Missä kaikki muut ovat?

Otsakkeena oleva kysymys viittaa Fermin paradoksiin. Se on saanut nimensä italialaissyntyisestä fyysikosta Enrico Fermistä (1901 – 1954). Enrico Fermi syntyi Roomassa ja perehtyi opiskeluissaan kvanttimekaniikkaan ja oli niitä teoreetikkoja, joiden työn ansiosta saatiin edistettyä ydinreaktion käyttöönottoa ja soveltamista. Fermi siirtyi juutalaissyntyisenä fasistisesta Italiasta Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti merkittävän osan elämätyöstään.

Tarina kertoo, että Fermi olisi istuessaan aamukahvilla muiden fyysikkokollegoidensa kanssa alkanut ihmetellä, miksi ei avaruudesta ole saatu mitään havaintoja elämästä maapallon ulkopuolella. Kaiken järjen mukaan elämää pitäisi kosmoksesta löytyä, koska on erittäin todennäköistä, että maan kaltaisia olosuhteita löytyy maapallon ulkopuolelta hyvinkin paljon. Vaikea sanoa, oliko Fermin toteamus lähtölaukaus elämän etsimiselle, mutta 1950-luvun jälkeen tätä työtä on tehty ja voitu tehdä kiihtyvällä vauhdilla.

Kosmoksen mittasuhteet ylittävät kaiken kyvyn ymmärtää. Omat havaintomme paljailla silmillä yltävät lähinnä kierteisgalaksi Linnunradan Orion-nimiseen haaraan. Näemme tietysti hyvin – vaikka sitä ei suoraan saisi juuri katsoakaan – maapallolla elämää ylläpitävän tähden, auringon. Aurinko on kooltaan keskimääräistä pienempi tähti, mutta sen lämpö ja valo ovat riittäneet elämän syntyyn ja kehittymiseen pallollamme jo lähes 4 miljardin vuoden ajan. Auringon energia riittää vielä tulevaisuudessakin sadoiksi miljooniksi ehkä miljardeiksi vuosiksi. Vaikea kuitenkin tietää, ovatko edellytykset elämälle olemassa aurinkotähden loppuun saakka.

Fermin paradoksin kannalta on tärkeää, että jo yksin Linnunradassa on erikokoisia tähtiä ehkäpä miljardeja. Jos luonnon lainalaisuudet ovat universaaleja, tähtiä kiertäviä planeettoja ja siten elämälle otollisia olosuhteita pitäisi löytyä myös miljardeja.

Avaruuden systemaattinen radiopeilaus ei ole tuonut vielä esiin sähkömagneettista säteilyä tai värähtelyä, joka viittaisi korkeaan teknologiseen osaamiseen ja kehittyneeseen kulttuuriin. Tätä kuuntelua ja peilausta on harjoitettu systemaattisesti aina 1960-luvulta saakka. Se, ettei mitään ole löytynyt, ei tietenkään ole ihmeellistä. Aikaperiodit ja matkaulottuvuudet ovat kosmoksessa niin valtavat, etteivät havainnot ja yhteydet helposti osu kohdalleen. Voidaanpa vain ajatella, että maapalloltakin on lähtenyt avaruuteen sähkömagneettista ”ääntä”, jota voi pitää älyllisenä, vasta parisataa vuotta. Lähinnä sen jälkeen, kun langattomat lennättimet ja radiolaitteet on keksitty ja otettu käyttöön. Nykyisin lähiavaruus on täynnä elektronisen tekniikan tuomaa ja luomaa sähkömagneettista värähtelyä. Voi ajatella, että maapallon kattaa hyvinkin tiheä elektronisen informaation verkko, joka heijastunee kauas avaruuteen.

Maapallon ympäri liikkuvan informaation lisäksi ihminen on lähettänyt tarkoituksellisesti viestejä avaruuteen, joista toivotaan ilmenevän, että tällä pallolla vallitsee älyllistä elämää. Näihin viesteihin ei ole tullut mitään vastausta. Kuten edellä todettu, ajalliset ja avaruudelliset mittasuhteet ovat niin valtavia, ettei tämä tarkoita, etteikö jossakin olisi älyllistä elämää, tai jopa ns. korkeakulttuuria. Sitä voisi olla ehkä muissa galakseissa, joista meitä lähin, Andromeda, on 3 – 4 miljoonan valovuoden päässä. Tuolta etäisyydeltä tullaan tuskin koskaan saamaan valoa tai jotakin muuta säteilyenergiaa ihmeellisempää informaatiota. Valonkin tuoma informaatio siis kertoo ajasta 3 – 4 miljoonaa vuotta sitten.

