Sisar värikäs

Tällä vähän oudolla otsakkeella alleviivaan Suomen työllisyydessä tapahtuvia muutoksia. Mielessä oli aluksi ehdotus otsakkeeksi Sisar hento keltainen, mutta erilaisten rasismi- ja rotukysymysten suhteen pitää olla nykyisin hyvin tarkka. Väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri ja leimautuminen esimerkiksi rasistiksi on pienestä kiinni. Todettakoon vielä, etten usko rodulliseen erilaisuuteen, mitä ihmisten ihon värierot symboloisivat. Maapallon eri puolilla asuneiden ja elävien ihmisten erot ovat sattuman seurausta perimässä sekä sopeutumaa luonnonoloihin, missä esimerkiksi auringonvalon runsaus on ollut ratkaiseva ulkoinen tekijä.

Eri puolilla asuvia on menneisyydessä totuttu erottelemaan vaihtelevin värikoodein, jotka eivät edes pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia, erityisesti kiinalaisia kutsuttiin aikanaan keltaiseksi roduksi. Ihonväri aasialaisilla on kuitenkin yleensä ruskean eri sävyjä. Samoin on laita afrikkalaisilla. Afrikan kohdalla puhuttiin joskus mustasta, eli Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Tummimmatkin afrikkalaiset ovat kuitenkin ruskean sävyisiä, vaikkakin ruskea voi joskus olla lähellä mustaa.

Pahiten värierottelu meni pieleen Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla. Intiaaneja kutsuttiin lännenkirjoissa punanahoiksi. Tämä johtui ainakin osittain intiaanien käyttämistä ihomaaleista. Lähinnä punaisia ovat valkoihoiset, joiden ihon läpi pintaverenkierto heijastuu helpommin kuin muilla. Näin käy ainakin saunan jälkeen tai kun nolostuneena oikein punastuu.

Värivaihtoehtojen pohdiskelu lähti liikkeelle aikanaan hyvin suositusta Georg Malmsténin Valkea sisar iskelmästä, joka kuvaa suomalaista sairaanhoitajaa. Laulu alkaa sanoin

                      Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen

                      Hän hymyävän katseensa suopi, lohtua tuopi ain.

Kerrotaan, että tämän vuonna 1934 levytetyn kappaleen, sanoitti Martti Jäppilä, kun hän oli toipumassa Oulun lääninsairaalassa umpisuolenleikkauksesta. Laulusta tuli hyvin suosittu ja se säilytti suosionsa pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Samalla sanat leimasivat – hyvin positiivisesti – sairaanhoitajan työtä suomalaisissa sairaaloissa.

Laulun sanoma ei ehkä kuitenkaan anna aivan oikeata kuvaa sairaanhoitajan todellisesta työstä. Hennon sijasta pitäisi ehkä käyttää sanaa vankka. Sen verran kuntoa ja voimia vaativaa työ käytännössä on.

Erilaiset värivaihtoehdot valkoisen ohella kertovat jo sen, että sairaanhoito ei jääne pelkästään suomalaisten hoitajien käsiin. Hoitoala on niitä harvoja työtehtäviä, joista varmasti voidaan sanoa, että työpaikkojen tarve tulee kasvamaan. Ikäihmisten lukumäärä kasvaa tasaisesti ja hoitotyössä väistämättä tarvitaan ihmisten käsiä. Hylje- yms. robotteja on tuotu jo vanhusten lemmikeiksi. Varsinaista hoitoa ja toiminnallista auttamista ei voida kuitenkaan jättää pelkästään koneiden varaan.

Sisar keltainen viittaa provosoivasti aasialaisiin hoitajiin, mikä sävyttäminen – sanotakoon se varmuuden vuoksi vielä kerran – ei pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia sairaanhoitajan ammatin hankkineita on kuitenkin jo paljon maailmalla. Esimerkiksi filippiiniläisiä sairaanhoitajia on eräiden tilastojen mukaan ulkomailla jo kahdeksan miljoonaa. Heitä on tullut jo muutamia Suomeenkin. Toinen esimerkki työn kansainvälistymisestä ovat kesäisin saapuvat marjanpoimijat, jotka tuhansin saapuvat pohjoismaihin.

Tuloistaan siirtotyöläiset lähettävät suuren osan perheelleen kotimaahan. Rahoilla kunnostetaan kotia ja koulutetaan lapsia. Siirtotyöläisten lähettämä raha kehitysmaihin on kolminkertainen viralliseen kehitysyhteistyörahoitukseen verrattuna. Siitä on siis tullut ratkaisevan tärkeä osa kolmannen maailman kehityksen rahoitusta.

Ikääntyvänä henkilönä olen itsekin kiinnostunut vaiheesta, jolloin tarvitsen väistämättä ulkopuolista apua. Keskimäärinhän ihmiset sairastavat ja tarvitsevat apua elämänsä pari viimeistä vuotta. Tämä on tietysti yksilöllistä. Toiset tarvitsevat hoivaa useita vuosia, toiset kaatuvat suorilta jaloilta.

Minulle on aivan samantekevää minkäväriset ne hoitajan kädet ovat, jotka ehkä aikanaan tarvitsen päivittäiseen selviytymiseen. Tärkeintä on hoitajan ammattitaito, asenne ja persoonallisuus. Se ei ole kansallisuudesta tai etnisestä taustasta kiinni.

Olen käynyt muutaman kerran ikäihmisille tarkoitetussa Tapiolan palvelutalossa syömässä ja tarkkaillut samalla siellä toimivaa henkilökuntaa. Nykyisin aputyövoimana tai harjoittelijana on usein maahanmuuttajana tullut latino tai afrikkalainen. Havaintojeni perusteella ei ole syytä huoleen. Temperamenttinsa mukaisesti nämä henkilöt ovat vanhuksia kohtaan useimmiten hyvin iloisia, ystävällisiä ja auttavaisia. Ehkä heillä on kulttuuritaustansa vuoksi myös luontaisesti kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan.