Ajattelun aikajanalla

Historia on erittäin mielenkiintoista ja tärkeää. Se on tieteenala mutta yhtä paljon kunkin sukupolven tulkintaa menneestä ajasta. Tulkitsijoiden intohimoista ja tarkoitusperistä huolimatta historiankirjoituksen pitäisi perustua tosiasioihin niin paljon kuin se on mahdollista. Tosiasioiden totuudenmukaisuudesta joudutaan tietysti keskustelemaan ja vaikeus kasvaa, mitä kaukaisemmista asioista puhutaan. Kirjoitettua aineisto löytyy vain muutaman vuosituhannen ajalta ja se on sattumanvaraisia myös siinä suhteessa, mitä siitä on sattunut säilymään.

Vanhan kirjoituksen merkityksestä ovat hyvä esimerkki hieroglyfit, joiden luonne ja sanoma selvisivät vasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Viime kevään minulla oli mahdollisuus nähdä Lontoon käynnin yhteydessä kuuluisa Rosettan kivi The British Museumissa. Kivessä on sama teksti kirjoitettuna egyptiksi sekä hieroglyfeillä että ns. demoottisella kirjoituksella ja myös kreikaksi. Ranskalainen Champollion selvitti kiven hieroglyfien merkitykset ja siten niiden sanoman.

Aikaisemmin hieroglyfejä pidettiin vain jonkinlaisena koristetaiteena. Niiden ymmärtämisen avulla avautui kokonainen uusi maailma. Egyptin dynastioiden elämä ja historia pystyttiin avaamaan aina ajalta noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirjoitusten avautuminen ei lisännyt vain käsitystä tuosta muinaisesta kulttuurista ja elämänpiiristä. Se pakotti muuttamaan koko länsimaista maailmankuvaa.

Eurooppalaista kulttuuria kantaneen Katolisen kirkon valta oli vielä 1800-luvun alussa voimakas. Kirkon oli vaikea hyväksyä hieroglyfien kertomaa todistusta, ettei maailmaa luotukaan 6000 vuotta sitten vaan että universumi, missä elämme, on paljon vanhempi.

Kaikki eivät ole kiinnostuneita historiasta. Usein kuultu perustelu erityisesti koulun historianopetuksen tylsyydelle tai merkityksettömyydelle on, että kouluhistoria kertoo lähinnä kuninkaiden ja sotapäällikköjen tekemisestä ja että opiskelu on turhaa vuosilukujen pänttäämistä, vuosilukujen, jotka pian unohtuvat. Kritiikki korostaa vielä, että historiankirjoitus on unohtanut tavallisen kansan elämän.

Millaista kouluopetus on tänään? – siitä minulla ei ole tietoa. Olen kuitenkin eri mieltä kuninkaiden, keisareiden ja muiden valtaa pitäneiden tietämisen merkityksettömyydestä sekä myös vuosilukujen tarpeettomuudesta.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että aikaisemmassa historiassa ja varmasti myös esihistoriassa muutokset ja tapahtumat tapahtuivat klaanien, heimopäälliköiden, kuninkaiden, keisareiden ja myös sotapäälliköiden johdolla, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli tietysti selvää, että aikanaan muodostui myös eri puolille maailmaa kulttuuripiirejä, jotka yhdistivät laajoja kansanjoukkoja ja loivat niiden asukkaille elinkeinot ja toimintatavat aina hengellisiä muotoja myöten. Näistä kokonaisuuksista meillä ovat parhaita esimerkkejä korkeakulttuurit niin Lähi-idässä, Intiassa, Kiinassa kuin Väli-Amerikassakin.

Tosiasia kuitenkin on, että kansallisvaltiot alkoivat johtavana kokonaisuutena muotoutua vasta 1800-luvulla. Siihen asti kansojen menestys tai aikaansaannit tapahtuivat paljon valtaa pitäneiden kuninkaiden ja muiden hallitsijoiden toimesta. Kansakunta nykyisessä mielessä on siis vielä varsin nuori ilmiö. Vanhakantaisesta johtajavaltaisuudesta meillä on kuitenkin karmaisevia esimerkkejä erittäin runsaasti vielä 1900-luvulta. Hitler, Stalin ja Mao olivat periaatteessa sivistysvaltioiden johtajia. Diktaattoreiden aikaansaannoksena kymmenet miljoonat menettivät henkensä ja voi sanoa, että sadat miljoonat kärsivät.

Stalinin tavasta tehdä politiikkaa ja johtaa kansakuntaa oli vasta äsken Ylellä esitetty dokumentti, missä Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin sopimus Krimin Jaltalla 28.2.1945 merkitsi noin kahden miljoonan Saksaan ja Itävaltaan jääneen sotavangin palauttamista vankien vastustuksesta huolimatta. Stalinin tarkoituksena oli kostaa näille ihmisille joko ammuttamalla heidät heti rajalla tai lähettämällä heidät Siperiaan vanki- ja työleireille, missä monet menehtyivät.

Suvereeneilla johtajilla on siis historiassa ollut usein aivan ratkaiseva merkitys. Tuskinpa mongolitkaan olisivat aroiltaan luoneet historian suurinta mannervaltiota, ellei johtajanaan olisi ollut 1200-luvulla Tsingis-kaani. Suvereenien johtajien merkitys saattoi olla tuhoisa, mutta myös käänteentekevä. Aleksanteri Suuren kymmenen vuoden valtakausi 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua synnytti uuden aikakauden, hellenistisen kulttuurin, jonka vaikutuksia me edelleen elämme.

Hallitsijoilla on ollut merkitystä meille täällä pohjolassakin. Tänään tätä kirjoitettaessa, 6. marraskuuta eli ruotsalaisuuden päivänä, tuli kuluneeksi 382 vuotta, kun merkkipäivän henkilö, Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf kaatui Lütsenin taistelussa Saksassa.  Mirka Lappalaisen vuonna 2014 Tieto-Finlandia -palkinnon saanut teos: Pohjolan leijona – Kustaa II Adolf ja Suomi 1611 – 1632, antaa mainion ja monipuolisen kuvan tämän hallitsijan aikaansaannoksista. Vaikka kuningas jatkoi Vaasa-sukuisten kuninkaiden suurvalta Ruotsin luomista, luotiin hänen toimestaan valtakuntaa myös toimiva virkavalta ja ajanmukainen oikeuslaitos.

Vuosiluvuilla ja muulla numeroaineistolla on myös merkitystä. Faktojen avulla voimme hahmottaa eri asioiden suhteellisuutta ja kokonaisvaikutusta. Koollakin on merkitystä. Naapurimaamme Venäjä on pinta-alaltaan suuri maa, maailman suurin. Sen suuruus kuitenkin kutistuu, kun tarkastellaan väestökehitystä. Neuvostoliiton aikana maan kokonaisväestö oli noin 260 miljoonaa eli se oli neljänneksi suurin Kiinan, Intian ja USA:n jälkeen. Venäjän väkiluku on nyt hieman yli 140 miljoonaa ja supistuu koko ajan. Väkiluvun puolesta Venäjä vertautuu kohta Brasiliaan, Iraniin, Turkkiin ja Saksaan.

Faktat luovat siis suhteellisuuden tajua. Asioiden hahmotuskykyä palvelevat myös vuosiluvut. Vuosilukujen tarkasteleminen mahdollistaa havainnon, miten eri puolilla tapahtuneet kehitysvirtaukset vaikuttavat toisiinsa tai että ne tapahtuvat samanaikaisesti tai suhteessa toisiinsa. Riippuvuudet tulevat paremmin esiin. Opimmeko mitään historiasta? – sitä on syytä toivoa.