Käyntikortteja elämästä

Kouluaikainen hyvä ystäväni kirjoitti ystävättäriensä kanssa runokirjan ”Kuuntele tarkasti”. Luin tietysti tarkasti ystäväni runot, joissa hienolla tavalla pelkistyy eletty elämä. Luonnonvoimien sileäksi muovaamat rantakalliot, hioutuneet pienet kivet, sudenkorentojen hauraat siivet - vankkaa ja haurasta, vaikuttava vertauskuva elämästä. Erityisen vaikutuksen teki runon nimeltä Kunniavieras ja erityisesti runon päättävä säe:

Et ole sattuma, et erehdys.

Olet elämän jano.

Kunniavieras ajattomuudesta.

    Nämä lauseet panivat ajattelemaan. Millainen vieras olen?

    Ei ole sattumaa, että tänä koronan hallitsemana vuonna moni ajattelee elettyä elämää, ja myös tulevaisuutta. Tulevaisuuskin on kenties erilainen kuin ennen koronaa osasi ajatella ja toivoa. Erityisesti se voi olla sitä meille riskiryhmäläisille, koska erotumme joukosta ihan uudella tavalla. 

    Keväinen korona-aika, suositeltuine karanteineen kotona, oli hyvää aikaa tutkailla taakse jäänyttä elämää. Koota aikanaan kirjoitettua aineistoa, pohtia uudelleen syntyjä syviä ja arvioida tulevia näköaloja. Itseäni koskevaan muisteluun sain mainiot raamit ja uutta virikettä miniältäni Piialta. Hän antoi joululahjaksi muistelukirjan: ”Isoisä – kerro minulle, tarinasi on erityinen”.

    Kirja-aiheen idea on alun perin hollantilainen. Sen suunnitteli ja laati Elma van Vliet -niminen naishenkilö. Hän havahtui omassa elämässään kyselemään liian myöhään äidiltään tämän nuoruudesta ja suvun historiasta. Äiti ei dementoiduttuaan enää kyennyt vastaamaan tyttärensä kysymyksiin. Tämän vuoksi Elma van Vliet laati kirja-aihion kysymyksineen, jonka aihion avulla jokainen voi halutessaan peilata omaa elämäänsä, ja kertoa tarinansa lastenlapsilleen.

    Tätä mainittua kirjaa siis täyttelin muiden muistelujen ohella. Isoisän tarina -kirjassa on todella paljon kysymyksiä - yli 150. Niiden avulla voi kartoittaa, läpivalaista ja pohtia itseä ja elettyä elämää. Monet kysymykset menevät herkille alueille. Luonnollisesti kysytään: ”Mitkä sinun nuoruudenhaaveistasi ovat toteutuneet?” Mitä unelmia minulla olikaan? Olenko tai olenko ollut kunniavieras?

    Jos ja kun olen ollut kunniavieras, mikä onkaan jättämäni jälki, ikään kuin käyntikorttini elämästä. Käyntikorttihan on tuttu esine. Käynti- tai nimikortteja on nykyisin lähes jokaisella, ainakin työelämässä olevilla. Tapa on levinnyt kaikkialle. Muistan omalta työuraltani muutamat tapaukset Aasiasta, missä tapaamani henkilöt ojensivat korttinsa kahdella kädellä kortista kiinni pitäen ja samalla kumartaen. Niin arvokas asia ja ele se heille oli.

    Käyntikortin historia on pitkä. Toisella nimellä korttia kutsuttiin aikanaan visiittikortiksi. Suomen valokuvataiteen museon sivustolla on kerrottu (6.6. vuonna 2011), että sana visiittikortti on käännös ranskankielisestä nimestä carte-de-visite. Kun tultiin vierailulle, visiittikortti ojennettiin palvelijalle, joka kiikutti talon väelle tiedon vieraan saapumisesta. 1800-luvulla suosittuja olivat koristeelliset kortit, jollainen jätettiin myös muistoksi käynnistä. Ne laitettiin eteisessä olevaan koriin. Visiitti- tai myöhemmin siis käyntikortti oli hyvin henkilökohtainen muisto olemassaolosta.

    Kirjoitukseni ja niiden kokoelmat ovat eräällä tavalla käyntikortteja elämästäni, olemassaolostani. Filosofian tunnetuimpia ja eniten siteerattuja lauseita on ranskalaisen filosofin René Descartesin lause: ”Cogito, ergo sum, Ajattelen, siis olen.” Ajatusteni taltiointi on siis todistus olemassaolostani, vierailustani, käyntikorttini.

    En ehkä rohkene alleviivata kykyjäni ajatella, ainakaan syvällisesti, vaan tulkitsen tuon latinankielisen lauseen itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorenzin sanoin: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Ihmettelyn ominaisuus ja oikeus kuuluu meille kaikille ihmisille, vauvasta vaariin.

    Paljon ihmeteltävää on ollutkin omana aikananikin. Kokoilen aineistoja pieniksi tai suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Osa mennee omakustanteena painoon. Ne ovat viestejä jälkipolville, jos he haluavat ottaa ne vastaan. Juuri eilen lähetin uusimman jutun kirjapainoon. Tätä hommaa riittänee niin kauan kuin voimia ja kykyä riittää. Vielä en tiedä minkälaisia kortteja koriin kertyy.

Niin ne unelmat! Nuoruuden unelmat ja haaveet ovat jo ehkä haalenneet tai kerrassaan unohtuneet. Mutta mitä unelmoisi tänään? Siihen tuli yllättäen vastaus kevyen musiikin sanoittajaneron, Vexi Salmen poismenosta. Hänen jättityötään arvioitaessa nousi esiin monta helmeä. Lukuisissa sanoituksissaan Salmi kykeni kiteyttämään jotain olennaista elämästä. Itselle kolahti erityisesti kappale, joka epäilemättä liikuttaa monia muitakin. Se on kuin hiottu timantti, joka säteilee, John Steinbeckin sanoin, valoa moneen suuntaan. Laulun sanat tulkitsevat hyvin myös minun tuntemuksiani.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

                           xxxx

On vapautta istua iltaa yksinänsä

Ja tuntea tutkia sisintänsä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

                           xxxx

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

Ja olla kuin kaikua jatkuvasta

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

 

Ps. Kerroin edellisessä blogissani (24.5.2020: ”Aika sanoa – aika vaieta”), että lopettelen blogien kirjoittamista. Tämä blogi oli kuitenkin ihan pakko kirjoittaa.