Pyhän yhteyteen

Suomen kulttuurirahasto ja e2 Tutkimus julkaisivat joulukuun 12. 2018 suomalaisten identiteettiä peilaavan tutkimushankeen osaraportin Pyhyyden ytimessä – Tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemuksesta. Pohjana oli aineisto, missä tuhansia suomalaisia oli haastateltu varsin mittavalla kysymyspatterilla. Uusin osaraportti tiivistää haastateltujen käsitykset siitä, mikä on suomalaisille pyhää – vai onko mikään?

Raportissa ja johtopäätöksissä on lukuisia kiinnostavia näkökohtia. Jos kokonaisuutta haluaa purkaa, niin kiinnostavaa on esimerkiksi katsoa, mitä nykypäivän suomalaiset pitävät pyhänä. Tutkijat olivat tiivistäneet ihmisten vastaukset 18 erilaiseen seikkaan, käsitekokonaisuuteen, joilla ihmiset luonnehtivat omaa pyhyyden kokemustaan. Nämä 18 asiakokonaisuutta voidaan mielestäni vielä ryhmitellä kahteen pääkategoriaan, joissa puolestaan kummassakin on kolme alakategoriaa.

Ensimmäisen pääryhmän muodostavat käsitteet ja tekijät, jotka liittyvät yksilön olemassaolon ehtoihin. Alaryhminä tässä kategoriassa olisivat ensinnäkin terveys ja kuolema, toiseksi läheiset, lapset ja koti sekä kolmantena minä, yksilö ja epäily.

Julkistamistilaisuudessa pyydetyn puheenvuoron käyttänyt Kirkko ja Kaupunki-lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki toi esiin mm. sen, että pyhyys on hänelle jopa rajumpi, jyrkempi asia kuin miten tutkimuksessa sitä oli luonnehdittu. Ykköskategoriassa terveys ja kuolema kyllä edustavat tätä rajua maailmaa, ainakin epäsuorasti. Kuolema on varmasti ihmiselämän kovin juttu, ja sen väistämättömyydestä kehkeytyvät kulttuurimme lukuisat pyhyyden ilmenemismuodot. Jokaisen on kuoltava, ja varmaankin jokainen ajattelee ja pelkää kuolemaa.

Kuolema on niin iso asia, ettei siitä aina voi puhua edes oikealla nimellä. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen ja ennen joulunpyhiä muistellaan esimerkiksi menneiden sotien uhreja. Sodassa surmansa saaneista puhuttiin ja puhutaan kaatuneina, ei kuolleina. Siten kuolemasta tuli – ainakin sodan aikana, jolloin se oli aina läsnä -, hieman vähemmän kauhistuttava.

Sama ilmiö oli nähtävissä aikanaan, kun esi-isämme ja muinaisuomalaiset puhuivat heille pelottavista voimista. Yksi kunnioitetuimpia oli tuolloin karhu. Eläimen nopeus ja voima olivat silloisille ihmisille ylivoimaisia. Karhusta puhuttiin epäsuorasti metsän kuninkaana, otsona, mesikämmenenä jne. Kiertoilmausta käytettiin voimakkaista ja suurista olennoista, kuten petoeläimistä, sekä jumalista ja pahoista hengistä. Suoran ilmaisun pelättiin manaavan pahan tai ylivoimaisen paikalle.

Olemassaolon ytimiin kuuluu myös edellä mainittu alaryhmä: lapset, koti ja läheiset. He takaavat elämän jatkuvuuden ja lähiturvan. Ihmisen perusvaistoja ovat itsesuojeluvaisto ja lisääntymisvietti. Näiden kohdalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Kolmanteen olemassaolon alaryhmään kuuluu minä ja minuus, itsetietoisuus, eli käsitys itsestä. Jokainen meistä on yksilö, ja haluaa sellaisena esiintyä. Lapsen kehityksessäkin on vaihe, missä kukin havaitsee olevansa erillinen yksilö. Itse havainnoin tätä aikanaan kolmivuotiaan poikani Petruksen kanssa. Askaroimme äidille lahjaksi puista kynttilänjalkaa. Äkkiä Petruksen pieni vasara pysähtyi kesken lyönnin ja poika sanoi: ”Isä, minä en ennen tiennytkään, että olen olemassa.”

