Ehdoton totuus

Yrittäessämme sopeutua aikaan, jolloin ihmisiä tapetaan eri puolilla maailmaa ilman, että uhreilla olisi mitään osaa ja arpaa murhaajien todellisuuden tai maailmankuvan kanssa, joudumme yhä syvemmin pohtimaan, mistä tämä johtuu. Ilmeisiä vastauksia ei ole. Askarruttamaan kuitenkin jää, minkälaiseen todellisuuskäsitykseen ja totuuteen tappajien toimet perustuvat. Heillä täytyy olla usko johonkin, mutta mihin. On liian makaaberia ajatella, että he tekisivät näin pelkästään huvin vuoksi. Näin ei voi olla jo senkin vuoksi, että tappajat ovat usein valmiit uhraamaan samalla itsensä.

Itsemurhapommittajat ja lentokoneisiin pommeja asettajat ovat uhrimielessä eri asemassa. Jälkimmäiset voivat ajatella selviävänsä hengissä. Itsemurhapommittajien on voitettava ihmiselle ja kaikille luoduille luontainen itsesäilytysvaisto. Itsesäilytysvaisto on ihmisen vahvimpia vaistoja.

Mikä sitten voisi olla sellainen käsitys tai totuus, joka menee kaiken muun edelle. Sen totuuden täytyy olla ehdoton, absoluuttinen, jotta sen avulla voi työntää ajattelun ja inhimillisen tunteen syrjään.  

Ehdottomiin totuuksiin uskovia voidaan kutsua fundamentalisteiksi. Wikipedian mukaan ”fundamentalismi (lat. fundamentum, perustus, pohja) on etenkin uskontoon liittyvä ideologia, jossa pyritään palaamaan johonkin alkuperäiseen väittämään ja näkemykseen sekä oikaisemaan sellaiset uudemmat piirteet, joiden katsotaan hämärtävän totuutta.

Alkuperältään fundamentalismi on 1900-luvun alussa syntynyt pohjoisamerikkalainen kristillinen liike, joka korostaa Raamatun sanatarkkaa erehtymättömyyttä. Nykyisin fundamentalismia tunnistetaan myös muihin uskontoihin kuin kristinuskoon pohjaavista liikkeistä, kuten erityisesti islamista, juutalaisuudesta.” Uutisista on hyvin tuttuja islamilaiset koraanikoulut, joissa nuorille opetetaan koraanin sanomaa nuoresta alkaen ja vuodesta toiseen. Asiaa vähemmän tuntevalle toiminta muistuttaa aivopesua.

Ehkä ihmisessä on salainen toive saada kaikkeen – erityisesti nykyisenä nopean muutoksen ja suuren epävarmuuden aikana – tyhjentävä totuus, täydellinen selitys. Joillakin voi olla jopa luontaista taipumusta pitää omaa käsitystään ehdottoman oikeana. Hiukan tylysti sanottuna tällainen kertoo kuitenkin enemmän asianomaisen yksinkertaisuudesta ja tyhmyydestä.

Pelottavaksi ehdottoman totuuden omaamisesta tekee se, että nämä henkilöt katsovat olevansa oikeutettuja toimimaan muiden todellisuuden yli. Asian varmistamiseksi varsinkin uskonnolliset fundamentalistit pyhittävät totuutensa julistamalla sen jumalan sanaksi oli sitten kyseessä islamin Allah, juutalaisten Jahve tai kristittyjen Jumala.

Politiikallekaan fundamentalismi ei ole vierasta. Monet kansatkin pitävät itseään valittuna kansana, jolla on oikeus muiden kansojen yli. Tämä ei ole vierasta Yhdysvaltojen oikeistolle, joka vielä 2000-luvulla lähti nuoremman Bushin johdolla Lähi-itään ristiretkelle, mitä perusteltiin vapauden ja demokratian viemisenä alueelle, missä diktaattorit ja hirmuhallitsijat kuten myös siirtomaavallat ovat vuosisatojen ja -tuhansien ajan mellastaneet. Seuraukset nyt näemme ja saamme kaikki kärsiä nahoissamme.

