Olla jouten

Katselin Ylen Teema-kanavalta Sanakirja-nimisen sarjan uusintaa, missä kirjailija Tove Idström oli valinnut itseään viehättäväksi sanaksi jouten. Väistämättä ajatukset menivät omalta osaltani sekä lapsuuteen että nykyhetkeen.

Lapsuudessa tai oikeastaan jo teini-iässä meillä oli pikkuserkkuni Seppo Rikin kanssa tapana ns. heittää huulta – tai kuten nykyään sanotaan läppää – vähän kaikista asioista. Eräs huulista oli Sepon käyttämä sanonta: ”Mun lempipuuhaani on olla jouten ja sen jälkeen levätä”. Otin vitsin myös omaan käyttööni.

Seppo oli helsinkiläispoika. Hän vietti 1950-luvun lopulla kolme kesälomaansa kotitilallani.  Seppo oli noina vuosina 13 – 15 vuoden ja minä 14 – 16 vuoden ikäinen. 1950-luvun Suomessa arvostettiin ihmisiä heidän työyritteliäisyytensä mukaan. Jos ei muuten ollut erityistä mainittavaa, aina voitiin kuitenkin todeta - jos oli perusteita: ”Mutta hän on hyvä työihminen”. Niinpä myös isälläni oli kasvatusperiaatteena, että murrosikäisillä pojilla piti olla jatkuvasti tehtävää. Joutenolo johtaa huonoon käytökseen ja velttouteen.

Maatilalla, jolla maatalouskoneet olivat vain hevosvetoisia, työtä riitti koko kesäksi. Ainoastaan kesäkuun alkuaika ennen heinänteon alkamista oli hiljaisempaa. Silloin korjailtiin hakamaiden aitauksia tai tehtiin lehmille piikkilanka-aitaa pelloille, jos eläimiä syötettiin nurmiviljelmillä. Ympäröivissä metsissä riitti aina tekemistä. Taimikoita piti raivata, hakattuja aloja istuttaa, tai hankkia polttopuita seuraavaksi talveksi. Parina kesänä uuden päärakennuksen sekä myöhemmin navetan rakennustyöt työllistivät myös murrosikäisiä.

Kun työt olivat tällaisia, ja kun ne eivät aina olleet ajankohtaan sidottuja kuten heinänteko tai viljankorjuu, meillä nuorilla miehillä oli haluja hankkiutua uimareissuille, retkille, kalaan tai olla vain muuten joutilaana soittaen suuta kaikesta mahdollisesta. Tätä isäni ei oikein hyväksynyt vaan hiukan äkäisenä keksi meille ”hyödyllistä” tekemistä.

Lukio- ja opiskeluajasta jäi muistiin kuva suhteellisen vapaasta ja rennosta elämänvaiheesta. Lukion viimeisen vuoden aikana sai kyllä tehdä pitkää päivää pärjätäkseen – kuten sanottiin – ylioppilaskirjoituksissa. Paljon oli kuitenkin omaa aikaa, sekä aikaa koulukavereiden kanssa. Sotaväki ja opiskeluaika olivat vielä rennompia – ehkä liiankin rentoja.

Kuten kaikilla, työelämä ja perheen perustaminen merkitsivät ns. ruuhkavuosia. Omaa aikaa ei juuri ollut vaan päivät täyttyivät iltamyöhään erilaisten velvoitteiden hoitamisesta. Työelämässä työtahti kiristyi vuosi vuodelta – huolimatta koko ajan kehittyneistä teknologisista apuvälineistä. Kun oma työni ja omat työvälineeni palvelivat tiedon saantia ja muokkausta sekä jakelua, eli informaation hankkimista ja välittämistä, teknologinen muutos kuluneina vuosina oli vallankumouksellista. Kun vielä 1970-luvulla perusaineiston, tiedon, hankkiminen oli tutkimushankkeiden työläin vaihe, työläintä oli jo 2000-luvun alkuvuosina informaation runsaudenpula. Informaatiota sai niin paljon kuin halusi tai katsoi tarvitsevansa, ja ilman viiveitä.