Ranskalainen filosofi René Descartes tiivisti tiedostavan ihmisen ytimen lauseeseen; Cogito, ergo sum – Ajattelen, olen siis olemassa. Itse pidän enemmän itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorentz’n tulkinnasta: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Tämähän luonnehtii sitä pyhänä pidettyä seikkaa, jota on kutsuttu epäilyksi, tai miksei siis uteliaisuudeksi.

Suomalaisten määrittelemien pyhyyden luonnehdintojen toinen pääkategoria muodostuu seikoista, jotka ilmaisevat yhteisöllisyyttä ja kulttuuria, siis yksilön ja kodin sijasta suurempia kokonaisuuksia ja ihmisryhmiä. Myös tässä voidaan ilmaistut seikat ryhmittää kolmeen alaryhmään. Ensimmäiseen alaryhmään voisivat tulla yhteisöllisyys, ihmisarvo, turvallisuus ja Suomi, eli kotimaa. Toisen ryhmän voisivat muodostaa uskonto ja kirkko, sekä kolmannen taide, tiede ja luonto.

Ihmisarvo, yhteisöllisyys ja laajasti tarkasteltuna turvallisuus ovat kulmakiviä, joiden varaan suuremmat ihmisryhmät voivat muodostua. Perhe laajenee heimoksi ja kansakunnaksi, ja lopulta ihmiskunnaksi. Kotimaa, tässä tapauksessa Suomi, luo organisoidut puitteet sille, missä ja miten ilmaistut hyveet voidaan saada aikaan tai ylläpitää. Samalla se antaa yksilöille identiteetin siitä, mistä hän on kotoisin, ei pelkästään majasta, talosta tai kotipaikkakunnasta vaan laajemmasta maantieteellisestä elinympäristöstä. Tämä on meidän yhteisömme reviiri, josta haemme turvaa ja jota haluamme puolustamme.

Uskonto, taide, tiede ja luonto ovat olennainen osa kulttuuria, jonka tunnemme ja jota useimmat meistä haluavat kehittää. Luonnolla on arvo sinänsä, mutta se muokkaa olennaisesti myös toimintaympäristönä elinkeinotoimintaa ja väestön toimeentuloa. Kestävät elintavat muokkautuvat niihin ehtoihin, jotka luonto on elinympäristölle antanut. Sen lisäksi luonto on ehtymätön henkisen ja hengellisenkin elämän lähde.

Vallitseva uskonto ja usko ovat kulttuurin ydinrakennetta. Kirkko antaa uskonnon harjoittamiselle organisoidut muodot. Taide ja tiede johtavat ns. korkeakulttuuriin, missä sekä luodaan että vastaanotetaan ihmisen henkisten kykyjen korkeimpia saavutuksia.

Jaakko Heinimäki olisi – ymmärtääkseni – odottanut edellä mainittuja seikkoja syvällisempiä pyhyyden kokemuksia. Pyhyys onkin ehkä elämässämme hieman arkipäiväistynyt. Mehän puhummekin esimerkiksi arkipyhistä, jotka ovat työmarkkinoiden ongelma ja ikään kuin vähemmän pyhiä päiviä. Sunnuntaista – ennen sanottiin pyhä – on puolestaan tullut vapaapäivä, jolloin voidaan hoitaa rauhassa kauppa-asioita tai käyttää aikaa harrastuksiin. Kyse ei ole enää lepopäivän pyhittämisestä.

Onko sitten mikään enää pyhää? Sellaista, jota ei voi oikein suoraan lausuakaan – Älä lausu turhaan Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka lausuu hänen nimensä turhaan. Näin ankarasti kulttuurimme ydin vaatii pyhittämään itsensä. Olemme tämän oppineet. Nykypäivä haluaa kuitenkin kaataa kaikki vanhat tabut ja toteemit. Jääkö mitään jäljelle? 1960-luvulla oli lempiaforistejani puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Hänen  aforisminsa pyhyydestä teoksessa Vastakarvaan (suomennos 1968)  kuului: "Jos joku sanoo 'Ei ole mitään pyhää!' niin pillastuvat jo ateiskitkin."