Vapauden ja demokratian ristiretki nosti esiin ilmiön, jollaista ei enää osannut kuvitella olevan, Isisin jihadistit. Ilmiö vetää puoleensa eri tavoin sairaalla tavalla ehdottoman totuuden omaksuneet ja joille tämän ehdottoman totuuden vuoksi kaikki on sallittua. Aivan kuin ihmisoikeuksista ja inhimillisestä käyttäytymisestä ei olisi koskaan kuultukaan. Osataan tämä väkivalta-aalto on ajanut miljoonat liikkeelle, ja liikkeelle lähteneitä löytyy päivittäin satoja Suomen Torniosta ja Norjan Kirkkoniemestä saakka.

Erikoista ajan ilmiössä on se, että pintaan noussut ajattelu ja toiminta ovat täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä olemme tieteessä viime vuosikymmeninä havainneet ja oppineet. Joillekin tiedekin voi olla uskonto, mutta periaatteessa ainakin luonnontieteellinen tieto perustuu todennettuun havaintoon ja siitä tehtyihin päätelmiin. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin lukuisa määrä tiedemiehiä ja -naisia, jotka uhraavat aikansa uusiin havaintoihin ja uuden tiedon löytämiseen.

Tieteelliseen tietoon ei kuulu usko absoluuttiseen totuuteen. Pikemminkin päinvastoin. Tutkimuksella usein tähdätään uskomusten ja vanhan tiedon kyseenalaistamiseen. Tämä pätee luonnontieteen ohella myös humanistisiin tieteisiin, joissa havaintojen ohella turvaudutaan enemmän päättelykyvyn voimaan.

Aikanaan uskottiin luonnontieteessä lopullisen selityksen mahdollisuuteen. Ns. luonnonlait oli puettavissa eksakteihin matemaattisiin kaavoihin. Jo Pythagoraan nimiin laitettu yhtälö, jota koulumatematiikassa opetetaan, kertoo, että suorakulmaisessa kolmiossa hypotenuusan neliö on kateettien neliöiden summa.  Vielä käänteentekevämpi viisaus on Newtonin painovoimalaki, missä kappaleiden keskinäinen vetovoima riippuu suoraan niiden massasta ja kääntäen etäisyyden neliöstä. Varsinainen klassikko on Einsteinin yhtälö E=mc2, eli energia on massa kertaa valon nopeuden neliö.

Esimerkit antavat ymmärtää, että luonnonlait ja niihin perustuvat havaintomme ovat eksakteja ja absoluuttisia. Onkin todennäköistä, että luonnonlait ovatkin tällaisia. 1900-luvun fysiikka ja tähtitiede kertovat kuitenkin myös siitä, ettemme voi saada täysin tarkkaa kuvaa edes fyysisestä todellisuudesta. Kaikki ilmiöt tapahtuvat tiettyjen toleranssien, raja-arvojen puitteissa. Keskeisen teorian mukaan emme voi määrittää samanaikaisesti alkeishiukkasen massaa, paikkaa ja nopeutta. Luonnontieteessäkin on siedettävä epävarmuutta ja vaihtelevuutta.

Taide ilmaisee usein todellisuuden ja totuuden paremmin kuin tiede tai uskomukset. Lauri Viita kirjoitti aikanaan runossaan Hän tietää, vain ei luule seuraavasti:

                                                          Hän tietää, vain ei luule,

                                                          ei mitään muuta kuule:
                                                          On tyyntä, ellei tuule.

Erilaisuuden ja epävarmuuden sietäminen olisi inhimillisessä elämässä yhtä lailla tärkeää kuin tieteessä. Tämä sanoma ei kuitenkaan tavoittane niitä tahoja, jotka uskovat omaan, ehdottomaan totuuteensa.

