Hervottoman naurun metsästys

Ilo on ihmisen luonteenomainen piirre. Ilo on myös onnen olomuoto, jota jokainen kaipaa ja etsii. Ylimmillään ilo pursuaa nauruksi, joskus ihan hallitsemattomaksi ja hervottomaksi. Asiantuntijat sanovat, että se on hyväksi terveydelle. Ilo pidentää ikää.

Tämä on varmasti totta, mutta miksi sitä tapaa niin harvoin. Onko ilon, ja parhaimmillaan hervottoman naurun puute nyt elettävän ajan ilmiö, vai johtuuko hieman iloton fiilis iän karttumisesta? Voiko vanhana nauraa hervottomasti? Vai johtuuko liian vakava ilmapiiri yhteiskuntamme olosuhteista? Koimme maassamme 1990-luvulla kipeän taloudellisen laman, ja parhaillaan eletään sitkeää taantumaa. Nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole koettelemuksina olleet mitään verrattuna moniin historian vaiheisiin. Suurimmalla osalla väestöstä on ongelmista huolimatta asiat kuitenkin hyvin.

Suomi on hyvin monella mittarilla maailman kärkimaita. Paljon parempaan on jopa vaikea päästä, vaikka parantamisen varaa löytyykin. Vertailuissa Afrikan maat joutuvat yleensä häntäpäähän. Kuitenkin siellä käydessämme koemme, että Afrikassa on paljon iloa ja valoa. Johtuisiko tämä erilaisesta ikäjakautumasta?

Kehittyneiden maiden väestö on keskimäärin varsin iäkästä. Kun tarkastellaan mediaani-ikää, eli ikää, jota nuorempia ja vanhempia ihmisiä on yhtä paljon, erot Afrikan ja kehittyneiden maiden välillä ovat huimia. Japanin väestö on keskimäärin kaikkein vanhin, eli mediaani-ikä on siellä 45 vuotta. Suomi kuuluu tässäkin vertailussa 42 vuoden mediaani-iällään kärkipäähän.

Useimpien Afrikan maiden ikäjakautuma on totaalisesti toisenlainen. Ugandan, Nigerin, Malin ja Arabian niemimaalla sijaitsevan Jemenin mediaani-ikä on vain 15 – 16 vuotta. Ovatko näiden maiden ihmiset iloisempia ja nauravaisempia kuin meidän, en tiedä.

Ihmisen varhaisnuoruuden iloa mietin katsellessani pienen Sannin puuhailua. Sanni on nyt kaksoisveljensä Tommin kanssa puolitoistavuotias. Jokin viikko sitten kummallakin oli tavoitteena nouseminen lattian pinnasta pystyyn, ja pääseminen isojen ihmisten tavoin liikkeelle omin jaloin.

Minuutin aikaisemmin syntynyt Tommi kulkee asioissa aina hieman edellä, mikä jonkin verran harmittaa Sannia. Tommi oli taapertanut jo muutaman viikon, kun Sanni vielä harjoitteli tuen varassa pystyyn nousemista. Erään kerran hän oivalsi, että istahtaessaan selkä suorana parikymmentä senttiä korkealle rahille, hän onkin ihan kuin isot ihmiset. Riemu oli täydellinen, kun Sanni oivalsi, että hän kykenee nousemaan ilman tukea rahilta pystyyn seisomaan. Niinpä sitten tätä uutta taitoa piti kokeilla ja toistaa kerta toisensa jälkeen. Meille isoille oli helppo nähdä kuinka suuren ilon tämä uusi taito ja mahdollisuus Sannissa synnytti. Se näkyi hymynä ja kuului hihkaisuina.

Uuden oppiminen ja oivaltaminen on suurimpia ja vilpittömämpiä iloja. Oivaltamisessa ei ikä ole rajoitteena. Mietin kuitenkin Sannia katsellessa, ettei – jos saan elää – liene enää monen vuoden päässä se aika, jolloin on itselle saavutus päästä ylös rahilta ihan itse, vaikka vähän korkeammaltakin. Osaanko olla siitä yhtä iloinen kuin Sanni uudesta saavutuksestaan? Tuskin. Tuolloin on takana paljon luopumista sekä vanhenemisen tuomaa kömpelyyttä ja rajoittuneisuutta.

