YK 70 ja Suomen Kehy 50 vuotta

 Kuluva vuosi 2015 voi olla kehityspolitiikassa taas käännekohta. Joka tapauksessa vuosi on virstanpylväs sekä maailmanlaajuisessa politiikassa että Suomessa. Sekä Yhdistyneet kansakunnat, YK että Suomen harjoittama julkinen kehitysyhteistyö (Kehy) täyttävät pyöreitä vuosia. YK täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Suomen virallisen kehitysyhteistyön katsotaan alkaneen siitä, kun Kehitysaputoimisto aloitti toimintansa Ulkoministeriössä vuonna 1965.

Yleensä pyöreisiin vuosipäiviin liittyy juhlallisuuksia, tuloksien tarkastelua sekä ajankohtaisten asioiden nostamista esille. Näin saattaa olla tänäkin vuonna. Nyt helmikuun puolivälissä ei ole vielä tiedossa, miten ja millä tasolla vuosipäiviä juhlitaan vain juhlitaanko ollenkaan. Joku voi tietysti kysyä, onko yleensä syytä juhlaan. Kehitys maailmalla eikä meilläkään näytä kovin lupaavalta.

YK, Yhdistyneet kansakunnat luotiin Toisen maailmansodan aikana estämään sotien ja konfliktien syntyä ja seurauksia. Tätä samaa oli yritetty jo Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustamalla Kansainliitto. Jo varhain maailmansodan aikana Englannin pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt keskustelivat rauhanjärjestön tarpeesta ja perustamisesta. Kesäkuussa 1945 allekirjoitettiin vihdoin sopimus tällaisen kansainvälisen järjestön perustamisesta. Sota oli silloin jo Euroopassa ohi, mutta Yhdysvallat ja Japani jatkoivat sotaa vielä elokuulle, jolloin Japani lopulta antautui.

YK:n viralliseksi päiväksi tuli lokakuun 24.  Silloin liputetaan YK:n merkeissä ympäri maailmaa. Näin ollen YK:n perustamisesta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Juhlavuoden tunnelmaa kenties vaimentaa muutama vaikea väkivaltainen konflikti Lähi-idässä ja Afrikassa, ja ennen muuta vähitellen eskaloitunut sotatila Euroopan sydämessä, Ukrainassa. Ukrainan konflikti ja kriisi, tosiasiallinen sotatila ei ole jonkun maan sisäinen ongelma. Siihen on sotkeutunut monin tavoin naapurimaa Venäjä. Venäjä on vallannut Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan ja vienyt jatkuvasti sekä joukkoja että aseita Ukrainan itäiseen osaan. Siellä käytävissä taisteluissa on kuollut jo yli 5000 ihmistä. Pahin pelätään olevan edessäpäin. Jos Venäjä ei taivu diplomaattiseen ratkaisuun, jossa tunnutettaisiin toisen maan suvereniteetti ja koskemattomuus, länsivallat saattavat ryhtyä aseistamaan Ukrainan valtiota. Tämä alkaisi muistuttaa jo Espanjan sisällissotaa 1930-luvun lopulla. Siitähän tuli Toisen maailmansodan esinäytös.

Muuttunut konfliktitilanne siis kertoo, ettei YK ole pystynyt ylläpitämään kehitystä, joka sille määriteltiin tärkeimmäksi tehtäväksi. YK:n rauhaturvatoiminta on epäilemättä kyennyt estämään tai rajoittamaan monta alkanutta sotilaallista kriisiä, vaikkakaan ei kokonaan niitä estämään. Valtioiden väliset sodat ovat vähentyneet, vaikkeivat kokonaan poistuneet. Kuluneina 70 vuonna on väkivaltaisissa konflikteissa kuollut miljoonia ihmisiä ja parhaillaankin pakolaisena sotatilan tai konfliktien vuoksi on 50 miljoonaa ihmistä, mikä on korkein luku sitten Toisen maailmansodan.

YK:n vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset konflikteissa, joissa turvaneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan, Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Englannin tai Ranskan intressit ovat tavalla tai toisella mukana. Mailla on veto-oikeus YK:n operaatioihin ja kannanottoihin. YK:n päätöksentekorakenne on tältä osin maailmansodan jälkeisen tilanteen mukainen ja siten vanhentunut. Ensinnäkin pysyvien jäsenmaiden joukko ei enää vastaa eri maiden vaikuttavuutta. Englannin ja Ranskan rinnalle ja ohi voidaan hyvin nostaa esimerkiksi Japani, Saksa, Intia ja Brasilia. Toisaalta veto-oikeus tekee YK:sta kyvyttömän puuttua hyvin moniin merkittäviin kriiseihin kuten tällä erää Syyriassa. Venäjä ja Kiina estävät sen. Yhdysvallat estää YK:n toimintaa Palestiinassa, missä Yhdysvallat yksipuolisesti tukee Israelia.

