Metsä ei ole metsä, vaikka niin
luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien
kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta
olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin
kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja
maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että
”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja
fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden
kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu
repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta
Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.
Terminologiahirviö
ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa
on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto.
Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon
suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu
pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä
eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys-
ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea
metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.
Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns.
hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä
hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.
Ihmiskunta lisää ilmakehän
hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita,
kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista
energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin
turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).
Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä
tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta
luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos
ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen
ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin
sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu
metsien hiilinieluihin.
Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen
suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien
puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan
kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta
vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin
lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.
EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin
hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen
arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.
Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa,
minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään.
Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen,
taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17
miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa.
Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke),
mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.
Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä
hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli
raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten
esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden
kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö
metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?
Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden
gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista.
Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on
vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka
otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat
suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee
käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan
säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on
kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.
Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta
metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin
tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56
miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen
arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin
luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin
hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa
kuutiometriä.
Jos Suomi haluaa panostaa
ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien
rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien,
puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se
tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa
euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?
Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen
hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa
vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä,
metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä
ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja
rahallisilla panoksilla?
Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa
vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta
kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta
nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä
jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen
jatketaan ja vahvistettaisiin.
Toinen vaihtoehto, missä
taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään,
johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen.
Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai
panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin
lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja
sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.
Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi,
että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen
metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta
valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa
vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna –
hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat.
Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään.
Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta
poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia
energialähteinä, kuten on tarkoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti