Iskelmä hivelee suomalaisen kulttuurin ydintä

Tänään vietetään suomalaisen kulttuurin päivää, Kalevalan päivää. Minulle sillä on erityistä merkitystä, koska täytän tänään 68 vuotta, ja siten siirryn virallisestikin työikäisten joukosta ikäihmisiin, senioreihin. Suomalaisen kulttuurin päivä ei ole vahingossa Kalevalan päivä. Syvimmillään kansojen kulttuuri ilmenee kielessä. Luonnollisesti tavat ja sosiaaliset suhteet, taiteen ja tieteen saavutukset, rakennuskanta, kulttuurimaisema jne. ovat elementtejä kunkin kansan kulttuurissa. Lähimmäksi kulttuuri tulee meitä jokaista äidinkielessä. Sen oppimisen avulla me olemme liittyneet yhteen siihen yhteisöön, johon olemme syntyneet. Kielessä meillä on tietoinen kanava vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Johanneksen evankeliumi ilmaisee saman: ”Alussa oli sana (Logos).” Sanaan liittyy siten jopa jumalallista voimaa.

Näin juhlallisesti sanaa ja kieltä ei tarvitse tarkastella. Sana, kieli, puhe puhuttelevat meitä ilman pyhittämistäkin. Kun haluamme sanoa jonkin asian todella sisimmästämme ja syvältä, käytämme äidiltä ja isältä oppimaamme kieltä, kotoa saatua ilmaisutapaa. Se on tarkin oman minän viestittäjä muille ihmisille, ja monesti vielä itsellekin. Kun kirjoitan suomenkielellä, kirjoitan itselleni.

Mitä tällä on tekemistä iskelmän kanssa? Vaikka ihailemme älyä ja älyllistä osaamista, kaikkein vaativimmat ilmaisut liittyvät kuitenkin tunteisiin ja tunteiden luomiin tunnelmiin. Tunteiden älyllinen analysointi, luokittaminen ja määrittely häivyttävät usein syvimmän ytimen. Iskelmä on kuitenkin osoittautunut kumman hyvin toimivaksi sillaksi ilmailullisten vaikeuksien yli. Iskelmässä yhdistyy sanallinen ilmaisu, musiikki ja melodia, sekä myös fyysinen konteksti, eli missä iskelmää kuullaan ja kuunnellaan – tunnelmoidaan. Ei ole turhaan sanottu, että tansseissa iskelmän sanat, sävel, sekä koettu läheisyys ja liike kertovat kumppanille sen, mitä suomalainen mies ei pysty verbaalisesti ilmaisemaan. Iskelmä on toiminut vuosikymmenet tärkeänä välineenä ja kanavana pariutumisriitissä, jota sukupolvi toisensa jälkeen haluaa tavoitella.

Iskelmään ja iskelmien sanoihin suhtaudutaan helposti vähättelevästi. Iskelmien sanoittajat löytävät kuitenkin usein ilmaisuja, joiden yli ei paraskaan filosofi tai edes runoilija pääse. Kun Reijo Taipale aloittaa Unto Monosen tangon ”Meren yllä on tähtien vyö”, tulee siinä lähelle koko kosmos ja maailman luominen; alkumeri, missä elämä syntyi, tähdet, Linnunrata, universumi, maailmankaikkeuden synty. Suurempia kuvia tuskin pystytään luomaan; ei ainakaan näin lyhyesti ja yksinkertaisesti.

Kun Katri Helena laulaa Jukka Kuoppamäen sanoittamassa iskelmässä: ”Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään”, siinä ei puhuta vain itse kunkin yksilön tuskasta ja yksinäisyydestä, vaan puhutellaan kaiken Luojaa. ”Tulkoon valkeus – ja valkeus tuli.”

Esimerkkejä on lukemattomia. Iskelmien sanoista tulee parhaimmillaan koko kansan syväkulttuuria, jonka olemassaolo vaikuttaa meihin, vaikka emme sitä huomaisikaan. Aivan samalla tavalla kuin Raamatun lauseet ja viisaudet.

Yleisradion tehtävänä on tuoda esiin ja tulkita kansan ja maan omaa kulttuuria. Juuri parhaillaan on menossa kymmenosainen sarja suomalaisesta iskelmästä, Iskelmä-Suomi. Kolmen osan perusteella voi jo sanoa, että ohjelmasta on tullut ainutlaatuinen kumarrus suomalaiselle iskelmäkulttuurille ja sen tekijöille. Erittäin arvokasta on se, että näin taltioidaan vanhemman polven iskelmätähtien ja vaikuttajien muistot ja näkemykset. Iskelmään kiteytyy suomalaisten elämä ja kehitys vuosikymmenien varrelta. Kulttuuria parhaimmillaan. Itsellekin ohjelma on jo antanut paljon, kun uudelleen on voinut eläytyä suomalaisiin lauluihin ja tähtiin aina 50-luvulta saakka. Sanoitusten, melodioiden ja tähtien kautta kertautuvat omat elämykset vuosien takaa.

Vaikka suomalaiset sanoittajat Saukista, Juha Vainioon ja Vexi Salmeen kummallisella tavalla löytävät ilmaisun kunkin ajan ilmiöille ja ihmisten tuntemuksille, iskelmien sanallinen vaikutus ei rajoitu vain omaan kieleen. Musiikkihan sinänsä ei tunne rajoja, ja hyvin tulkittuna ulkomainenkin teksti puhuttelee – vaikkei kaikkea ymmärtäisikään.

Itsellä tulevat aina kylmät väreet iholle, kun Nancy Sinatra tulkitsee James Bond – kappaleen You only live twice vuodelta 1967. You only live twice, or so it seems. One life for yourself, and one for your dreams. Niinpä! Kappale nostaa unelmaksi rakkauden, jonka puolesta pitäisi rohjeta toimia. Muuten unelma, the stranger, katoaa. Itse tulkitsen unelman laajemmin, intohimoksi jonkin asian suhteen tai puolesta. Jonkin jonka kokee itselle tärkeäksi. Elämää ei näin ajatellen pitäisi elää vain elämisen vuoksi vaan myös jonkin, ehkä saavuttamattoman unelman, tavoittelemiseksi.

Toisena ulkomaisena esimerkkinä – niitähän on lukemattomia -, voisi nostaa isä Sinatran ”It was a very good year”. Juuri tässä 68 vuoden iässä haluasi unelmoida, että voisi sanoa kuten Sinatra viimeisessä säkeistössä:

                      But now the days are short

                      I’m in the autumn of the year

                      And now I think of my life as vintage wine

                      From the brim to the dregs

                      It poured sweet and dear

                      It was a very good year

Niinpä! 1945 – it was a very good year.