Lintukoto vai Impivaara?

Lintukoto ja Impivaara ovat käsitteitä, joilla on pitkä historia, mutta joita käytetään edelleen ahkerasti niin arkipuheessa kuin poliittisessa retoriikassakin. Puheissa näillä käsitteillä on hieman erilainen sävy, tai erilainen lähestymiskulma kuten nykyisin voisi sanoa. Lintukoto on jotakin hyvää ja haluttua, jonka olemme ehkä vaarassa menettää. Impivaara, tai ainakin impivaaralaisuus, on jotakin nurkkakuntaisuutta, jota nykyaikaisen ihmisen pitäisi kavahtaa.

Pariisin tuoreen terrori-iskun yhteydessä pääministerimme Aleksander Stubb totesi: ”Suomi ei ole mikään lintukoto.” Voisin kuvitella, vaikka en muistakaan sitaattia, että hän olisi varoittanut esimerkiksi Eduskuntakeskustelun yhteydessä impivaralaisuudesta, eristäytyneisyydestä.  

Kummallakin ahkerasti käytetyllä ja vahvoiksi vertauskuviksi muodostuneilla käsitteillä on mielenkiintoinen tausta ja synty. Lintukoto on hyvin vanhaa perua. Itse asiassa se pohjautuu Itämeren suomalaisten ja myös Siperian kansojen vanhoihin myytteihin, kuten Anna-Leena Siikala on teoksissaan osoittanut. Siikala kirjoittaa laajassa teoksessaan ”Itämerensuomalaisten mytologia”, että lintu- ja nimenomaan vesilintuaiheet ovat keskeisiä monissa uralilaisia kieliä puhuvissa kulttuureissa. Siikalan mukaan ”Suomalaisten Lintukoto on eräs variantti suomalais-ugrilaisten kansojen eteläisestä, muuttolintujen maata koskevasta mielikuvakompleksista.”

Tästä on esimerkkinä kielemme sana Linnunrata, jota monissa länsimaisissa kulttuureissa kutsutaan kreikkalaisen mytologian pohjalta Maitotieksi (Milky Way). Esi-isiemme ajattelun mukaan muuttolinnut, etenkin pyhä lintu joutsen, ja myös hanhet ja vesilinnut, lensivät tähtitaivaan osoittamaa reittiä kauas etelään. Ehkä kaukaiselle taivaanrannan lämpimälle saarelle, missä sijaitsi rauhan ja onnen maa.

Lintukoto-sanaa käytti myös kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi pääteoksessaan Seitsemän veljestä. Kirjassa Juhani toteaa:

                                                          ”Tehkäämme, veljet ankara liitto ja heittäkäämme
                                                          synnit, eljet, kaikki viha ja riita ja vaino täällä lintukodossa."

Vielä paljon käytetympi ja terävämpi on Kiven lanseeraama nimi ja käsite Impivaara. Se on ollut vuosikymmenten ajan elävää kansanperinnettä ja käyttökelpoista sanavarastoa etenkin politiikassa. Seitsemässä veljeksessä Impivaara oli vuori, minkä kupeelle veljekset muuttivat ja rakensivat kodin, kun he joutuivat ristiriitaan yhteiskunnan vaatimusten, etenkin lukutaidon hankkimisen kanssa. Nimensä vuori oli saanut Kiven kirjassa tarinasta, jonka Aapo kertoi veljilleen, eli vuoren onkaloon suljetusta kalveasta immestä.

Sana impi tarkoittaa Suomen kielessä neitsyyttä, puhtautta ja koskemattomuutta. Impi on ollut muinaisuomalaisille rakkauden ja seksuaalisuuden jumalatar.

Impivaaraan veljekset vetäytyivät sen jälkeen, kun he lukkarin koulusta karattuaan ja ikkunan rikottuaan joutuivat esivallan uhkailemaksi. Lautamies Mäkelä kävi heille kertomassa, että veljeksiä voisi uhata jalkapuuhun, eli sen aikaiseen häpeäpaaluun tuomitseminen.  Kirkon ulkopuolella, jalkapuussa istuessaan tuomitut ovat kaiken kansan nähtävinä ja naurettavina. Se olisi häpeä, jota veljekset eivät kestäisi.

Nykyisessä mielikuvamaailmassa impivaaralaisuus tarkoittaa hieman muuta. Sen on ajateltu kuvaavan perinteistä suomalaista mentaliteettia, joka hakee eristäytymistä, omiin oloihinsa vetäytymistä. Ajatellaan, että suomalaiset ovat luonteeltaan eristäytyviä ja mielellään syrjään vetäytyviä. Suomalaisten ja muun maailman välillä olisi näin ajatellen jänniteitä, joita välttääkseen paetaan Impivaaraan. Tämähän on arvostelijoiden mukaan sekä raukkamaista että mahdotonta nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa, missä kaikilla on yhteinen vastuu maailman tulevaisuudesta.

Lintukotoa käytetään, toisin kuin Impivaaraa, luonnehtimaan sitä mikä meillä on hyvää ja josta haluaisimme pitää kiinni. Aina kun puhutaan terrorismista, jonka pelätään siirtyvän myös Suomeen, tai meilläkin tapahtuneista kouluampumisista ja perheväkivallasta, todetaan, ettei Suomi ole tai ei ole enää lintukoto. Joidenkin mielestä lintukotoamme uhkaavat maahanmuuttajat, joiden pelätään tuovan tullessaan kaikenlaista vierasta, ehkäpä jopa kansainvälistä rikollisuutta. Avoimessa maailmassa se voisi ulottaa lonkeronsa idylliseen Suomeenkin.

