Ikäihmiset aliarvostettu voimavara

Viime vuosien julkista keskustelua valtiontaloudesta ja muistakin yhteiskunnan ongelmista seuratessa on alkanut tuntua oudolta, kun ikääntyminen ja siinä samalla vanhat ihmiset nähdään yhdeksi suurimmista ongelmista. Ensimmäinen ajatus kai pitäisi olla, että saavutettu korkea ikä on hieno asia sekä ihmisen itsensä että koko yhteisön kannalta. Tätä asiaa ja todellista tilannetta lienee syytä hieman valottaa tarkemmin. Ennen sitä sallittakoon katsaus kauas menneisyyteen. Miten silloin ikäihmisiin suhtauduttiin?

Raamatun psalmien mukaan ”Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta”. Parituhatta vuotta sitten sitä voitiinkin pitää korkean iän hyvänä arviona, koska hyvin harva eli niin pitkään. Historian kirjoista tiedämme, että pitkäikäisiä on aina ollut, mutta kuolleisuus oli suurta jo lapsesta alkaen. Näin ollen vain pieni osa ihmisistä eli lähelle ihmisen fyysistä maksimi-ikää – mikä se sitten onkaan?

Vanhoja kunnioitettiin ja arvostettiin jo siitä syystä, että he olivat onnistuneet välttämään sairauksien, tapaturmien, nälänhätien, sotien ja muiden väkivaltaisuuksien aiheuttamat varhaiset kuolemat. Hitaasti muuttuvissa yhteisöissä vanhoilla oli se etu, että heillä oli kokemuksensa ja pitkän muistinsa vuoksi paljon tietoa, josta oli hyötyä yhteisön menestykselle ja selviytymiselle.

Vanhojen arvostuksesta kertoo jo Kreikan mytologiasta kertova Homeroksen Ilias ja Odysseia. Troijan sotaan lähdettäessä kreikkalaisten suurin sankari Akhilleus ja muut kreikkalaiset kyselivät Pyloksen kuninkaan, Nestorin neuvoa. Nestori oli Troijan sodan alkaessa jo vanha mies, tarun mukaan ehkä jopa 110 vuoden ikäinen. Homeros korostaa kuitenkin hänen viisauttaan ja viisaita sanojaan. Nestori onkin säilyttänyt nimenä mielikuvan vanhasta ja viisaasta. Jos jostakusta sanotaan, että hän on paikkakunnan Nestori, on se arvostuksen ilmaus.

Mihin nämä vanhat ja viisaat ovat sitten nykyisin kadonneet? Suurin syy lienee meidän suuressa lukumäärässämme, ja tietysti muutoksen kiihtyvässä nopeudessa. Nopeushan ei ole ikääntyvän vahvimpia puolia.

Kun ihmisten elinajanodote, syntymähetkellä odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä, oli vielä pari sataa vuotta sitten joka maassa alle 40 vuotta, tällä hetkellä ei ole yhtään maata, jossa se olisi alle 40 vuotta. Suomessakin kehitys on ollut häikäisevä. Kun isäni syntyi vuonna 1905, miesten elinajanodote oli 45 vuotta. Kun minä synnyin 1945, oli elinajanodote 54 vuotta – sota laski sitä hieman. Kun Teemu syntyi 1975, miesten elinajanodote oli noin 68 vuotta. Kun Tommi syntyi 2011, elinajanodote oli jo vajaat 78 vuotta. Tytöillä se oli jo lähes 84 vuotta. Sadassa vuodessa keskimääräinen odotettavissa oleva elinaika nousi siten yli 30 vuotta.

Elinajanodote noussee tulevaisuudessa vielä ainakin kymmenisen vuotta, vaikka inhimillinen raja väistämättä lähestyy. Seurauksena on, että meitä ikäihmisiä, esimerkiksi 65 vuoden ylittäneitä on koko ajan enemmän ja enemmän. Yhteiskunnallisesti se merkitsee kohonneita kustannuksia mm. eläkemenojen muodossa. Väestöstä on jo viidennes yli 65 -vuotiaita ja tulevaisuudessa tämä osuus nousee ensin neljännekseen ja ehkä lopulta kolmannekseen koko väestöstä. Sairauksien aiheuttamien hoivan ja sairaudenhoidon tarve ei ole hoitoaikojen puolesta kasvanut – pikemminkin päinvastoin. Ihmiset elävät terveesti ja terveenä. Ongelmaksi muodostuu taas lukumäärä. Vanhoja ja hoidon tarpeessa olevia on koko ajan enemmän.

Yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti on kuitenkin väärin, että vanhuudesta on tehty poliittinen ongelma, jota ratkotaan sitkeästi ja vuodesta toiseen. Se kuulostaa väärältä ja ainakin masentavalta ikääntyneistä. Asia ja asenne pitäisi kääntää toisinpäin. Ensinnäkään ikääntyneet eivät ole ”tumput suorassa” seisova avuton joukko, vaan enemmistö kykenee hoitamaan omat asiansa ja tarpeensa. Osa jopa hoitaa suurta vaivaa nähden läheisensä omaishoitajina ja näin säästävät julkiselta sektorilta valtavan määrän varoja muuhun käyttöön.

Ikäihmiset, ja erityisesti isovanhemmat osallistuvat monin tavoin lastenlasten hoitamiseen ja auttamiseen ”tien päälle”. Apu on sekä käytännöllistä, taloudellista, sosiaalista että inhimillistä. Isovanhempien tuen turvin moni lapsi on päässyt hyvin alkuun. Tämä sanottuna väheksymättä lasten omien vanhempien tehtävää, joka on tietysti lasten tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Auttavia lisäkäsiä ja lisäkorvia tarvitaan monessa vaiheessa.

Ikäihmiset toimivat itse aktiivisesti. Lukuisten järjestöjen ja yhdistysten toiminta on eläkeläisten varassa tai aikaansaamaa. Pitkä elämä ja työura ovat kehittäneet osaamista tälläkin alalla. Ikäihmiset ovat myös suuria kulttuurin, virkistystoiminnan ja vapaa-ajantarjonnan kuluttajia. Varttuneet ihmiset käyvät teattereissa, näyttelyissä, konserteissa; kiertävät katsomassa nähtävyyksiä, nauttivat kylpylä- ynnä muista palveluista, ovat suuria matkailu- ja ravintolapalvelujen käyttäjiä. Yhä enemmän hankitaan vapailta markkinoilta myös erilaisia siivous- kunnostus-, korjaus- jne. kotipalveluja. Ikääntyvien omaehtoinen harrastustoiminta on mittavaa.

Ikäihmiset pyörittävät siten huomattavaa osaa kansantalouden palvelutoiminnasta. Ikäihmisillä on monipuolinen kokemus eri tehtävistä työelämästä ja ammateista. Osaamista on kertynyt aina vaativimmat tehtävät mukaan lukien.

Kun kansantalouden toinen suuri huoli – ikääntyneiden ohella –  on työvoiman riittävyys tulevaisuudessa, ikääntyneet voivat tarjota tiettyyn asteeseen saakka myös työvoimareservin. Moni eläkeikärajan ylittänyt voisi olla halukas jatkamaan tavalla tai toisella työtehtävissä, joista heillä on mittava kokemus. Tuntuu tuhlaukselta heittää hukkaan osaamista, jonka hankkiminen on vienyt vuosikymmeniä ja jonka hankkimiseen yhteiskuntakin on antanut koulutusvaroja. 

Eläkkeelle siirtyneiden ja ikäihmisten rekrytointi työelämän tehtäviin edellyttää tietysti hyvin erilaista työkulttuuria kuin tällä hetkellä. Töiden vastaanottaminen täytyy tässä elämänvaiheessa olla täysin vapaaehtoista. Työhön osallistumisen pitää myös olla joustavaa siten, että sopivista työajoista ja aikamääristä sovitaan ikääntyneen ehdoilla. Valtiovalta voisi tarjota taloudellisen kannustimen siten, että työpanoksen korvausta verotetaan erillisverona varsinaisesta eläkkeestä eikä lisätulona. Tämän erillisverotuksen piiriin voisi päästä varsinaisen työikävaiheen jälkeen, eli nykyisin yli 68 -vuotiaana.   

Kun asenne, työelämän käytännöt ja taloudelliset kannusteet ovat kohdallaan, ikääntyneiden työpanos olisi varmasti kymmeniä tuhansia työpäiviä vuodessa. Hyöty olisi moninkertainen, koska ilman suurempaa lisäkoulutusta saataisiin osaavaa työvoimaa työvoimapulan tarpeisiin, ja samalla ikäihmisten terveys ja kunto pysyisi todennäköisesti pidempään hyvänä, kun moni saisi elämälleen uutta merkitystä.