Eläkkeelle siirtyminen merkitsee huomattavaa muutosta ajankäytössä. Omalla kohdallani siirtymävaihe työelämästä oloneuvokseksi, kuten eläkeläisiä joskus kutsutaan, kesti muutaman vuoden. Tähtäsin siihen, ja aika pitkälle onnistuinkin, että säännöllisen työajan jälkeen voin tehdä erilaisia kirjoitus- ja selvityshankkeita aiheista, jotka ovat oman osaamisalueen ja oman kiinnostuksen piirissä. Mielestäni on tavatonta yhteiskunnan varojen tuhlaamista siirtää työhalukkaat ja -kyvykkäät työmarkkinoiden ulkopuolelle kuin veitsellä leikaten. Näinhän on eläkkeellä oloon pitkään suhtauduttu.  Suurilla ikäluokilla on tässäkin tehtävä muuttaa tottuja tapoja ja käytäntöjä. Tuntuu oudolta, jos hyväkuntoisten ja vuosikymmenien kokemuksen hankkineiden osaamista ei voida käyttää muiden hyödyksi.

Vielä neljä viisi vuotta sitten näyttikin ilmeiseltä, että muutos on tapahtumassa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun heikko taloudellinen kehitys on jatkunut ja jatkunut. Suomessa on juututtu korkean työttömyyden aikaan, vaikka tarjolla oleva työvoiman määrä supistuu hyvää vauhtia. Ikäihmisten osaamiselle ei siis näillä markkinoilla ole sellaista markkinarakoa kuin joku vuosi sitten ennusteltiin.

Itse olin free lancer-konsulttisuhteessa ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolle vielä vuoden 2015 loppuun. Viime vuoden aikana ei toimeksiantoja enää kuulunut, mikä kaiketi heijasti kehitysyhteistyön näkymien yleistä heikkenemistä sekä itselleni tuttujen toimeksiantajien siirtymistä muihin tehtäviin tai eläkkeelle.

Viime vuonna vähenivät myös pyynnöt esitelmien ja valmisteltujen puheenvuorojen pitämiseen. Niinpä kaiken kaikkiaan, nyt jo yli 70-vuotiaana, koen joutilaisuutta ensimmäisen kerran sitten nuoruusvuosien.

Tunne on hieman outo. Vaikka joutenolo olisi kuinka lempipuuhaa, vuosikymmeniä jatkuneesta velvollisuuksien ja tehtävien hoitamisesta on tullut toinen luonto. Kun tiedossa ei ole sovittuja aikatauluja, dead lineja, olo tuntuu hieman tyhjältä. Tuntuu kuin joutenolo ei olisi ihan oikein. Siinä on jotakin väärää. Ihminen saa kai merkitystä elämälleen, kun hänen osaamistaan tarvitaan ja kysytään.

Omalta osaltani uusi aika ei kuitenkaan täyty vain ”peukaloiden pyörittämisestä”. Eläkeläisten ja seniorien piirissä erilainen vapaaehtoistoiminta on nykyisin vilkasta. Ikäihmiset toimivat omaehtoisesti keskinäiseksi avuksi, hyödyksi ja iloksi. Itsekin olen vuoden mittaan järjestämässä noin tusinaa tilaisuutta, joilla tilaisuuksilla tuotetaan tietoa ja yhdessäoloa eläkeläisille.

Henkilökohtaisella ja perhetasolla lastenlasten huolto ja hoito antavat papalle ja mummille mielekästä työtä. Se on myös ilonaihe puolin ja toisin. Se lienee myös parasta työtä tulevaisuuden hyväksi.

Tulevaisuuteen tähtää myös henkilökohtainen harrastus ja energian antaja – metsänhoito. Kuten alussa sanoin, sain lapsena – jo kymmenvuotiaasta alkaen – totutella vesurinvarteen. Myöhemmällä iällä vesuri on pääosin vaihtunut raivaus- ja moottorisahaan. Vuotuinen raivaustavoite on tosin supistunut pariin hehtaariin. Fyysinen kunto ei anna mahdollisuutta paria tuntia pitempiin työrupeamiin päivässä. Hyvässä maastossa voi mennä kyllä kolme neljäkin tuntia.

Pitkäaikainen poliitikko ja monivuotinen valtiovarainministeri Ahti Pekkala harrasti metsänhoitoa pitkälle yli 80 ikävuoden. Eräässä viimeisistä haastatteluista hän sanoi, että hän menee metsälle vain yhdellä tankillisella varustettuna. Tankillisella raivaa yleensä noin kolme varttia. Yritän pitää vielä kolmen tankillisen tahtia. Jos vuosia riittää, tankilliset päivää kohden vähenevät, mutta jokainen tankki on työtä tulevaisuuden hyväksi.