Yhteys kosmokseen ei ole rajoittunut vain viestien lähettämiseen ja tähtien tarkkailuun. Päinvastoin, avaruusteknologia on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavalla nopeudella. Näin ollen informaatio avaruudesta on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Onhan ihminen käynyt jo kuussa ja lähettänyt mönkijöitä lähiplaneetalle, Marsiin.

Kuulentojen ohella avaruusvaltiot ovat lähettäneet erilaisia luotaimia aurinkokunnan eri osiin ja jopa sen ulkopuolelle. Erinomaisesti onnistunut hanke on ollut avaruusteleskooppi Hubble, joka on kuvannut avaruutta jo 25 vuotta.  Hubblen kuvat avaruuden kaasusumuista, joista uusia tähtiä ja tähdistöjä on syntymässä, sekä tähtimassan räjähdyksistä niiden kuolin vaiheissa, ovat olleet avaruustutkimuksen riemukulkua. Käsitys maailmankaikkeudesta, mukaan lukien lukemattomat galaksit sekä avaruuden laajentuminen, ovat olleet häkellyttävää luettavaa ja katsottavaa maallikollekin.

Kuvaus-, mittaus- ja teleteknologian huikea kehitys on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tuonut esiin paljon uusia mahdollisuuksia, jotka ovat voineet luoda edellytykset elämälle. Vuoden 1992 jälkeen on pystytty löytämään ja tunnistamaan taivaankappaleita, jota ovat tähtiä kiertäviä planeettoja. Näitä kutsutaan eksoplaneetoiksi erotuksena aurinkoa kiertävistä taivaankappaleista. Eksoplanneetoja on tunnistettu noin pari tuhatta. Tällä hetkellä tiedetään yhtä monta kandidaattia, joiden luonnetta parhaillaan selvitetään. Tehtävä ei ole helppo, koska planeetat eivät siis lähetä omaa, itsenäistä valoa vaan niiden olemassaolo on ollut todistettava erilaisin välillisin keinoin.

Elämän perusvaatimukset maapallollakin ovat tietyissä erityisvaatimuksissa ja marginaaleissa. Keskeinen edellytys on ollut nestemäisen veden olemassaolo. Voi hyvin olettaa, etteivät maapallon olosuhteet ole kuitenkaan ainoat tällaiset avaruudessa. Emmekä voi olla varmoja, etteikö itseään uusivaa elämää syntyisi muunlaisissakin olosuhteissa.

Aivan viime aikoina avaruustutkimus on saanut merkkejä siitä, että muualtakin löytyy hiilen yhdisteisiin perustuvia komponentteja, orgaanisia yhdisteitä, joiden olemassaolo on välttämätöntä taas aminohappojen ja proteiinien muodostumiselle. Nehän ovat maapallolla ilmenevän elämän kulmakiviä. Tiedemiehet ovat ennustaneet, että todistettavissa olevia merkkejä elämästä maapallon ulkopuolella saataisiin jo ehkä vuosikymmenen kuluessa. Se elämä ei välttämättä ole meidän mittapuumme mukaan älyllistä, mutta kuitenkin tärkeä viite siitä, että muitakin voi olla olemassa.

Ihmiskunnan eri kulttuurit ja uskonnot ovat vuosituhansien aikana antaneet omat selityksensä elämän synnylle maapallolla. Onpa edelleen olemassa kaksi poikkeavaa näkemystä, joista toisen mukaan elämä on luotu maapallolle, eikä kehittynyt alkuaineista ja alkeellisista muodoista. Tämän oppisuunnan mukaan on jopa jumalan pilkkaa puhua kehitysopista, evoluutiosta.

Oman käsitykseni mukaan nämä ihmiset ovat ottaneet itselle aivan liian suuret valtuudet puhua perimmäisistä totuuksista. Elämän olemassaolo on ilman erilaisia luomiskertomuksiakin suuri ihme sinällään. Ja erityisesti maapallolla esiintyvän elämän olemassaolon sinnikkyys ja kehitys herättävät suurta ihmetystä. Tälle luonnonilmiölle ja näille luonnonlaille ei ole helppo löytää selitystä. Sitä tulee vain kunnioittaa.