tarjoutuu esimerkiksi erittäin herkkään ajankohtaan, jolloin paineet perinteisen kehitysyhteistyön alasajoon ovat kasvaneet, usein muusta syystä kuin itse yhteistyön tuloksista.

Sinänsä on täysin väärä käsitys, ettei köyhien maiden tilanteessa ole tapahtunut kohentumista. Tosin käsitys on yleinen. Aivan äskettäin, tämän vuoden puolella, Taloustutkimuksen tekemä kysely osoitti, että suomalaisista vain 11 % tiesi, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärä on viime vuosina alentunut. Peräti 76 % luulee, että tilanne on vain heikentynyt. Tätä käsitystä Matti Kääriäisen väitteet vahvistavat.

Todellisuus on toisenlainen. Äärimmäisen köyhyyden synonyymi tai rinnakkaiskäsite on aliravitsemus tai nälänhätä. Aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien ihmisten lukumäärä oli vuosina 1990 - 92 noin 1000 miljoonaa eli miljardi. Vuosina 2012 - 14 vastaava luku oli enää 805 miljoonaa, eli 200 miljoonaa vähemmän. Tämäkin on tietysti aivan liikaa, mutta suunta on positiivinen.

Ravitsemuksen ja ruokaturvan kehityksen positiivista kuvaa vahvistaa vielä se, että samaan aikaan maapallon väkiluku on lisääntynyt 5,3 miljardista 7,2 miljardiin. Kaiken kaikkiaan siis nyt saa yli 2 miljardia ihmistä enemmän kohtuullisesti syödäkseen kuin parikymmentä vuotta sitten. Itse asiassa tämä on hämmästyttävä saavutus.

Kehitysskeptikot sanovat varmasti edellä olevan perusteella, että ongelmat kaikesta huolimatta tulevat ylipääsemättömiksi liian nopean väestönkasvun vuoksi. Voimakas väestönkasvu onkin kiistämättä ollut yksi hyvää kehitystä hidastava tekijä köyhissä maissa. Tilanne ei Afrikan osalta nopeasti muutukaan, koska väestön ikärakenne on nuorta ja syntyvyys on edelleen korkea. Afrikan nykyinen miljardin väkimäärä vielä kolmin- tai nelinkertaistuu.

Muutos on tässäkin suhteessa jo alkanut. Erittäin väestörikas Aasia on kulkenut syntyvyyden kehityksessä Afrikkaa edellä reilut parikymmentä vuotta. Mutta muutos Afrikassakin on alkanut. Etiopia on Afrikan toiseksi väkirikkain maa. Siellä asuu nyt 94 miljoonaa ihmistä. Hedelmällisyys on perinteisesti vaihdellut 6 ja 7 lasta naista kohden. Käänne alkoi 1990-luvulla. Hedelmällisyys on alentunut parissa vuosikymmenessä noin 4 lapseen naista kohden. Siitä on vielä matkaa Aasian 2,5 lapseen ja myös tasapainoväestökehitykseen, noin 2,1 lasta naista kohden. Väestökehityksen muutostrendit ovat hitaita.

Muutos on jo ollut menossa muutaman vuosikymmenen ja voimistuu koko ajan. Tämän voi kuka hyvänsä helposti nähdä, jos menee ruotsalaisen professori Hans Roslingin luomalle Gapminder-sivustolle. Ohjelma Don’t panic kertoo asian vastaansanomattomasti.

Kehitysyhteistyökriitikot sanovat tämän jälkeen tietysti, ettei kehitysyhteistyöllä ole ollut tässä muutoksessa suurta sijaa. Ainakin minä olen aivan toista mieltä. Kansainvälinen kehitysyhteistyöyhteisö on jo vuosikymmenien ajan luonut tavoitteita ja normeja hyvälle kehitykselle sekä etsinyt keinoja päämäärien saavuttamiseksi. Useinkaan tuloksiin ei ole päästy suoraviivaisesti ja virheitä tai laiminlyöntejä sekä varmasti myös väärinkäytöksiä on tehty. Eteenpäinmeno on kuitenkin ollut paljon parempaa kuin ilman.

Jokainen aika vaatii tavoitteiden ja keinojen uudelleen arviointia. Parhaillaan neuvotellaan YK:ssa kehitystavoitteista nimellä The Post 2015. Se tarkoittaa aikaa vuodesta 2015 vuoteen 2030, eli jatkoa vuonna 2000 hyväksytyille Vuosituhattavoitteille. Toisin kuin usein luullaan, ykköstavoite, äärimmäisestä köyhyydestä tai aliravitsemuksesta kärsivien ihmisten osuuden puolittaminen, lähes toteutuu kuluvana vuonna. Ruokaturvan parantamisessa seuraava tavoite tulisi olla varhaislapsuuden ravitsemustilanteen radikaali kohentaminen. On täysin mahdollista painaa alle 5 vuotiaiden aliravitsemustilanne maapallolla nollaan vuoteen 2030 mennessä. Kyse on muutaman kymmenen miljoonan lapsen ruokaturvan ja ravitsemuksen parantamisesta. Tämä tuskin tapahtuu kuitenkaan pelkän talouskasvun tai kovien markkinavoimien ansiosta. Kyllä siihen tarvitaan määrätietoista ja rohkeaa kehityspoliittista toimintaa ja kehitysyhteistyön rahoitusta.