Ajattelun aikajanalla

Historia on erittäin mielenkiintoista ja tärkeää. Se on tieteenala mutta yhtä paljon kunkin sukupolven tulkintaa menneestä ajasta. Tulkitsijoiden intohimoista ja tarkoitusperistä huolimatta historiankirjoituksen pitäisi perustua tosiasioihin niin paljon kuin se on mahdollista. Tosiasioiden totuudenmukaisuudesta joudutaan tietysti keskustelemaan ja vaikeus kasvaa, mitä kaukaisemmista asioista puhutaan. Kirjoitettua aineisto löytyy vain muutaman vuosituhannen ajalta ja se on sattumanvaraisia myös siinä suhteessa, mitä siitä on sattunut säilymään.

Vanhan kirjoituksen merkityksestä ovat hyvä esimerkki hieroglyfit, joiden luonne ja sanoma selvisivät vasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Viime kevään minulla oli mahdollisuus nähdä Lontoon käynnin yhteydessä kuuluisa Rosettan kivi The British Museumissa. Kivessä on sama teksti kirjoitettuna egyptiksi sekä hieroglyfeillä että ns. demoottisella kirjoituksella ja myös kreikaksi. Ranskalainen Champollion selvitti kiven hieroglyfien merkitykset ja siten niiden sanoman.

Aikaisemmin hieroglyfejä pidettiin vain jonkinlaisena koristetaiteena. Niiden ymmärtämisen avulla avautui kokonainen uusi maailma. Egyptin dynastioiden elämä ja historia pystyttiin avaamaan aina ajalta noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirjoitusten avautuminen ei lisännyt vain käsitystä tuosta muinaisesta kulttuurista ja elämänpiiristä. Se pakotti muuttamaan koko länsimaista maailmankuvaa.

Eurooppalaista kulttuuria kantaneen Katolisen kirkon valta oli vielä 1800-luvun alussa voimakas. Kirkon oli vaikea hyväksyä hieroglyfien kertomaa todistusta, ettei maailmaa luotukaan 6000 vuotta sitten vaan että universumi, missä elämme, on paljon vanhempi.

Kaikki eivät ole kiinnostuneita historiasta. Usein kuultu perustelu erityisesti koulun historianopetuksen tylsyydelle tai merkityksettömyydelle on, että kouluhistoria kertoo lähinnä kuninkaiden ja sotapäällikköjen tekemisestä ja että opiskelu on turhaa vuosilukujen pänttäämistä, vuosilukujen, jotka pian unohtuvat. Kritiikki korostaa vielä, että historiankirjoitus on unohtanut tavallisen kansan elämän.

Millaista kouluopetus on tänään? – siitä minulla ei ole tietoa. Olen kuitenkin eri mieltä kuninkaiden, keisareiden ja muiden valtaa pitäneiden tietämisen merkityksettömyydestä sekä myös vuosilukujen tarpeettomuudesta.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että aikaisemmassa historiassa ja varmasti myös esihistoriassa muutokset ja tapahtumat tapahtuivat klaanien, heimopäälliköiden, kuninkaiden, keisareiden ja myös sotapäälliköiden johdolla, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli tietysti selvää, että aikanaan muodostui myös eri puolille maailmaa kulttuuripiirejä, jotka yhdistivät laajoja kansanjoukkoja ja loivat niiden asukkaille elinkeinot ja toimintatavat aina hengellisiä muotoja myöten. Näistä kokonaisuuksista meillä ovat parhaita esimerkkejä korkeakulttuurit niin Lähi-idässä, Intiassa, Kiinassa kuin Väli-Amerikassakin.

