On aikamme kallis

Ympäristöämme hahmottaessamme kolmiulotteinen maailma tuntuu luonnolliselta. Ehkä luonnolliselta tuntuu neljäskin ulottuvuus, aika. Sitä se ei kuitenkaan ole vaan aikaan liittyy paljonkin ihmeellistä, mystistä. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu kosmologien pohdiskelema maailmankaikkeus, missä ulottuvuuksia on usein vielä neljää enemmänkin. Sanotaan, että maailmankaikkeutta tutkivien kosmologien hahmottamassa todellisuudessa olisi keskimäärin yksitoista ulottuvuutta. Mitä se sitten oikein tarkoittaneekaan?

Aika sen sijaan meillä on aina käsillä. Etiopialainen ystäväni Simelles Tennaw kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan nimellä Time is for all. Aika kuuluu siis kaikille ja on siinä mielessä demokraattien ja tasapuolinen, että se on sama kullakin hetkellä jokaiselle.

Olemme tottuneet mittaamaan ajan kulua taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Maa kiertää auringon tietyssä määrässä päiviä, joiden pituus taas määräytyy maan pyörähdyksestä akselinsa ympäri. Vanhojen kulttuurien ajan mittaamisen ja kalentereiden tärkein erottava tekijä lienee se, onko mittarina käytetty kuun vai auringon liikkeitä.

Ihminen on yrittänyt mitata ajan kulua myös itse kehittämillään välineillä. Meille Sinuhemme lukeneille on tuttua miten vesikello mittaa aikaa. Euroopan luolamaalauskulttuureiden jäljiltä on löydetty jo noin 20 - 30 000 vuoden takaa luuesineitä, joihin on systemaattisesti vedetty viivoja. Emme voi tietenkään tietää, ovatko nämä viivat vedetty mittamaan aikaa vai esimerkiksi laskemaan saatua saalista.  

Kävin toistakymmentä vuotta sitten Amsterdamin reissuillani useamman kerran Rijksmuseumissa katsomassa sekä Rembrandtin Yövartijat -maalausta että esineitä Hollannin kultakaudelta, 1600-luvulta. Esineiden joukossa oli valtava, melkein huoneen kokoinen rakennelma, joka oli kellokoneisto jostakin keskiaikaisesta kirkosta. Monimutkaiset rattaat, punnukset ja köysistöt pitivät kellon viisarit liikkeessä ja kertoivat kyläläisille ajan kulun.  

Nykyiset digitaalikellomme saavat ajan mitan koneistossa olevien kiteiden värähtelystä. Liike merkitsee äärettömän tarkkaa ajan mittausta niin, ettei kellomme juuri jätätä eikä edistä.

Olennaista on, että ajan kokemuksemme ja käsityksemme tulee liikkeestä. Kappaleet, ainehiukkaset, kvantit, fotonit ja mitä kaikkia niitä onkaan liikkuvat jossakin avaruudessa toisiinsa nähden. Koko kosmologinen avaruus, kuten me sen käsitämme, syntyi alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuota siten. Silloin syntyi aika. Albert Einstein opetti meille, että aikakin on suhteellinen käsite. Se riippuu kappaleiden nopeudesta, liikkeestä toisiinsa nähden.   

Aikaa ja maailman syntyä pohtiessani sähkökemialliset impulssit liikkuvat synapsien kontrollomana, mikä vilkkaammin mikä hitaammin, yhdistellen muistipaikkoja parhaansa mukaan. Jos hyvin käy, siitä syntyy kohtuullinen käsitys ympäröivästä todellisuudesta. Joka tapauksessa, vaikka kuinka vilkasta liikettä saisin aikaan, käsitys on äärimmäisen rajallinen. Se on myös suhteellinen siinä mielessä, että kenenkään muun aivosolut eivät synnytä täsmälleen samaa kokonaishahmoa.

Ajan kuluessa maapallolla on syntynyt ja kehittynyt orgaanisten aineyhdisteiden kokonaisuus joka synnyttää ja ylläpitää itseään, eli elämä. Sekin on liikkeen tulos ja myös uusi ihme. Ihminen on itsetietoisuuden synnyttyä pyrkinyt löytämään vastauksen tämän ihmeen, elämän syntyyn. Monet ovat löytäneetkin vastauksen. Omalta kohdalta tunnustaudun Konrad Lorenzin seuraajaksi. Hän aikanaan kiteytti vanhan sanonnan muotoon: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.”

Elämän olemukseen yksilön kannalta kuuluu ajan rajallisuus. Tämän oivaltaminen vie aikansa. Monet, kuten itsekin, oivaltavat aikuistumisen kynnyksellä, ettei meille ole annettu aikaa kuin rajallisesti. Rajan tiedostaminen lienee ihmiselle kautta historian ollut merkittävimpiä, kovimpia juttuja. Aiheen käsittely onkin ollut eri kulttuurien syvintä ydintä.

Koska aikaa on itse kullakin rajallisesti, siitä tulee erittäin arvokas asia – ainakin pitäisi. Jokainen toivoisi elämälleen merkitystä. Siihen pitää kaikilla olla oikeuskin. Jokaisen oikeuteen tuleekin suhtautua kunnioittavasti ja arvoa antaen. Näin ei riittävästi ole.

Ajan kuluessa ja iän karttuessa oppii tietämään, että merkitystä hamutessaan kovin paljon ei voi suoritusten varaan laskea. Moni haluaa kuitenkin itselleen jonkinlaisen muistomerkin. Siinä suhteessa vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat monenlaiset. Tosin muistomerkkien merkityksestä tuleville sukupolville ei voi olla varma.

Omat tavoitteeni alkavat kiteytyä taimikoiden harventamiseen. Taimikoiden paikalla olleet metsät ovat antaneet aikanaan taloudellista tukea perheen toimeentulolle. Raivaussahalla tehtävä raivaus ja vesakoiden poisto antavat tilaa ja valoa uudelle arvopuiden kasvulle. Siisti jälki tuottaa tekijälle mielihyvää. Hoidettu metsä kasvaa paremmin kuin risukkoinen riukumetsä, ja antaa kenties taloudellista arvoa tuleville sukupolville – aikaa myöten.