Perheviljelmät köyhien maiden pelastuksena

Maapallolla elää juuri nyt 7,2 miljardia ihmistä. Voidakseen viettää kunnollista elämää ja täyttääkseen saamansa tehtävät jokainen tarvitsee päivittäin 2000 – 3000 kilokaloria ravintoenergiaa sekä muutamia kymmeniä grammoja valkuaisaineita. Energian ja valkuaisen lisäksi tarvitaan lukuisa määrä ns. hivenaineita, mm. rautaa ja vitamiineja, joita saadaan syömällä riittävän monipuolista ruokaa. Kunnolliseen elämään tarvitaan siis sekä määrältään että laadultaan riittävästi ravintoa. Tämän tosiasian tyydyttäminen on YK:n toimesta todettu olevan myös ihmisoikeus. Joka tapauksessa riittävä ravinto ja ravitsemus ovat edellytys elämän jatkumiselle. Jokapäiväinen leipä on oikeus elämään.

Kaikilla ihmisillä ei ole onni saada riittävää päivittäistä ravintoa. Aliravittuja tai suoranaisesta nälänhädästä kärsiviä lasketaan olevan vieläkin 800 – 850 miljoonaa. Voi sanoa vieläkin siinä mielessä, että aliravitsemusta on pyritty kansainvälisin toimin poistamaan jo vuosikymmeniä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta ensimmäisestä maailmanlaajuisesta ruokakonferenssista Roomassa. Kehitystä hyvään suuntaan on tapahtunut, mutta ei lainkaan riittävästi.

Ruokaturvaa ja ihmisten mahdollisuutta riittävään ravintoon on vuosien mittaa edistetty monenlaisin kansainvälisin kampanjoin. Kuluvan vuoden kampanjan teemaksi on valittu perheviljelmät, family farming. Asiantuntijoiden keskuudessa on viime vuosina käyty keskustelua siitä, kun tähtäimessä on maailman ruokaturvan kohentaminen, pitäisikö painottaa enemmän kaupallisen mittakaavan suurtuotantoa vain keskittää huomio pieniin perheviljelmiin.

Valtaosa köyhien maiden yli 400 miljoonasta perheviljelmästä on viljelyalaltaan varsin pieniä, korkeintaan kahden hehtaarin tiloja. Esimerkiksi Tansaniassa perheviljelmien keskimääräinen pinta-ala on vain muutama aari.

Pienten tilojen ongelma on tuottavuuden kohottaminen, ts. alhaisten hehtaarisatojen nostaminen. Heikot hehtaarisadot ovat lähes kaikkien köyhien maiden vitsaus. Kehitys parempaan on ollut äärimmäisen hidasta. Kun teollisuusmaissa parhaimmilla paikoilla päästään viljan hehtaarisadoissa jopa 10 000 kiloon hehtaarilta, koko Afrikka polkee paikallaan keskimäärin 1 000 kilon satotasossa.

Hyvin monissa kehitysmaissa maatalouden tuottavuuden kasvu on jo lähtenyt varsin hyvin nousuun. 1960-luvulla puhuttiin paljon Intian nälänhädästä ja mitä sille pitäisi tehdä. Keinoksi keksittiin ns. vihreä vallankumous. Se tarkoitti aikaisempaa satovarmempien ja satoisempien riisilajikkeiden kehittämistä ja muutakin maatalouden modernisointia. Intian viljasadot ovatkin jo lähes 3 000 kiloa hehtaarilta.

Intian maatalouden modernisoinnissa on tosin jouduttu lieveilmiöihin, jotka johtuvat esim. geenimanipuloidun siemenviljan käytöstä ja käytön aiheuttamasta riippuvuudesta kansainvälisistä suuryrityksistä. Seurauksena ovat olleet tuhansien viljelijöiden itsemurhat, kun velkaantuneet viljelijät eivät löydä tietä ulos riippuvuuden aiheuttamasta velkakierteestä.

Afrikankin pienviljelijöillä on lukematon määrä ongelmia voitettavana. Pientilojen viljelijöillä on monia esteitä tuotannon kehittämisessä. Hyvin pieniä pinta-aloja on vaikea koneellistaa. Puuttuu pääomaa ja koneiden käyttö on tehotonta. Sama koskee lannoittamista ja satoisampia viljalajikkeita, jotka joudutaan ostamaan markkinoilta. Niinpä pienet tilat antavat tulokseksi heikot tulot, ehkä vain mahdollisuuden niukkaan elämiseen, ei juuri tuotannon tai jalostuksen kehittämiseen.

Afrikan maataloutta vaivaa vielä lähimarkkinoiden alkeellisuus ja erityisesti viljelijöiden heikko asema välittäjien ja myös kansainvälisten kauppaketjujen paineessa. Lähes puolella tiloista ei ole edes tietä lähimarkkinoille. Pienet myytäväksi säästyneet erät kuljetetaan markkinoille pyörien takatelineillä tai kantamalla. Erityisesti naisten asema on tuotantoketjussa heikko. Naiset tekevät suuren osan tuotantoon, jalostukseen ja myyntiin liittyvästä työstä, mutta heillä ei ole samoja oikeuksia miesten kanssa tuotantovälineiden omistukseen tai myynnistä saatuihin tuloihin. Tämä lienee Afrikan ruokaturvan kehittämisen suurin pullonkaula. 

Vastaus kysymykseen kaupalliset tilat vai perheviljelmät ruokaturvan kohottajina ei ole yksiselitteinen. Pienten perheviljelmien kehittämisen edessä on siis lukuisia vaikeita esteitä. Mikään niistä ei ole kuitenkaan voittamaton. Muutos vaatii viljelijöiden yhteistyötä, osuuskuntapohjalta tai muuten järjestäytyen. Muutos vaatii kultakin maalta politiikkaa, jolla pyritään luomaan kotimaiselle maanviljelylle edellytyksiä.  Suotuisa kehitys vaatii myös kansainvälisiltä avuantajilta jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä.

Minkään avunantajatahon ei pitäisi tehdä samaa kuin Suomi 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin. Silloin maatalouteen suunnattu kehitysapu ajettiin lähes alas. Menetetyn vuosikymmenen aikana menetettiin myös suuri osa suomalaisesta asiantuntemuksesta. Kokeneet asiantuntijat ja osaajat vanhenivat ja uusia tuli hyvin vähän tilalle. Kotimaassa ei ollut kysyntää.

Avun kohdentamista pieniin perheviljelmiin suurtuotannon kustannuksella korostaa se, että se on samalla köyhyyden poistamista. Yli 400 miljoonalla perheviljelmällä elää puolitoista miljardia ihmistä ja välillisesti niiden tuotannosta saa toimeentulonsa sadat miljoonat maalla asuvat. Tiedetään myös, että äärimmäisessä köyhyydessä elävistä kaksi kolmasosaa kuuluu pienviljelijöihin tai maaseudun maattomiin. Maailman köyhyysongelmaa ei voida siis ratkaista luomatta edellytyksiä perheviljelmien kehitykselle. 

Kehitysmaiden kaupallinen ja teollinen maatalous työllistää noin 20 miljoonaa ihmistä. Se on siis köyhyyden ja toimeentulon kannalta marginaalista verrattuna kahteen miljardiin, joiden toimeentulo riippuu pienistä perheviljelmistä.