Venäjä jää yksin

Puolustusministeriö julkaisi yhteistyönä ulko- ja sisäministeriön kanssa tehdyn arvion Venäjän kehityksestä sekä sen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta vaikutuksesta Suomessa ja lähialueillaan, ja kauempanakin. Raportin nimi on kuvaava, Voiman Venäjä. Vastaavan vuonna 2012 julkaistun raportin nimi oli Muutosten Venäjä ja vuonna 2008 taas Haasteiden Venäjä. 

Voiman Venäjä kuvaa hyvin sitä mielikuvaa, mikä maan politiikasta on viime vuosilta syntynyt. Venäjä haluaa tulla noteeratuksi suurvaltana ja tämän aseman saavuttamiseksi maa harjoittaa aggressiivista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Taas kerran, Neuvostoliiton tapaan, maa panee voimavaransa armeijan ja puolustusvoimien kehittämiseen.

Neuvostoliiton aikana panokset tuottivat huonosti tulosta. Oli tietysti selvää, ja on edelleen, että ydinasevaltana maa on varteenotettava ja vaarallinen osapuoli. Ydinasetuho – kuten tiedetään – on tuho koko ihmiskunnan olemassaololle tai ainakin sivistykselle. Tässä suhteessa Neuvostoliitto/Venäjä oli, on ja pysyy suurvaltana.

Neuvostoliiton aikana oli ilmeistä, etteivät armeijaan ja puolustukseen suunnatut panokset kertautuneet kehityksenä ja hyvinvointina muuhun yhteiskuntaan ja talouteen. Varustelukilpailu Yhdysvaltojen kanssa ajoi osaltaan Neuvostoliiton talouden konkurssiin - poliittisen konkurssin ohella.

Voiman Venäjä -raportti antaa ymmärtää, ettei nykyinenkään panostus armeijaan ja puolustukseen säteile kovinkaan paljon Venäjän talouteen. Luonnollisesti puolustusvoimain investoinnit lisäävät kysyntää, mutta muuten kytkentä on heikko. Raportti on suurella ammattitaidolla ja asiantuntemuksella kirjoitettu. Onhan sen tekemisessä ollut mukana yli 40 alansa johtavaa asiantuntijaa.

Kuten raportissakin osoitetaan, Venäjä tulkitsee sekä Neuvostoliiton hajoamisen että nykyisen kansainvälisen politiikan paitsion lännen salajuonien aiheuttamaksi. Syypäitä ovat Yhdysvallat ja erityisesti NATO. Venäjä kokee olevansa ympäröity maan integriteettiä ja olemassaoloa uhkaavilla voimilla. Tässä tilanteessa maa hakee ratkaisua kahtaalta. Toisaalta se toimii erittäin aggressiivisesti heikkoja naapureita kohtaan - jopa sotilaallista voimaa käyttäen. Huippuesimerkki on Ukraina, jonka kanssa käytävä sota on jatkunut jo viisi vuotta.

Toisaalta Venäjä hakee ”ystäviä” valtioista tai hallituksista, jotka eri syistä taipuvat sen tahtoon ja intresseihin. Näitä maita löytynee alkaen Keski-Aasiasta, Transnistriaan ja nyt Etelä-Amerikkaan saakka. Nimeltä mainiten Georgian ja Moldovan osat, sekä Syyrian ja Venezuelan hallitukset. Venäjä pyrkii hyvään yhteistyöhön myös Kiinan kanssa, mutta maiden välillä asetelma on hyvin erilainen kuin muualla.

Kun tarkastelee Neuvostoliiton/Venäjän suhteiden kehitystä Kiinaan, voi sanoa, että se on ollut monivaiheinen. 1950-luvulla Kiina oli poliittisesti ja taloudellisesti ja teknologisesti hyvin riippuvainen Neuvostoliitosta. Maiden suhde, etenkin kun Neuvostoliitto oli ylivoima-asemassa, oli kompleksinen. Taustalla oli kilpailu kommunistisen maailman johtajuudesta. Kiistaa oli myös alueellisesta vallasta. Siperian itäosien poliittinen hallinta oli arka asia, ja on ehkä edelleen, vaikkei sitä näy päivän politiikassa.

