Vihan lietsontaa

Tänään tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Suomen sisällissota, kansalaissota, vapaussota tai miksikä sitä halutaan kutsua, alkoi. Lähtölaukaus oli myöhään tammikuun 26. päivän iltana Helsingin Työväentalon torniin nostettu punainen lamppu. Seuraavana päivänä, eli tammikuun 27. päivänä alkoi Helsingin avainpaikkojen miehitys. Tarkoitus oli vangita myös Svinhufvudin johtama senaatti, mutta senaatin jäsenet saivat vihiä tulevasta punakapinasta ja ehtivät piiloutua. Kolme senaattoria matkusti junalla Vaasaan.

Sota käynnistyi helmikuussa toden teolla ja jatkui toukokuun alkupäiviin saakka, eli kolmisen kuukautta. Sodan varsinainen käännekohtia olivat valkoisten suorittama Tampereen valloitus 6. huhtikuuta sekä Saksan Itämeren divisioonan suorittama Helsingin valtaus 13. huhtikuuta.

Sodassa kuoli kaatuneina noin 9000 valkoista ja punaista. Teloitukset ja vankileireillä kuolleet mukaan lukien suomalaisia uhreja oli noin 36 000. On vaikea tietää, ajattelivatko vallankumoushankkeen käynnistäneet lainkaan tulevia uhreja tai mahdollisesti hävitessään omaa kohtaloaan.

Sodan syyt ovat tietysti moninaisemmat ja syvemmällä kuin vallankumoukseen tähtäävien seikkailupolitiikka tai vallanhalu. Venäjän vallankumousten synnyttämä valtatyhjiö oli osatekijänä taistelujen syntyyn. Vasta itsenäistyneellä maalla oli toisaalta valtavat ongelmat lähtien äärimmäisestä köyhyydestä, jota oli paljon, tullen vuoden 1917 vaikeaan elintarviketilanteeseen, joka oli seurausta sekä heikosta sadosta että Venäjän vallankumouksista, jotka tyrehdyttivät perinteisen viljakaupan.

Maaseudun tilaton väestö muodosti maan väestöstä suurimman ryhmän. Heitä oli torppareihin verrattuna vähintään kaksinkertainen määrä. Nämä ryhmät, mukaan lukien alkavan teollisuuden työvoima, olivat selkeä enemmistö Suomen kansasta.

Objektiivisista olosuhteista huolimatta on varsin vaikea ymmärtää, että tilanne kärjistyi suomalaisten keskinäiseksi tappamiseksi. Usein tapetut olivat tappajilleen ainakin puolituttuja. Senpä vuoksi on vaikea ymmärtää tai löytää siinä määrin painavaa syytä, että oltiin valmiit tappamaan.

Ainoa seikka, mistä selitystä voi etsiä, on vihan tunne muita, tai määrättyjä ihmisiä kohtaan. Näin vuosisadan takaa on tietysti vaikea tietää, oliko ihmisryhmien välillä piilevää tai avointa vihaa. Historian kirjat eivät oikein anna ymmärtää, että niin olisi ollut. Päinvastoin, koko 1800-luku rakennettiin Suomessa kansallista sivistystä ja kansakuntaa. Kansakoululaitoksen syntyminen 1860-luvulla mahdollisti aste asteelta köyhempienkin väestöryhmien pääsyn kehitysuralle kohti parempaa ja turvatumpaa elämää. Suomalaisten kesken vallitsi vahva koulutustahto. Torpparienkin pojat ja tytöt lähetettiin kansakouluihin ja sieltäkin vielä jatkokoulutukseen. Näin oli isoisänikin perheessä.

Vuoden 1917 kuluessa väestöryhmien väliset yhteenotot lisääntyivät ja epäluulo kasvoi. Bolsevikkien päästyä valtaan Venäjällä, tilanne alkoi Suomessa nopeasti eskaloitua. Marraskuu oli kulminaatiopiste, jonka jälkeen kehitys alkoi edetä vääjäämättä kohti veristä yhteenottoa.

Bolsevikkien vanavedessä ja yllyttämänä työväen radikaalit piirit tähtäsivät vallat ottamiseen omiin käsiin. Tähän tähtäsi osaltaan marraskuun yleislakko 14. – 20. Lakon tavoitteina oli kyllä mm. saavuttaa kahdeksan tuntinen työpäivä ja kunnallislain uudistus.

Molemmat tavoitteet toteutuivatkin, mutta se ei riittänyt. Kärjistyneessä tilanteessa, missä ei oltu totuttu poliittiseen lakkoon, syntyi yhteenottoja, katkeruutta ja myös veritekoja. Nämä todennäköisesti käänsivät yhteiskuntaluokat peruuttamattomasti tosiaan vastaan.

Kärjistyneestä vastakkainasettelusta huolimatta tuntuu vaikealta ymmärtää, mistä on kummunnut sellainen viha, joka teki mahdolliseksi summittaisen tappamisen ja sodan jälkeisen kostomentaliteetin. Voittaneen valkoisen puolen kostonhalun vuoksi punaisia menehtyi vielä vankileirilläkin toistakymmentä tuhatta.

Vuoden 1917 ja kevään 1918 aikana on täytynyt tapahtua vihan lietsontaa, jonka seuraukset ovat olleet kohtalokkaat. Oma painava roolinsa vihan syntymisessä on tietysti ollut verioteoilla, jotka johtivat kymmenien kuolemaan. Tällaisesta tappamisen kierteestä nähdään esimerkkejä tänäänkin eri puolilla maailmaa.

Muutamat viime päivinä siteeratut lehtileikkeet syksyltä 1917 ja keväältä 1918 kertovat siitä, että lehtien toimittajat ovat – ehkä nostattaakseen omia joukkoja – kärjistäneet huhuja ja tulkintoja vastapuolen vihamielisyydestä ja pahantahtoisuudesta.

Tämä ilmiö on tuttu taas tänäkin päivänä. Lähes päivittäin on kyse ns. vihapuheen yltymisestä ja sen eskaloitumisen hillitsemisestä. Nyt vihapuheen foorumeina toimivat some-median eri kanavat. Niihin kertyy puheenvuoroja, joita ei osannut kuvitella olevan olemassakaan. Asiat nähdään kummallisen yksipuolisena ja kärjistyneinä. Vielä ihmeellisempää on varsinkin julkisuuden henkilöiden, etenkin poliitikkojen mustamaalaaminen.   

Monilla nettisivustoilla noudatetaan sensurointia siten, etteivät kirjoitukset saa rikkoisi kunnianloukkaus- tai muita vastaavia lakeja. Typeriksi tai tyhmiksi nimittäminen ei tietystikään ole kunnianloukkausasia.

Inhimilliseltä kannalta tarkasteltuna panettelu lievässäkin muodossa synnyttää pahaa verta. Lietsooko se kohteissaan vihaa? Sitä en osaa sanoa. Joka tapauksessa voisi ajatella, että vastaavat mekanismit toimivat myös sata vuotta sitten.

Kokonaistilanne oli tietysti aivan toinen – lähes joka suhteessa. Uskoisin nykyisin olevan paljon enemmän pidäkkeitä väkivallan tielle lähtemiseen. On sekä viranomaiskontrollia että väestöryhmien itsesäätelyä. Vihan lietsomista tulisi niiden lisäksi jokaisen itse tykönään välttää. Viha – varsinkin jatkuessaan ja kärjistyessään – on tuhoisa tunne, vaikkei sitä ulospäin purkaisikaan.