Tosin asiaa voi lähestyä hieman toisinkin. Kävimme 1970-luvun alussa katsomassa Linnanmäen Peacockissa maailmankuulua klovnia Charlie Riveliä. Charlie Rivel oli katalonialainen sirkustaiteilija, oikealta nimeltään Joseph Andreu i Lassere. Hän oli ottanut taitelijanimekseen Charlien ihailemansa esikuvan, Charlie Chaplinin mukaan. Charlie Rivel aloitti sirkustaiteilijana jo kolmivuotiaana ja esiintyi sirkuksessa monissa rooleissa, ennen kaikkea akrobaattina.

Peacockissa esiintyessään Charlie Rivel oli jo vanha mies, yli 75 vuoden. Niinpä hänen  klovnihamonsa ei ollut tavanomainen. Yleensä sirkusten klovnit ovat törmäilijöitä, joille sattuu kaikenlaista kommellusta ja epäonnea. He tekevät näillä kommelluksillaan itsestään yleisön silmissä naurettavia.

Charlie Rivel liikkui hitaasti ja elehti pienin elein. Vanhalla kömpelöllä klovnilla oli suuria vaikeuksia päästä pyrkimyksiensä perille. Rekvisiittana olivat kitara, tuoli sekä klovnin päällä oleva pitkä, punainen trikoomekko. Klovnin asuun kuului luonnollisesti kaljua markkeeraava tukkalaite ja valtava nenä. Ongelmana oli, miten hän pääsisi istumaan tuolille voidakseen soittaa kitaralla serenadin.

Kun useimmiten klovnille nauretaan, Charlie Rivel sai eleillään ja esityksellään katsojat nauramaan itselleen. Charlie osoitti myös huomiota pienin elein kauniimmalle sukupuolelle, jollainen esityksessä oli joko konkreettisesti tai kuvitteellisesti mukana. Olipa mies kuinka kömpelö tai pökkelö, näin siis voi aina menetellä.

Iloa, hyvää mieltä, huvittuneisuutta ja hauskaa voi löytää monella tavalla. Hervottoman naurun tavoittaminen on jo vaikeampaa. Iän myötä esteeksi tullee myös jonkinasteinen kyynnillistyminen.

Hervoton nauru edellyttää hyvää tarinaa ja/tai hyvää tarinan kertojaa. Oma muistikuvani menee tässäkin 1970-luvulle. Kollegani Tapani Erling oli siihen aikaan armoitettu tarinankertoja. Tapani menestyi urallaan muutenkin hyvin, ja hän jäi jokin aika sitten eläkkeelle Tullihallituksen pääjohtajan paikalta.

Miten ollakaan, erään kerran Tapani kertoi Tullinpuomin ravintolassa, missä olimme jatkoilla, varsin tunnettua juttua tavallisesta Virtasesta. Juttuhan etenee jatkotarinana, missä Virtanen tunnistetaan mitä erilaisimmissa tilanteissa – ja nimenomaan hän.  Eräs vaihe tarinassa tapahtui Pietarin kirkon portailla, joiden eteen oli kerääntynyt kymmentuhantinen joukko kuuntelemaan paavin sanomaa – urbi et orbi.  Paikalla oli myös kaksi tavallista suomalaista. Toinen kysyy kaveriltaan, että tunnetko nuo kaksi tuolla edessä. Toinen vastaa: ”Kyllähän minä Virtasen tunnen, mutta kuka on tuo hiippalakkinen siinä vieressä”. Tämä jatkotarina, eri tilanteineen, hyvin kerrottuna, ja ehkä hyvällä juomalla vauhditettuna, sai taas kerran nauramaan niin sanotusti katketakseen, aivan hervottomasti.

Käytin itsekin joskus jatkotarinoiden kertomista tehdäkseni vaikutuksen joihinkin kouluaikaisiin tyttöystäviin, tai ainakin sellaisiksi toivottuihin. Nauru monta kertaa maittoi, ainakin itselle – niin ainakin muistan. 

Ps. Terveisinä kaikille näille sivuille eksyneille kerron, että pidän blogin kirjoittamisessa nyt runsaan parin kuukauden tauon. Keskityn rakennushommiin ja kesän viettoon maalla. Palaan elokuun lopulla taas areenalle uusin pohdinnoin. Monet kiitokset mukanaolijoille ja käväisijöille. Oikein antoisaa kesää kaikille!