Nollakasvun autuus

Kiistely talouskasvun tarpeellisuudesta ja tasosta on ikuisuuskysymys. Jo 1970-luvulla tiedettiin, ettei eksponentiaalinen kasvu, eli kasvu korkoa koron päälle, ole rajallisessa maailmassa mahdollista.  Jälleen yksi ajatussuunta korostaa tarvetta talouskasvusta luopumiseksi. Ainakin näin olen ymmärtänyt ns. degrowth –ilmiön (talouslasku) ja suuntautumisen. Voi olla, että pyrkimyksessä on aitoa huolta tulevaisuudesta, mutta todennäköisesti siihen liittyy myös väärinkäsityksiä.

Kun talous perustuu pääosin tavaratuotantoon, talouskasvu merkitsee materiaalisten panosten ja energian jatkuvaa lisäkäyttöä. Kun väestön lukumäärä kasvaa ja ostovoima lisääntyy, tullaan globaalilla tasolla tilanteeseen, missä resurssit, eli materiaalit ja energia käyvät niukoiksi ja ympäristön muutokset kestämättömiksi. Tästähän on esimerkkinä ilmaston lämpeneminen, kun ilmakehään päästetty hiilidioksidi ja muut kasvihuonekaasut alkavat lämmittää maapallon pintalämpötilaa. Liiallisesta käytöstä ovat esimerkkejä myös katoavat kalakannat ja monet muut kasvi- ja eläinlajit, jotka eivät kestä ihmisen toimintaa.

Talouskasvun, kuten sitä kansainvälisesti hyväksytyllä mittaristolla, kansantalouden tilinpidolla, SNA:lla mitataan, ei välttämättä tarvitse merkitä aina materiaalien lisäkäyttöä. Talouskasvua syntyy myös ihmisten välisistä palveluista, sellaistenkin, jotka eivät juuri kasvata materiaalien tai energia kulutusta. Kun käyn hierojalla, hierontahuone on toki lämmitettävä - joskus se on rakennettukin - ja hieroja käyttää jonkin verran öljyä ihon tekemiseksi hieronnalle sopivaksi. Materiaalinen lisäkulutus on kuitenkin aika vähäistä, mutta toimitus näkyy talouskasvuna.

Kehittyneissä talouksissa yhä suurempi osa kasvusta muodostuu aineettomasta kulutuksesta. Informaatio on vielä oma lukunsa. Informaation tuottamiseen, välittämiseen ja jalostamiseen tarvitaan omat välineensä, mutta sen jälkeen ns. rajakustannus on melkein nolla. Sähkön tai muiden panosten lisäkulutus on lähes olematon lähetinpä saman sähköpostin sitten yhdelle tai sadalle ystävälle. Yhä suurempi osa työstä tehdäänkin nykyisin informaatiosektorilla. Informaation digitalisoituminen näkyy jopa materiaalien kulutuksen laskuna, kuten Suomen metsäteollisuudessa hyvin tiedetään. Saadaan yhä vähemmästä yhä enemmän.

Toisaalta olemme tuomittuja laskennallisesti jonkinasteiseen talouskasvuun. Suomessa nimittäin parhaillaan eletään kiinnostavaa koetta siitä, mitä nollakasvu käytännössä tarkoittaa. Jo vuonna 2008 talouskasvu oli finanssikriisin heijastuessa Suomeen vain 0,3 prosenttia. Seuraavana vuonna talous syöksyi alaspäin viennin romahtaessa kaikkiaan 8,5 prosenttia. Toipuminen romahduksesta on ollut hidasta, ja nyt voidaan jo ennustaa, että vuonna 2015 saavutetaan vasta vuoden 2008 kansantuotteen taso. Näin onkin koettu tuo raamatullinen seitsemän laihan vuoden ajanjakso. Eli käytännössä siis nollakasvua yli seitsemän vuoden ajan.

Mielenkiintoista on, että laihoja vuosia edelsi lähes seitsemän lihavan vuoden jakso vuodesta 2002 vuoteen 2008. Tuo jaksohan perustui paljon katteettomalle virtuaaliselle rahalle niin Yhdysvalloissa kuin osittain Euroopassakin, kuten myös muulla näiden maiden vanavedessä. Silloin ei vain ollut sitä Joosefia ja viisasta faaraota, jotka olisivat nähneet kasvun katteettomuuden.

Nykyisen nollakasvun seurauksena on meilläkin krooninen valtiontalouden alijäämä. Julkisen sektorin menot, niin eläkkeet, terveydenhoito, sosiaalitoimi kuin koulutuskin on mitoitettu tietylle verotulojen kasvulle. Verotulot eivät kasva, jos talous ei kasva – jos ihmiset eivät osta kaupasta tai vienti ei vedä tai yritykset eivät investoi. Huolimatta siitä, että on nollakasvu, tuottavuuden kasvu ei pysähdy. Hyvin suuri osa voimavaroista niin yrityksissä kuin julkisella sektorillakin on suunnattu tieteeseen, tutkimukseen, informaation tuottamiseen ja tuotekehitykseen, viime kädessä teknologian kehitykseen. Teknologinen kehitys johtaa tuottavuuden nousuun. Jos ei ole talouskasvua, se merkitsee työllisyyden heikkenemistä, kun sama saadaan aikaan aikaisempaa pienemmin työpanoksin. Seurauksena on talouden näivettymiskierre.

Jos taas tuottavuutta ei kyettäisi nostamaan, se merkitsisi kilpailukyvyn heikkenemistä ulkomaisen tuotannon suhteen. Suomalainen työ ei kävisi kaupaksi, koska se on suhteessa liian kallista. Avoimilla markkinoilla ostaisimme yhä enemmän tuontitavaraa. Kun tuotavuus on heikko, suomalaiset yritykset siirtäisivät tuotantoa pois maasta. Eli näivettyminen seuraa joka tapauksessa. Olemme siis tuomittuja tuottavuuden nousuun ja siten talouskasvuun.

Yksilöt voivat tehdä degrowth -ratkaisuja mutta kansantaloudet eivät. Pentti Linkolan esimerkki on yksi vaihtoehto, mutta kuinka moni sen pystyy valitsemaan.

Vaikka olemmekin tuomittuja taloudelliseen kasvuun – joka väistämättä on Suomessa enää 1 – 1,5 prosentin luokkaa vuodessa, säästäväisyys on edelleen hyve. Varsinkaan materiaa ja energiaa ei pidä tuhlata. Ahneuskin on edelleen kuolemansynti. Sen sijaan voimme tuhlata toisillemme tarjoamiamme palveluja, jos niihin on varaa ja niillä on kysyntää. Nekin kasvattavat taloutta - mutta ennen kaikkea keskinäistä hyvinvointia.