Nämä seikat
tulivat mieleeni, kun toukokuun viimeisenä viikonvaihteena vietimme
luokkajuhlaa 50 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeiden luokkatoverien, ns.
riemuylioppilaiden kanssa. Olin yhtenä järjestelijöistä koonnut muistitikulle
YouTubesta niitä musiikkikappaleita, joita me 60-lukulaiset kuuntelimme, joiden
siivittämänä tanssimme ja joiden tunnelmissa tutustuimme toisiimme, ja tietysti
niitä, jotka itseeni kolahtivat eniten. Kuinka ollakaan, jälleen kerran
tekniikka petti ja muistitikun anti jäi muilta kuulematta.
Jo
musiikkiesimerkkien kokoaminen oli itselle mahtava nostalginen elämys. Kuten
hyvin tiedämme, musiikki on erittäin vahva tunteiden tulkki. Kun itse en ole
ns. klassisen musiikin tai sellaisen korkeakulttuurin asiantuntija, minulle
tunnerekisterissä merkityksellisimpiä ovat olleet eri tyylilajeissa soitetut ja
lauletut melodiat kansanlauluista, iskelmien kautta rokkiin ja muihin tempoltaan
vauhdikkaisiin kappaleisiin. Tässäkin suhteessa minun on tunnustettava
rajoittuneisuuteni. Se mikä tänäänkin koskettaa, on sävelletty, soitettu ja
laulettu jo joskus 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Joitakin hajanaisia
muistikuvia on tietysti sekä aikaisemmalta että myöhemmältä aikakaudelta.
Vuosikymmenien
mittaan on luonnollisesti kokenut niin suuren määrän kappaleita, ettei niiden
läpikäyminen ole tällaisessa jutussa kuin pieneltä osin mahdollista. Olkoot
seuraavassa mainitut siten vain esimerkkejä vuosikymmenien varrelta.
Kappaleiden koskettavuus liittyy tietysti useimmiten johonkin hetkeen,
ihmissuhteeseen tai siihen, että sanat ja melodia tulkitsevat elämänvaiheen tai
yleensä elämän perustuntoja. Usein sanoittajat ovat tavoittaneet ilmaisuissaan
jotakin ikuista tai kaikille yhteistä.
Jo paljon
ennen oman murrosiän tunnemyllerrysten alkua minuunkin teki vaikutuksen
muutamien suomalaisten huippuiskelmälaulajien esitykset. Esimerkkinä voi
mainita Laila Kinnusen ja Olavi Virran. Laila Kinnusen tulkinta kappaleesta Tiet kuuluu itse oikeutetusti valitsemiini
YouTube esityksiin. Vastaavalla tavalla vakioaineistooni kuuluu Leo Jokelan
esitys Silmät tummat kuin syksyinen yö.
Kyse ei ole kappaleen ihmeellisyydestä tai koskettavuudesta. Se on huippukohtia
Matti Kassilan elokuvassa Komisario
Palmun erehdys. Esityksen arvoa minulle lisää se, että järjestämässämme
tilaisuudessa ohjaaja itse kertoi kohtauksen synnystä, mm. kuinka kohtauksen
oikea sävy löytyi Jokelan ehkä vahingossa tekemästä pienestä käden
heilahduksesta. Minulle tuo puolentoista minuutin pätkä on yksi hauskimpia
suomalaisessa elokuvassa.
1960-luku
toi tullessaan uudenlaisen musiikin ja uudenlaiset mietteet ja tunnelmat.
Laajemminkin ottaen alkoi uudenlaisen nuorisokulttuurin aika, missä musiikilla
oli tärkeä sijansa. Toisaalla olivat vannoutuneet The Rolling Stones fanit ja
toisaalta vauhkoontuneet The Beatles ihailijat. Oli ehkä ennen kokematonta,
kuinka hillittömään hurmioon varsinkin nuoret tytöt joutuivat. Samaan aikaan
suosiota saivat myös monet ns. protesti- tai folk-laulajat. Oli Bob Dylan ja
kumppanit. Minulle siinä vaiheessa tärkein oli amerikkalainen trio Peter, Paul
and Mary. He tulkitsivat monia Dylanin ja muiden kantaa ottaneiden lauluja,
mutta tekivät myös omiaan. Vielä tänä päivänäkin nautiskelen kappaleesta The Lemon Tree.
