Ajan kulu

Aika, tuo neljäs ulottuvuus, kiinnostaa meitä aina. Mietin paljon itsekin ajan kulumista. Se on kiinnostanut koulupojasta asti myös siksi, että olen kiinnostunut historiasta. Luin mm. juuri nyt ajankohtaisen kirjan, Tuntemattoman sotilaan heti sen ilmestyttyä, kymmenvuotiaana.

Työelämässä ajalle tuli uusi suunta, kun 1970-luvulla pääsin mukaan tulevaisuuden tutkimukseen Suomen tulevaisuuden tutkimuksen edelläkävijän professori Pentti Malaskan johdolla. Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa, jossa työskentelin, tähtäin oli 5 – 15 vuoden päähän tulevaisuudessa. Kiinnostavin hanke oli kuitenkin SITRAn vuonna 1981 julkaisema Suomen talous vuonna 2010, eli katsaus 30 vuoden päähän. Meistä tekijöistä monet pääsivät tekemään ennakointien jälkiarvioinnin, eli vuosina 2009 ja 2010 toteutetun jälkitarkastelun.

Sanalle kulu Kielitoimiston sanakirja antaa useita merkityksiä. Yleisemmin sillä tarkoitetaan tietysti maksuja, menoja ja kustannuksia. Sanaa voidaan käyttää myös merkityksessä ”aikansa kuluksi”, missä ollaan tekemisissä ajan kanssa.

Sanakirjan mukaan kulu voi viitata myös vanhaan ihmiseen, loppuun kuluneeseen esineeseen tms., esimerkkinä ”Äijän kulu”. Tässä ollaan jo lähellä asian ydintä.  Yhteen kirjoitettuna ajankulu olisi tarkoittanut hieman muuta.

Ajan kuluminen ja ajanlasku ovat kiinnostaneet ihmistä aika kauan, ainakin tuhansia vuosia. Ajan seuraaminen on ollut itse asiassa myös tieteellisen ajattelun alkupiste.

Lähi-idässä, etenkin Kaksoisvirtain maassa, sekä Niilin laaksossa mahdollisuudet ajan havainnointiin olivat erinomaiset. Tähtitaivaat olivat ja ovat aavikoilla lähes käden ulottuvilla. Ajanlaskun perusteet ovatkin tähtitaivaan ilmiöissä: vuodessa, Kuun kierrossa ja vuorokausivaihtelussa. Ajan mittaaminen liittyi taivaankappaleiden liikeratoihin, Maan kiertoon auringon ympäri, Kuun kiertoon Maan ympäri ja maapallon pyörähdykseen akselinsa ympäri.

Ajan mittarit löytyvät siis makrokosmoksesta. Nykyisin sekunnin ja myös muiden aikavälien tarkat mittaukset erilaisissa digikelloissa perustuvat kuitenkin atomien värähtelyyn, eli mikrokosmokseen.

Kaksoisvirtain alueen tähtitieteilijät antoivat meille jo 4000 vuotta sitten tavan jakaa vuorokausi lyhyempiin jaksoihin, tunteihin. Astrologit olivat havainneet taivaalla säännöllisiä tähtikuvioita ja niiden perusteella määriteltiin tunnetut 12 Linnunradan kuviota Kuun vuosikiertojen lukumäärän mukaan. Tämä sama luku määritteli päivän valoisan ajan jaon 12 hetkeen, eli tuntiin. Uudessa Testamentissa Matteuksen evankeliumissa tämä sanotaan 27. luvussa 45. jakeessa seuraavasti:

”Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen.”

Yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus kuoli. Ristinkuolema tapahtui siis noin kolmen tunnin aikana puolen päivän jälkeen.

Myöhemmin yöaika alettiin jakaa vastaavalla tuntijaolla. Näin meillä on 24 tunnin vuorokausi. Arkikielessä käytetään edelleen rinnakkain sekä 12 tunnin että 24 tunnin sanastoa. Koska 60 oli Babyloniassa pyhä luku, tunnit jaettiin 60 minuuttiin ja minuutit 60 sekuntiin.

Ihmiselle on luonteenomaista tekninen keksiminen ja kehittäminen. Ihminen ei tyytynyt vain auringon nousuun ja auringon laskuun. Ajan mittaamiseen kehitettiin teknisiä apuvälineitä jo varhain. Nekin perustuivat säännölliseen liikkeeseen. Aurinko ja siten auringon valon varjo kulkevat valoisana aikana tunnetuin reitein. Pystyyn juntattu seiväs jättää varjon taakseen. Varjon kulku voitiin jalostaa aurinkokelloksi.

Tällainen kello, oli se kuinka hienoksi kehitetty vain, ei ole kuitenkaan kovin tarkka. Ensinnäkin se on riippuvainen siitä, onko sää selkeä vai onko pilvistä. Toiseksi maapallon kiertoradat muuttuvat vuodenaikojen mukaan. Kun ajan kulu ei ollut hektisen tarkkaa, tämäkin tarkkuus riitti kyllä hyvin.

Keski-ajalla alettiin kehittää mekaanisia kelloja, jotka hyödynsivät edestakaista heiluriliikettä. Amsterdamin Rijksmuseossa näkemäni heilurikello 1600-luvulta oli suuren huoneen kokoinen. Ei mitään yhteyttä siihen hienomekaniikkaan, mihin kehittyneissä tasku- ja rannekelloissa myöhempinä vuosina päästiin.

Aurinkokellojen aikoihin rinnakkaisia ajan mittareita olivat ns. vesikellot, missä veden hupeneminen vesiastiasta pienen reiän kautta kertoi kuluneen ajan. Samaa asiaa ajoivat palavat kynttilät, joiden kylkiin oli viivoitettu kuluva aika.

Vesikelloon viittaa Mika Waltari pääteoksessaan Sinuhe egyptiläinen pohtiessaan ajan kulua ihmisen iän kannalta seuraavasti:

”Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellossa. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla pidempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta.”

Waltari oli kirjoittaessaan Sinuhea 37 – 38 vuotias, eli mies parhaassa iässä. Ymmärsikö hän, miten vanha ihminen ajankulun kokee? Ehkä jotenkin. Joka tapauksessa tuo lainaus kertoo psyyken  kokemuksesta, jonka mukaan ajan kulumisen kokemus on hyvin suhteellista. Joskus aika kuluu hitaasti, joskus liian nopeasti. Albert Einstein kyllä kertoi meille Suhteellisuusteoriassaan, että ajan kulu on avaruudessa myös fysiikan lakien perusteellista suhteellista. Se riippuu kappaleiden nopeudesta suhteessa toisiinsa. 

Iän myötä ajan kulumisen nopeus tuntuu kiihtyvän. Takana on huomattavasti enemmän subjektiivista aikaa kuin edessä. Kun katselee tiimalasia, missä yläsuppilon hiekka hiljalleen valuu kapeuman läpi alaosaan, hiekan valuminen näyttäisi ihan kuin kiihtyvän, kun hiekkaa on vain vähän jäljellä.

Mitä tästä voisi sanoa opetukseksi itselle ja muille? Olisiko paras tyytyä sanontaan: Ota ajastasi vaarin? Minua ehkä viehättää oman pappani, Kalle-Vihtorin viisaus. Hänellä oli tapana sanoa: ”Jos ei elämä muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Niinhän se on, mutta tärkeintä lienee itse kullekin, että liike jatkuu.