Syrjäkyliltä opilliseen sivistykseen

Suuret ikäluokat ja heitä vanhemmat vielä elossa olevat voivat kertoa jännittäviä elämäntarinoita. Tämä tuli väistämättä mieleen, kun entisen kouluni, Jämsän yhteiskoulun, ennen peruskoulua oppikouluun tulleet kertoivat kokemuksistaan kouluaikana. Peruskoulu alkoi Jämsässä vuonna 1972. Ennen tätä vuotta oppikoulunsa aloittaneista 40 kirjoitti lyhyen tarinan omasta kouluajastaan Jämsän yhteiskoulun senioriyhdistyksen toimittamaan kirjaan Minun koulutieni, jonka yhdistys julkaisi marraskuussa 2018.

Kirjoittajista vanhin täytti kuluneena vuonna 90 vuotta ja nuorin 58 vuotta. Suuret ikäluokat ovat hyvin edustettuina. Teksteistä on puolet vuosina 1945 – 1950 syntyneiden käsialaa. Aikakauden läpileikkaus kattaa kuitenkin kaikkiaan yli 30 vuotta, ja kertoo aikojen muuttumisesta jo tuona aikana.

Tyypillistä kertomuksille kuitenkin on, ettei oppikouluun tulo ollut mitenkään itsestään selvyys. Useiden lasten kohdalla varmasti harkittiin, pitäisikö lasten ja nuorten tähdätä mahdollisimman nopeasti ”leipään kiinni”, kuten heidän viljelijä-, työläis- tai palveluelinkeinoissa toimineet vanhempansa olivat tehneet, tai joutuneet tekemään. Suomessa usko koulutuksen merkitykseen elämänuralla on aina ollut vahva, ja niinpä useimmat vanhemmat tukivat lastensa pyrkimystä eteenpäin mahdollisuuksiensa mukaan.

Lähtökohdat koulutielle eivät olleet monesti hankalat vain taloudellisten esteiden tai perinteiden puuttumisen vuoksi. Aikakaudella 1940-luvulta vielä 1960-luvulle monen kohdalla asuin- ja kulkuolosuhteet olivat niin vaikeat, että oli melkein ihme, että pienet koululaiset saatiin fyysisesti oppikouluun, joka sijaitsi Jämsän keskustassa. Tarinoissa kahden pienen ja hennon koulutytön koulutie alkoi vesistöjen takaa. Soutuveneellä oli ylitettävä salmi tai järven suuri selkä. Tuntuu lähes mahdottomalta, miten keskikoululainen tyttö soutaa syksypimeällä sumuisen selän yli ihmetellen, mihin suuntaa sumussa pitäisi mennä.

Monen pojankin tie kouluun lähti syrjäkyliltä, missä kotiin ei johtanut oikein kunnon tietäkään, ei ainakaan sellaista, jota autolla olisi voinut ajaa. Vaikeakulkuisista poluista huolimatta useamman tie johti kuitenkin oppikoulun kautta jatko-opintoihin ja korkeimpiin oppiarvoihin, jotka mahdollistivat vaativat tehtävät niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä lienee suomalaisen yhteiskunnan viime vuosisadan jälkipuoliskon koko kuva, minkä ansiosta Suomi nyt sijoittuu kärkisijoille melkein missä vertailussa hyvänsä. Samalla kun vanhempien tuki ja koulunsa valinneiden sinnikkyys ovat nostaneet monet sosioekonomisen asteikon yläpäähän, myös Suomen kehitys on ollut menestys.

Jokainen tarina on ollut kertomisen arvoinen. Mukaan saatujen kirjoittajien antautuminen aiheeseen on ollut erityisen hieno asia. Näin on saatu kokoon autenttista kuvaa ajasta ja olosuhteista, joilla opillisen sivistyksen tielle lähdettiin.

Aikakaudet 1940-luvun alusta 1960-lopulle eivät olleet vain ponnistelua vaikeiden taloudellisten tai fyysisten kulkuesteiden kanssa. Oppikouluaika toi lapsille ja nuorille jo kouluaikana runsain mitoin kohtaamisia ja elämyksiä, joilla on ollut merkitystä koko myöhemmälle elämälle. Merkillepantavaa on, että ainakin useimmat kirjoittaneista antoivat tunnustusta opettajilleen sekä persoonina että kasvattajina. Parhaimmillaan opettaja muistetaan mm. hyvän käytöksen esimerkkinä ja oppilaan tukijana. Kun näin on ollut, sille voi antaa suuren arvon.

Kirjassa Minun koulutieni kirjoittajat tarkastelevat aikaa useasta näkökulmasta. Annetuissa ohjeissa korostettiinkin, että koulutie voi tarkoittaa konkreettisen, fyysisen reitin lisäksi myös kuvainnollista, henkistä koulutietä. Näin useimmat kirjoittajat ovat asiaa käsitelleetkin.

Toimituskunta ryhmitteli kirjoitukset neljän teemaotsakkeen alle, vaikka jakoa ei ollutkaan helppoa tehdä, koska kirjoitukset käsittelivät useampia teemoja. Kirjan teemoiksi valittiin: Kouluun ja kortteeriin taipaleiden takaa, Sivistyksen ahjossa, Elämää oppituntien ulkopuolella sekä Yhteiskunnallinen luokkaretki ja muuttunut Jämsä. Näissä kuvautuu koko silloinen oppikoululaisen elämänmuoto. Lopussa peilataan muutosta ja ilmiöitä myös yhteisön ja yhteiskunnan kannalta. Kirjoitetut muistikuvat tallentavat aikaa ei vain Jämsän yhteiskoulun piirissä vaan koko suomalaisen yhteiskunnan kuvana.

Kirjan eräänlaiseksi motoksi nostettiin silloisen kuvaamataidon opettajan Antti Hassin lausahdus - sellaisena kuin sen hänen oppilaansa muisti. Antti Hassi: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Meillä entisillä oppilailla on tunne, että useamman opettajan, kasvattajan, pyrkimyksenä oli tämä ajatus, vaikka harva sen yhtä hyvin osasi varmaankaan kiteyttää. Pyrkimyksenä oli, että kun me oppilaat lähtiessämme etsimään omaa paikkaamme, osaisimme erottaa olennaisen epäolennaisesta, osaisimme suhteuttaa ja erottaa suuret ja tärkeät asiat vähemmän tärkeistä. Liekö se tärkeintä opetusta opillisen sivistyksen ensi askelmilla?