When I was just a lad of
ten, my farther said to me
”Come here and take a
lesson from the the lovely lemon tree.””Don’t put your faith in love, my boy”, my farther said to me.
”I fear you’ll find that love is like the lovely lemon tree”, etc.
Liekö tuo sanoitus sävyttänyt onnen etsintää vuosien mittaan? Joka tapauksessa teiniaika ja nuoruusvuodet täyttyivät ”onnen” etsinnästä. Koettua sävyttivät monet kappaleet, jotka kulloinkin tulkitsivat tunnetilaa. Vahvana mielikuvana muistiin jäivät varhaisaamun paluut tanssilavoilta eri puolilta Keski-Suomea. Tunnelma oli autereinen. Aurinko oli nousemassa. Lievä usva viipyili notkelmissa. Vihreät niityt ja laitumet kimmelsivät aamukasteesta. Autoradiossa soi Green Fields. Se osui tunnelmaan täydellisesti.
Once there were green fields
kissed by the sun
Once there were valleys where rivers used to run
Once there were blue skies with white clouds high above
Once they were part of an everlasting love
We were the lovers who strolled through green fields
Once there were valleys where rivers used to run
Once there were blue skies with white clouds high above
Once they were part of an everlasting love
We were the lovers who strolled through green fields
Poimin vielä
yhden tunnelmahetken puolen vuosisadan takaa. Se liittyy juuri
ylioppilaaksitulovuoteen. Muistikuva on edelleen kirkas, vaikka kappale ehkä
muuta lupaa, eli Twiligthtime.
Deepening shadows gather splendor as day done
Fingers of night will soon surrender the setting sun
I count the moments darling till you're here with me
Together at last at twilight time
Deepening shadows gather splendor as day done
Fingers of night will soon surrender the setting sun
I count the moments darling till you're here with me
Together at last at twilight time
Muistaakseni jo sotaväkiaikoina mm.
Frank Sinatran tulkitsemat kappaleet alkoivat kiinnostaa. Ainakin niistä
eräästä tulee väistämättä sotaväkiaika vuosina 1965 – 66 mieleen. It was a very good year. Olin sotaväen loppuvaiheessa 21 vuotta vanha. Tosin koin
olevani enemmän laulun ikäkaudessa seventiin kuin twenty one. Olin sen verran
hitaasti kypsyvää lajia. Nyt olen ehkä saavuttanut jo kappaleen viimeisen
ikäkauden.
But now the days are short,
I'm in the autumn of my years
And I think of my life as vintage wine
From fine old kegs
From the brim to the dregs
It poured sweet and clear
It was a very good year
Eli vuosikymmenet kuluivat. Monta uskomattoman kaunista
ja koskettavaa melodiaa tai sanoitusta tuli ohitetuksi ja muistin perukoille
painetuksi. Niiden palauttaminen tietoisuuteen palauttaa elävästi ne tunnelmat,
joita silloisiin vaiheisiin liittyi.
Nyt on aika palata juurille. Viittasin aluksi Olavi Virtaan, jonka syntymästä tuli tänä vuonna sata vuotta. Toinen merkittävä laulaja ja lauluntekijä, jonka syntymästä tuli sata vuotta, on Tapio Rautavaara. Myös hänen lukuisat kappaleensa soivat eri vaiheissa korvissani. Jo 1950-luvun alkupuolella korvaan ja mieleen tarttui Rautavaaran itsensä sanoittama Juokse sinä humma. Yritän nykyisin tapailla sitä ihmetteleville lapsenlapsilleni. He ovat siinä armollisia, etten usko heidän hämmästyneiden mutta kiinnostuneiden katseidensa ja mukana tapailunsa johtuvan olemattomasta lauluäänestäni.
Juokse sinä humma kun taivas on niin tumma
Ja metsässä huokaa tuuli
Maantien mutkassa pieni on tölli
Ja siellä on kirsikkahuuli
Hummani hei
Hummani hei
Huputiti hummani hei
Hummani hei
Hummani hei
Seisahda hummani hei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti