Asiantuntija

Osallistuimme perjantaina 20.4. Tommin ja Sannin esikoululuokan isovanhemmille valmisteltuun tutustumistilaisuuteen. Tilaisuus oli kaikin puolin onnistunut. Näkemämme ja kuulemamme oli yllättävän monipuolista ja oivaltavaa. Touhu esikoulussa antaa varmasti tenaville paljon onnistumisen elämyksiä.

Aamupäivän lopuksi teimme tutustumisretken läheiselle purolle. Siellä pesii ja ruokailee lukuisa joukko lintulajeja. Erilaisia lokkeja oli paljon. Valkoposkihanhien lauma oli jo suuri. Ne olivat juuri palanneet muuttomatkaltaan. Näimme myös tavin ja telkän.

Tässä yhteydessä Tommi mainosti minua lintujen ja linnunpönttöjen asiantuntijana. Se huvitti suuresti esikoulun opettajia sekä hämmästytti ja hämmensi minua. En ole koskaan kokenut olevani erityinen lintuasiatuntija, ornitologista puhumattakaan.

En tiedä, mistä kuusivuotias Tommi oli sanan asiantuntija napannut, mutta asian selitys on kai siinä, että ostin viime marraskuussa Tampereen luontokaupasta kaksosten syntymäpäivälahjoiksi Tommille telkän ja Sannille västäräkin pöntön. Suureen haapapölkkyyn sorvattu telkänpönttö on niin suuri, että jaksoin juuri ja juuri sen kantaa. Niinpä pönttö teki Tommiin vaikutuksen.

Pöntön asentaminen puuhun on tulevan kesän ohjelmassa. Perehdyin tietysti luontokaupan antamiin ohjeisiin siitä, mitä pöntön kiinnittämisessä puuhun pitäisi ottaa huomioon. Mitä kaikkea sen pohjalle pitää laittaa valmiiksi odottamaan tulevaa pesijää. Näin minusta tuli Tommin silmissä alan asiantuntija.

Jossakin määrin olen pyrkinyt seuraamaan lintujen elämää ja opetellut tunnistamaan niitä. Kirjoittelen jo seitsemättä vuotta muistiin havaintoja linnuista niin mökiltä kuin kotoa. Suomessa lienee yli 250 lintulajia. Tunnistaisin niistä näöltä 60 – 70, mikä on vaatimatonta mutta kuitenkin. Äänestä erotan paljon harvemman.

Tärkeintä ei olekaan kaikkien asioiden tieteellinen tai yksityiskohtainen tuntemus. Sen verran on hauska kuitenkin tietää, ja ainakin ottaa selvää, että voi seurata ja ymmärtää kesäpaikan ja kodin yleisimpien lintujen ja muidenkin luontokappaleiden elämää. Se antaa elämyksiä ja kehittää ns. luontosuhdetta, mikä meille suomalaisille on tärkeää.

Näitä elämyksiä ja ympäröivän luonnon havainnointia pyrin omalta osaltani siirtämään myös lapsenlapsien sukupolvelle. Se kai on meidän isovanhempien etuoikeus. Siinä sivussa saamme siis palautteena mainintoja mairittelevasta asiantuntevuudesta.

Asiantuntijoihin viitataan usein yleisessä keskustelussakin, kun halutaan vedota jonkin hankkeen puolesta tai sitä vastaan. Asiantuntijat ovat siis tässä mielessä arvostettuja. Olisikin tärkeää, että meillä on käytettävissä riittävästi asiantuntemusta ratkaisuja tehtäessä. Elävä elämä kuitenkin osoittaa, että näin ei useinkaan ole. Yhä useammin on niin, ettei monimutkaisista tai muuten vaikeista asioista ole kenelläkään riittävää asiantuntemusta, puhumattakaan täydellisestä asiantuntemuksesta. Siitäkin huolimatta päätöksiä pitää tehdä.

Kun katselen jälkikäteen omaa, noin neljänkymmenen vuoden työuraani, voin kai sanoa, että minulla oli asiantuntemusta ainakin kahdessa asiakokonaisuudessa, perushyödykepolitiikassa ja Suomen huoltovarmuudessa. Ensimmäistä aihetta selvittelin, tutkin, ja kirjoitin siitä sekä otin kantaa neljän vuosikymmenen ajan. Toista harrastin yli kaksikymmentä vuotta. Nämä vuosimäärät kertovat, että asiantuntemuksen hankkiminen vaatii yleensä paljon aikaa.

Menemättä kovin perusteellisiin selityksiin, voin lyhyesti kertoa, että perushyödykepolitiikka liittyy kehitysmaiden ulkomaankaupan ja talouden kehitykseen ja kehittämiseen. Perehdyin aiheeseen 1970-luvun alkupuolella, kun ensimmäisen öljykriisin jälkimainingeissa ryhdyttiin YK:n toimesta kehittään ns. Uutta kansainvälistä talousjärjestystä, UKTJ:tä. Perushyödykkeet, siis kehitysmaille tärkeät tuotteet kuten kahvi, sokeri, puuvilla, mineraalit ja metallit, olivat UKTJ:n ytimessä. Edustin Suomea kuusi vuotta alaa edistävässä kehitysrahoituslaitoksessa, jonka päämaja oli Amsterdamissa. Aihepiiri kuivui kuitenkin vähitellen aika pieneen ja niinpä olin 2010-luvun alussa enää harvoja alan asiantuntijoita Suomessa.

Huoltovarmuudesta en tässä mainitse muuta kuin sen, että termi huoltovarmuus on minun käyttöön ottamani vuonna 1981. Alalla on paljon asiantuntijoita mm. Huoltovarmuuskeskuksessa, joka aikaisemmin oli Puolustustaloudellinen suunnittelukunta. Itse en ole ollut alan asiantuntija enää vuosikausiin.

Kun palaan elämyksiin, joita isovanhemmat ja lastenlapset keskenään voivat saada, voin kertoa vielä käynnistämme Tommin ja Sannin kanssa Kaivopuistossa viime helmikuussa. Oli oikein ihana talvinen päivä ja tähtitornin viereinen pulkkamäki oli parhaillaan.

Kaivopuistossa oli myös vanhempi mies ja nuori nainen kahden hevosen kanssa. He ajeluttivat maksua vastaan pienellä reellä ympäri puistoa. Lumi pöllysi ja vauhti oli hurja. Ajoimme ensin yhdessä Tommin ja Sannin kanssa. Tommi ja Sanni tekivät ajelun vielä kaksistaan tämän vanhemman miesohjastajan kyydissä. Sivusta katsoen meno näytti tosiaan hurjalta.

Kun ajelu oli ohi, Sanni totesi, että ”Nyt meillä on Tommin kanssa vanhana kertomista.” Tämä kommentti lienee seurausta siitä, että usein kerron elämyksellisesti muistikuvia lapsuuden touhuista kotieläinten kanssa maatalossa. Myös muut eläinjutut kiinnostavat ja ovat elämyksellisiä. Elämyksissä olemme kaikki asiantuntijoita.