Vaikka YK:n toiminta päätehtävässä on monin tavoin rajoitettua, organisaation vaikutus ulottuu erittäin laajalle globaaliin kehitykseen. Rauhan turvaamisen ja ylläpitämisen ohella YK:lla on suuri rooli kansainvälisessä kehityspolitiikassa, ihmisoikeuksien määrittelyssä ja turvaamisessa, humanitaarisen avun toimittamisessa hätää kärsiville sekä kansainvälisen oikeuden alalla. Entinen suomalainen YK-diplomaatti Max Jakobson korosti sitä, että YK:n vaikuttavin rooli on universaalien normien luomisessa. Toisin sanoen siinä työssä, missä määritellään mikä on hyvää ja oikeaa niin ihmisiä koskien kuin nykyisin yhä enemmän ympäristön suhteen. Vaikka normeja koko ajan rikotaan, maailman tulevaisuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että tätä työtä tehdään ja kehitystä seurataan.

Suomelle YK:n toiminta ja YK:n toimintaan osallistuminen on ollut koko sodanjälkeisen ajan hyvin tärkeä ja keskeinen ulkopolitiikan alue. Suomi tosin hyväksyttiin YK:n jäsenvaltioksi vasta vuonna 1955. Heti seuraavana vuonna Suomi lähetti joukkoja YK:n rauhanturvaoperaatioon Suezilla. Rauhaturvaamiseen osallistuminen onkin ollut keskeisintä osaa Suomen YK-politiikkaa. Se sopii hyvin Suomen tavoitteisiin ja suomalaiset sotilaat ovat osoittautuneet erittäin kyvykkäiksi YK:n operaatioissa.

Kehitysapurahoitus syntyi aikanaan 1950-luvulla Yhdysvaltojen sodan jälkeen Euroopalle myöntämän ns. Marshall-avun pohjalle. Marshall-apu oli tuottanut Länsi-Euroopassa nopeasti hyviä tuloksia ja samaa konseptia haluttiin nyt soveltaa vasta itsenäistyvissä kehitysmaissa. Suomalaisetkin lähtivät tähän työhön erilaisilla projekteilla jo 50-luvun lopulta ja erityisesti 60-luvun alusta alkaen. Toiminta virallistui Suomen ulkopolitiikaksi, kun kehitysaputoimista aloitti toimintansa keväällä 1965.

Julkisen kehitysavun taso säilyi toiminnan organisoinnista huolimatta hyvin pitkään erittäin pienenä. Vuonna 1971 määräraha ylitti euroina mitattuna 10 miljoonaa ja oli bruttokansatuotteeseen verrattuna noin 0,15 %. Mittasuhteet ovat sittemmin muuttuneet olennaisesti. Määrärahoissa on ollut kaksi voimakkaan kasvun vaihetta. Ensinnäkin vuosina 1983 – 1990. Määrärahat nousivat tuona aikana lähes viisinkertaisiksi, käyvin hinnoin lähes 600 miljoonaan euroon. Romahduksen ja hitaan kasvun jälkeen määrärahat kasvoivat vuosina 2003 – 2011 noin 500 miljoonasta noin miljardiin euroon vuodessa. Tämä oli silloin noin sadasosa koko maailman kehitysyhteistyöhön suuntaamista vuosittaisista varoista.

Suomen kehitysyhteistyön tunnelmaa varjostaa kaksi yleistä tekijää, Suomen valtion talousvaikeudet ja mahdollinen mielialan kääntyminen kehitysyhteistyötä vastaan. Merkittävä suomalainen puolue, Perussuomalaiset ovat jo vaatineet kehitysyhteistyön rahoituksen muuttamista vapaaehtoispohjaiseksi. Samaan aikaan kyselyissä, joissa kysytään, mistä valtion pitäisi menojaan leikata, kehitysyhteistyö on noussut taas kärkisijoille. Äskeinen julkisuuteen tullut kirja, Kehitysyhteistyön kirous, todennäköisesti lisää vettä myllyyn. Varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoja on jo leikattu nykyisen hallituksen toimesta. Pelättävissä on, että seuraavan hallituksen ohjelmaan tulee lisää määrärahojen leikkauksia.

Näissä tunnelmissa on tietysti vaikeaa juhlia mennyttä ja aikaan saatua, vaikka tulokset monin osin ovatkin hyvät. Vielä enemmän olisi kuitenkin tarvetta ja tuloksellisuuden tulisi olla parempaa. Kaikki edellytykset parempaan ovatkin olemassa.

Kymmenen vuotta siten, kun virallinen kehitysyhteistyö täytti 40 vuotta, vuosipäivää juhlittiin näyttävästi Vanhalla ylioppilastalolla. Kuluvana vuonna ei ainakaan vielä ole tullut julkisuuteen suunnitelmia 50 vuoden juhlajärjestelyistä. Kuluvaa vuotta vietetään Euroopan unionissa kehitysyhteistyön supervuotena. Lieneekö tämä riittävä huomionosoitus myös Suomen omalle politiikalle? Minusta ei. Kehitysyhteistyöpolitiikka ei vielä kuulu EU:n ns. kompetenssiin, vaikka koordinaatiota ja yhteisiä hankkeita tehdäänkin. Suomenkin rahoituksestahan huomattava osa kanavoituu sopimusten mukaisesti EU-elimien kautta. Tämä ei saisi kuitenkaan jäädä kansalaisjärjestöjen kehitysavun ohella ainoaksi toimintakanavaksi Suomen politiikalle.