Tänä päivänä Kiinan ja Venäjän suhde on käänteinen. Venäjä tarvitsee enemmän Kiinan tukea kuin päinvastoin. Kiinalle Venäjän raaka-aineet ja markkinat ovat yksi muiden joukossa. Rajanaapuruus ja läheisyys Siperiasta tekee mahdolliseksi kasvavan taloudellisen vuorovaikutuksen.

Monet muut Venäjän yhteistyökumppanit ovat hyvin erilaisia kuin Kiina. Venäjän kansainvälisen politiikan dramaattisimmat maat ja alueet ovat olleet Ukraina ja Syyria. Syyrian valtaapitävä hallitus johtajanaan Bašar al-Assad tulee olemaan viime vuosien oman maan kansalaisten kannalta tuhoisin hallitus. Noin 22 miljoonan kansasta ainakin 13 miljoonaa on joutunut lähtemään pakolaiseksi. Kuolleiden lukumäärästä on vain epämääräisiä arvioita, heitä on ainakin puoli miljoonaa. Tätä roistohallitusta Venäjä tukee ja auttaa tuhoamaan kansalaisiaan.

Venäjän ulkopolitiikan uusin avaus suuntautuu Etelä-Amerikkaan, Venezuelaan. Venezuela on maa, jossa hallitus ja valtaapitävät ovat tuhonneet luonnonvaroista, esimerkiksi öljystä, rikkaan maan talouden. Suuri osa kansasta protestoi ja haluaa vaihtaa maan johtoa. Venäjä on kuitenkin valmis tukemaan tätäkin hallitusta.

Juuri tätä kirjoittaessani ilmestyi vuosittain julkaistava World Happiness Report 2019. Siinä tutkitaan ja asetetaan järjestykseen maita sen perusteella, miten hyvin asiat ovat kansalaisten kannalta. Yhtä mielenkiintoista kuin mikä on maiden järjestys – Suomi on toista vuotta ykkönen – on se, mihin suuntaan kehitys on kussakin maassa mennyt. Vertailuajankohdat olivat 2005-2008 ja 2016 – 2018.

Kehitys on ollut heikointa 132 maan joukossa Venezuelassa. Pääteajankohdan onnellisuus on paljon alempana kuin alkuvuonna. Toiseksi heikoin kehitys oli Syyriassa, minkä hyvin ymmärtää. Venäjän sotilaallisten toimien kohteena olleen Ukrainan sija oli 13. heikommasta päästä katsottuna. Voisiko ajatella, että Venäjälläkin on oma osuutensa kehityksessä. Ainakin se on ollut tukemassa hallituksia – tosin Ukrainassa kapinallisia -, jotka ovat vieneet maan kehitystä voimakkaasti huonoon suuntaan.

Kun näin on ollut, täytyy ihmetellä Venäjän strategista silmää. Uskovatko Venäjän johtajat, että heidän tukemansa hallitukset voivat johtaa kohdemaita hamaan tulevaisuuteen? Luultavimmin valta ennemmin tai myöhemmin vaihtuu, ja uudet hallitukset tuskin suhtautuvat suopeasti hirmuhallitusten tukijoihin.

Ulkoa päin katsottuna Venäjällä ei olekaan – ehkä Valko-Venäjää lukuun ottamatta – vahvoja ja varmoja kumppaneita millään suunnalla. Vanha vaikuttamiskeino on harjoitettu voimapolitiikka. Kovin pysyviä tuloksia sillä tuskin saadaan, vaikka voima-asemasta toimivaa tietysti kuunnellaan. Ehkä tämä katsotaan Venäjällä riittäväksi.