Kuka sammutti maaseudun valot?

Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallinto Nasa julkaisee hyvin mielenkiintoisia kuvia maapallosta yöaikaan. Kuvat on otettu Kansainväliseltä avaruusasemalta (ISS). Maapallon yömaisemaa värittävät tuhannet ja taas tuhannet valopisteet, jotka muodostavat aivan kuin tähtikuvioita tai avaruuden galakseja. Valon lähteet tulevat paikoista, joissa ihmiset asuvat ja toimivat. Ne kertovat myös eri maiden ja maanosien kehityksestä ja elintasosta.

Neuvostoliiton perustaja Lenin pyrkiessään määrittelemään sosialismin totesi 1920-luvulla, että sosialismiin pääseminen edellytti koko maan sähköistämistä ja modernia teollisuutta. Sähköistäminen oli siis sosialismissa olennainen osa kehitystä.

Yhtä lailla sähköistäminen oli kehityksen merkki myös Suomessa. Vielä 1960-luvun puolivälissä edistettiin valtion toimesta viimeisten, harvaan asuttujen alueiden sähköistämistä. Kun sähköt saatiin vedetyksi viimeisiin kyliin joskus 1980-luvulla, koettiin nykyajan yltäneen maan joka kolkkaan. Koko maan sähköistys oli kansallinen saavutus.

Maapallon yökuvat kertovat paljon asutuksen lisäksi eri alueiden kehitysvaiheesta. Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan itärannikon valomeret erottuvat hyvin. Niiden vastakohtana Afrikan yö on edelleen varsin pimeä. Niilin rannat, Pohjois-Afrikan kaupungit, Nigerian ja naapurimaiden rannikko sekä Etelä-Afrikka ovat siellä eniten valaistuja alueita. Jyrkin rajalinja kulkee kuitenkin Etelä-Korean ja Pohjois-Korean välillä. Etelä-Korea on nykyisin yhtä valomerta. Siellä ei juuri maan pinnalta tähtitaivasta voi nähdä. Pohjois-Korean ainoa valopiste löytyy pääkaupungista, Pjongjangista. Jyrkkä ero kertoo siitä, kuinka dramaattisesti erilaiset poliittiset valinnat voivat vaikuttaa kehitykseen.

Kun oikein tarkkaan katsoo, löytyy eroja myös Ruotsin ja Suomen väliltä. Pohjois-Ruotsin valopisteet, Upsalan pohjoispuolella, ovat harvemmassa kuin Pohjanlahden toisella puolella. Suurimmat valopisteet löytyvät rannikoiden kaupungeista, Kölivuoristosta laskeutuvien jokien varsilta sekä pohjoisen malmialueilta.

Pohjois-Ruotsin asutuksen kehitys on osaltaan harjoitetun politiikan tulosta. Sosialidemokraattisen puolueen maatalouspolitiikka lähti jo 1960-luvulla siitä, että Ruotsi tulee toimeen Etelä-Ruotsin maatalouden tuotannolla. Skånen tuotanto-olosuhteet kun vastaavat Keski-Euroopan viljelyolosuhteita.  Lisäksi Ruotsille riittää 80 prosentin omavaraisuus. Näin maatalouden osuus pohjoisen asutuksessa heikkeni.   

Suomessakin sotien jälkeen suurin joukoin kyliin asettunut väestö alkoi 1960-luvulla purkautua asutuskeskuksiin ja vieläpä ulkomaille, etenkin Ruotsiin.  Maataloudesta toimeentulon saava väestö loi sodan jälkeen maaseudun perusasutuksen. Muutos tuli kuitenkin rajuna. 1960-luvulla alkanut rakennemuutos johti tuotantotilojen lukumäärän rajuun supistumiseen. Suomessa oli maitoa meijeriin lähettäviä tiloja 1970-luvun alussa noin 210 000. Nyt maitotilojen lukumäärä on enää noin 9 000, ja lukumäärä alentunee tulevaisuudessa ehkä pariin tuhanteen.

Jo yksin maitotilojen lukumäärän putoaminen merkitsi lähes puolen miljoonan työikäisen hakeutumista maataloudesta muihin tehtäviin, useimmiten pois maaseudulta. Muuttoliike oli pääosin tämän väistämättömän kehityksen seurausta. Parempia elinoloja alettiin hakea muualta, kun pienviljelyn ja metsätöiden mahdollisuudet kutistuivat.

Vaikka maatalouden rakennemuutos on ollut perustrendeiltään väistämätön, on sitä voitu joko nopeuttaa tai hidastaa. Molempiin politiikkavaihtoehtoihin on ollut halukkuutta. 1960-luvulla nopeuttajiin kuului etupäässä Sosialidemokraattinen puolue. Tuolta ajalta on jäänyt muistiin Arvo Salon kiteytys: ”Tapa talonpoika päivässä”. Jos hän tarkoitti maatilojen lukumäärän supistumista, iskulause oli karmeudestaan huolimatta alimitoitettu. Maatilojen lukumäärä supistui kymmenkertaisella nopeudella.

Sosialidemokraatit olivat vaatineet pitkään, että maataloudessa oli siirryttävä pinta-alaperusteisesta verotuksesta ns. todellisten tulojen verotukseen. Seurauksena oli, että pienviljelijöiden, joilla ei ollut aikaisemmin ollut varaa hankkia koneita tai tuotantorakennuksia, suhteellinen verotus kohosi, kun poistoja ei ollut. Muutos tiesi monelle ajolähtöä.

Lähtöä vauhditti myös peltojen paketointilaki, joka hyväksyttiin toukokuussa 1969. Paketoinnilla pyrittiin leikkaamaan maatalouden ylituotantoa. Tuotannon kasvu oli parissa vuosikymmenessä johtanut sodan jälkeisen ajan niukkuudesta maataloustuotteiden vientitarpeen nousuun. Aikanaan raivattujen peltojen paketointi oli monelle kova henkinen isku. Vaihtoehtona olisi voinut olla kesannointivelvoite, jota sitten myöhemmin sovellettiinkin maataloustuotannon säätelyn keinona.

2000-luvulla tuottajien ja kuluttajien vastakkainasettelu on jo jäänyt taa. Pitkään harjoitettiinkin politiikkaa, missä päämääränä oli alueellisesti tasapainoinen kehitys koko maassa ja myös maaseudun elinvoiman ylläpito. 2010-luvulla näyttäisi suunta muuttuneen. Politiikan kärkiaiheiksi nousee nyt teemoja, jotka kiihdyttävät maaseudun autioitumista.

Politiikassa eri puolueet pyrkivät ajamaan asioita, jotka katsovat olevan koko maan mutta etenkin omien kannattajien etua. Puolueet priorisoivat itselleen tärkeitä asioita. Tällä hetkellä näyttäisi, että etenkin Vihreät ajavat asioita, jotka kiihdyttävät maaseudun tyhjentymistä. Viime eduskuntavaaleissa Vihreiden kärkiteemoja oli turkistuotannon lopettaminen Suomessa. Se merkitsisi ehkä välillisine vaikutuksineen 25 – 30 000 työpaikan menetystä maaseudulla.

Vihreät haluavat lopettaa myös turpeen käytön energiatuotannossa. Suomen maapinta-alasta on suota tai turvemaata noin 9 miljoonaa hehtaaria, eli kolmannes. Turpeen määrä lisäksi kasvaa koko ajan.

Talvivaaran pahojen epäonnistumisten ja ulkomaisten kaivosyhtiöiden kiinnostuksen vuoksi Vihreät ovat nihkeitä kaivostoiminnan laajentamiselle Suomessa. Heidi Hautalan pelkää, että Lapista on tulossa Pohjolan Kongo. Toivottavasti ihmisiä ja työntekijöitä ei kuitenkaan kohdella Lapissa samalla tavalla kuin Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kaikkiaan Suomessa on kaivostoimintaa viidelläkymmenellä paikkakunnalla. Suomesta löytyy kultaakin enemmän kuin useimmista muista Euroopan maista.

Kaikille edellä mainituille elinkeinotoimintaa näkökohdille löytyy kyllä hyvät perustelut. Mutta kun mm. ilmastovaikutuksiin vedoten halutaan rajoittaa voimakkaasti myös rakentamista haja-asutusalueille, kylien tyhjentymistä ei voi estää.

Vihreän ajattelun ideologinen visio näyttäisi olevan, että ihmisten asuminen ja toiminta tulisi keskittää rataverkon varsille taajamiin ja kaupunkeihin. Näin voitaisiin heidän käsityksensä mukaan minimoida väestön vaikutus ilmaston lämpenemiseen.

Maaseudun elinvoima ja asutus riippuvat viime kädessä kunkin alueen elinkeinotoiminnasta. Elinkeinotoiminta luo toimeentulon edellytykset. Elinkeinorakenne on koko ajan muuttuva ja sen muutosta voidaan tukea tai estää yhteiskunnan toimin. Globaalin talouden ja myös maapallon ympäristön muutokset luovat edellytyksiä uudelle yritteliäisyydelle eri puolille maata, toisin kuin usein kuvitellaan. Myös Suomessa tarvitaan kuitenkin suotuisa investointi-ilmasto, jonka tarpeesta kehitysmaiden kehityksessä usein puhutaan. Jos tämän syntyminen halutaan poliittisten prioriteettien ja valintojen vaikutuksesta estää, viimeisen tehtäväksi jää valojen sammuttaminen.