Sukupolvien ketju

Huomaan nykyisin kirjoittavani tälle palstalle lähinnä siitä, mikä parhaillaan eniten koskettaa itseäni. Maailmanparantaminen on jäämässä taka-alalle. Ehkä se on ymmärrystä siitä, että kovin vähän voi vaikuttaa maailman menoon, jos ollenkaan. Omat asiat nousevat siksi päällimmäisiksi.

Omiin asioihin kuului viime kesänä Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikon kanssa sovittu koivikon ennakkoharvennus synnyinkotini maastossa. Kyse oli siitä, että 1980-luvun lopulla istutettu koivikko alkoi tulla ikään, jolloin koivikossa on syytä tehdä ensiharvennushakkuu. Aluetta on kyllä raivattu useampaankin kertaan, mutta nyt oli kyse harvennushakkuusta, jonka suorittaa mahdollinen ostaja ja joka hakkuu tuottaa istutetusta alueesta ensimmäisen kerran myyntituloja. Hakkuuta oli syytä valmistella raivaamalla näkyvyyttä estävää pensaikkoa ja tehdä siten tilaa korjuukoneille. Hakkuujälki tulee näin parempi.

Raivaamani alue on entistä peltoa, jolla lienee pitkä historia. Tämän vainionperäksi kutsutun pellon istutusala on noin 1,5 hehtaaria. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta monet kesät, kun tältä pellolta korjattiin kesällä heinää tai syksymmällä kauraa.

Aluetta raivatessani mietin sitä, että tämä työ toteuttaa asiaa, jota kutsutaan sukupolvien ketjuksi. Se mitä minä nyt tein, oli seurausta edeltävien sukupolvien valinnoista. Ja toisaalta työni tulokset koituvat pääosin tulevien sukupolvien, toivottavasti omien jälkeläisteni hyödyksi.

Raivaustyötä tehdessäni katselin koko vainionperän aluetta ja metsää. Raivaamani koivikon alue oli tosiaan lapsuudessa peltoa, josta saatiin monet vilja- ja heinäsadot. Vainion keskellä oli silloin kaksiosainen heinälato, johon korjattu heinä varastoitiin talvikautta varten. Hain lukiolaisena monet kerrat sieltä reellä heiniä navettaan lehmille ja hevoselle. Kun päivä oli lyhimmillään, heinänhakumatka täytyi tehdä joskus lähes pimeässä, ehkä vain tähtien ja kuun valaistessa maisemaa.

Vainionperän koivikkoa reunustaa nykyisin kuusikko, joka istutettiin pienille peltolohkoille jo parikymmentä vuotta koivikkoa aikaisemmin. Lohkot olivat liian pieniä ja hankalia viljellä nykyaikaisilla koneilla, traktoreilla ja leikkuupuimureilla. Näidenkin peltolohkojen historia kannattaa muistaa. Isoisäni kuokki ne pelloksi ehkä vähän yli 100 vuotta sitten.

Raivausalueeni koivikon antoivat isäni ja äitini istuttaa noin 30 vuotta sitten. Ehkä he katsoivat, ettei jälkipolvi tule koskaan harjoittamaan aktiivista maanviljelyä, ja siksi on perusteltua siirtyä kasvattamaan ainakin osalla pelloista metsää. Alueen metsityksellä ei ollut talon ympäristölle maisemallista haittaa. Sen kasvava puusto ei maisemaa sulje. 

Alueella on nyt hyväkasvuista koivikkoa. Koivujen joukkoon on ilmestynyt kuusta ja mäntyä. Osalle lohkoa on vähitellen kehittynyt hyvin monipuolinen taimikko ja metsän alku.

Vainionperän koivikon ensimmäisen raivauksen teki Olkkolassa asunut ikämies, Tapani Mattila. Mattila oli raivausta tehdessä jo 80 ikävuoden tuntumassa, mutta ikäisekseen hän olikin oikea teräsvaari. Minä olen hänen lisäkseen raivannut alueen aikaisemmin raivaussahalla jo pariinkin kertaan.

Jos tarjottu leimikko – yhdessä parin muun lohkon kanssa – käy syksyllä 2019 kaupaksi, hakattava puu korjattaneen talvikaudella 2019/2020 tai viimeistään seuraavana talvena. Tämän jälkeen on odotettavissa, että jäljelle jäävä koivikko saa uutta kasvuvoimaa ja kasvattaa runkoa entistä nopeammin sahapuuksi, mahdollisesti vaneritukiksi.

Samaan aikaan, kun koivikko vankistuu, jo syntyneet kuusentaimet ja näreet kasvavat ja vahvistuvat. Kuluneena kesänä on ollut enemmän kuusenkäpyjä kuin koskaan. Niinpä suuri osa siitäkin koivikosta, missä ei vielä ole kuusentaimia, taimettuu todennäköisesti lähimmän parin kolmen vuoden aikana. Koivikon harvennuksen ja myöhemmin koivujen poiston jälkeenkin vainionperällä kasvaa hyvä metsä.

Koivutukit lienevät hakkuukypsiä noin 15 – 20 vuoden kuluttua. Silloin niiden hakkuista päättävät seuraavat sukupolvet. Onko silloin alueen kuusimetsään tehtävä täydentävää istutusta tai jälkiraivausta, siitä en ehkä tule tietämään mitään?

Olen siis kolmas polvi, joka päättää vainionperän metsistä, raivauksista, puiden hakkuista ja tarpeellisista jälkitöistä. Seuraava sukupolvi/sukupolvet – oma jälkipolvi tai muut – jatkavat niistä lähtökohdista, jotka olemme heille luoneet. Metsänhoito ja metsätalous on erittäin pitkäjänteistä työtä. Siinä sukupolvien ketju toteutuu hyvin konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Kun teet valintoja sekä vuodatat hikeä tulevan kasvun toivossa, mielessäsi on luottamus siitä, että tämä työ tulee kantamaan hedelmää minunkin jälkeeni.

Nykyiselle kvartaalitalouteen sekä twiitinformaatioon nojaavalle elämänmuodolle sukupolvien ketjuun perustuva metsänhoito on varsin vieras asia. Metsänhoito ja metsätalous on myös elinikäisen oppimisen jatkuva prosessi. Oma kokemukseni ja opetteluni on jatkunut jo yli 60 vuotta. Pitkästä kokemuksesta huolimatta koen kyllä tarvetta ja syytä oppia uutta. 

Kun tartun sepän takomaan kuokkaan, jolla isoisäni kuokki silloisia metsiä pelloksi, tunnen erityistä hartautta ja kunnioitusta.  Tartun myös toisenlaiseen kuokkaan, millä istutan maahan joko kuusen- tai koivuntaimia. Näen nyt jo aikanaan koulupoikana istuttamani puut suurina tukkeina. Toivon tietysti, että jälkipolvet näkevät saman juuri tänä vuonna maahan laitettujen taimien suhteen.