Tosiasia kuitenkin on, että kansallisvaltiot alkoivat johtavana kokonaisuutena muotoutua vasta 1800-luvulla. Siihen asti kansojen menestys tai aikaansaannit tapahtuivat paljon valtaa pitäneiden kuninkaiden ja muiden hallitsijoiden toimesta. Kansakunta nykyisessä mielessä on siis vielä varsin nuori ilmiö. Vanhakantaisesta johtajavaltaisuudesta meillä on kuitenkin karmaisevia esimerkkejä erittäin runsaasti vielä 1900-luvulta. Hitler, Stalin ja Mao olivat periaatteessa sivistysvaltioiden johtajia. Diktaattoreiden aikaansaannoksena kymmenet miljoonat menettivät henkensä ja voi sanoa, että sadat miljoonat kärsivät.

Stalinin tavasta tehdä politiikkaa ja johtaa kansakuntaa oli vasta äsken Ylellä esitetty dokumentti, missä Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin sopimus Krimin Jaltalla 28.2.1945 merkitsi noin kahden miljoonan Saksaan ja Itävaltaan jääneen sotavangin palauttamista vankien vastustuksesta huolimatta. Stalinin tarkoituksena oli kostaa näille ihmisille joko ammuttamalla heidät heti rajalla tai lähettämällä heidät Siperiaan vanki- ja työleireille, missä monet menehtyivät.

Suvereeneilla johtajilla on siis historiassa ollut usein aivan ratkaiseva merkitys. Tuskinpa mongolitkaan olisivat aroiltaan luoneet historian suurinta mannervaltiota, ellei johtajanaan olisi ollut 1200-luvulla Tsingis-kaani. Suvereenien johtajien merkitys saattoi olla tuhoisa, mutta myös käänteentekevä. Aleksanteri Suuren kymmenen vuoden valtakausi 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua synnytti uuden aikakauden, hellenistisen kulttuurin, jonka vaikutuksia me edelleen elämme.

Hallitsijoilla on ollut merkitystä meille täällä pohjolassakin. Tänään tätä kirjoitettaessa, 6. marraskuuta eli ruotsalaisuuden päivänä, tuli kuluneeksi 382 vuotta, kun merkkipäivän henkilö, Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf kaatui Lütsenin taistelussa Saksassa.  Mirka Lappalaisen vuonna 2014 Tieto-Finlandia -palkinnon saanut teos: Pohjolan leijona – Kustaa II Adolf ja Suomi 1611 – 1632, antaa mainion ja monipuolisen kuvan tämän hallitsijan aikaansaannoksista. Vaikka kuningas jatkoi Vaasa-sukuisten kuninkaiden suurvalta Ruotsin luomista, luotiin hänen toimestaan valtakuntaa myös toimiva virkavalta ja ajanmukainen oikeuslaitos.

Vuosiluvuilla ja muulla numeroaineistolla on myös merkitystä. Faktojen avulla voimme hahmottaa eri asioiden suhteellisuutta ja kokonaisvaikutusta. Koollakin on merkitystä. Naapurimaamme Venäjä on pinta-alaltaan suuri maa, maailman suurin. Sen suuruus kuitenkin kutistuu, kun tarkastellaan väestökehitystä. Neuvostoliiton aikana maan kokonaisväestö oli noin 260 miljoonaa eli se oli neljänneksi suurin Kiinan, Intian ja USA:n jälkeen. Venäjän väkiluku on nyt hieman yli 140 miljoonaa ja supistuu koko ajan. Väkiluvun puolesta Venäjä vertautuu kohta Brasiliaan, Iraniin, Turkkiin ja Saksaan.

Faktat luovat siis suhteellisuuden tajua. Asioiden hahmotuskykyä palvelevat myös vuosiluvut. Vuosilukujen tarkasteleminen mahdollistaa havainnon, miten eri puolilla tapahtuneet kehitysvirtaukset vaikuttavat toisiinsa tai että ne tapahtuvat samanaikaisesti tai suhteessa toisiinsa. Riippuvuudet tulevat paremmin esiin. Opimmeko mitään historiasta? – sitä on syytä toivoa.