Muistan tätä lintukoto-mielikuvaa käytetyn kansainvälisessä talouslehdessä, Financial Time:ssa, joskus 1980-luvulla. Artikkelin ajatus oli, etteivät Suomen silloiset varsin pienet elintasoerot voisi säilyä, kun Suomi integroituu kansainväliseen talouteen. Suomessa oli tilastoituja köyhiä tuolloin noin 4 - 5 % väestöstä, kun vastaava luku muualla länsimaissa oli 14 – 15 %. Näin on käynytkin. Köyhien suhteellinen osuus on Suomessa kasvanut yli 10 prosenttiin ja samaan aikaan joukkoomme on muodostunut superrikkaiden luokka.

Kumpi käsite nyt sitten vastaa paremmin todellisuutta, elävää elämää? Ovatko lintukoto ja impivaaralaisuus vaihtoehtoja vai saman kolikon eri puolia? Miten niiden mielikuviin pitäisi suhtautua?

Ehkä ei pitäisi suhtautua kuitenkaan liian vakavasti. Lintukoto on varmasti haavekuva, jota koskaan ei ehkä todellisuudessa ole ollut. Muinaisuomalaiset kuvittelivat Lintukodon jonnekin taivaanrannan taa, missä vallitsee aina rauha, lämmin sekä onnellinen olo. Sama haavekuva oli kai meillä 60-lukulaisilla kun Reijo Taipale tanssilavoilla lauloi Satumaata: ”… kaukaista saartasi päin”. Ihmisille on ominaista haavekuvien luominen.

Impivaaralaisuus tuodaan esiin negatiivisena syrjään vetäytymisenä, heikkona itsetuntona ja ulkoa tulevien haasteiden välttelynä. Toisin päin ajateltuna impivaaralaisuus on tulevaisuudenuskoa, yritteliäisyyttä, olosuhteisiin sopeutumista, vapautta, itseensä luottamista, innovatiivisuutta. Kaikkia näitä ominaisuuksia voidaan myös Aleksin Kiven veljeksistä löytää. Uskon, että nekin sopivat nykysuomalaisiin.

Nykysuomalaiset ovat löytäneet toimivan impivaaralaisuuden omalla tavallaan. Meillä on eri puolilla maata noin 500 000 kesämökkiä tai vapaa-ajan asuntoa. Hyvin suuri osa suomalaisista haluaa viettää ainakin osan vuotta ”omissa oloissaan”, irti arkirutiineista ja työelämän oravanpyörästä.

Itsellenikin kesäpaikka on muodostunut yhä tärkeämmäksi. Kun eläkeläisyys sallii, vietän mökillä huomattavan osan ajasta huhtikuun lopun ja lokakuun alun välisenä jaksona. Mökillä olo merkitsee luontevaa ulkona oloa, mikä on hyväksi mielelle ja terveydelle. Mökkielämä tarkoittaa myös rakentamista, puiden tekoa, metsätöitä, marjastamista, kalastamista, uimista ja luonnon seuraamista. Se merkitsee myös saunomista savusaunassa, seurustelua jälkikasvun kanssa ja ystävien tapaamista.

Mökin ympärillä asustavat linnut tulevat tutuiksi. Kovasti runsastunut mustarastas on löytänyt tiensä omalle mökillenikin. Tämä lintupari on lisäksi erityisen kesy. Usein mustarastasnaaras katselee metrin päässä lapiotöitäni. Se ehkä tietää, että näin löytyy helpommin herkullisia matoja ja toukkia. Iltaisin on mahtavaa kuunnella järvellä vakituisesti pesivän kuikkaparin juttelua, sekä kurkien huutoa, ja katsella joutsenten seurustelua.

Mökillä olo antaa voimaa ja luo inspiraatiota. Monet ajatukset, ideat ja aloitteet ovat syntyneet kesäpaikan ympäristössä fyysisen työn, saunomisen tai kirjallisuuden parissa vietettyjen iltojen tuloksena. Mökiltä saatu impivaaralaisuus antaa siten energiaa ja innoitusta toiminnalle arkielämässä, ja jopa vuorovaikutuksessa maiden rajojen yli. Voi kertoa, mistä on kotoisin. Mökkisuomalaisuus on maailmalla eksotiikkaa.

Hyvin usein idylliin, paratiisiin, kiemurtelee myös käärme, kuten Raamattu meille opettaa. Oman Impivaarani käärme on Keski-Suomen liiton maakuntakaava, mikä sisältää suunnitelmat tuulimyllypuistojen paikoista eri puolille maakuntaa. Liiton suunnitelmaluonnoksessa on 36 myllynpaikkaa aivan mökkimaiseman paraatipuolelle. Ympäristöministeriö ei tätä suunnitelmaa vahvistanut Jämsänniemen osalta, mutta liiton hallitus päätti valittaa päätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Näin ollen haavekuvan, lintukodon ja oman Impivaaran säilyminen on korkeammassa kädessä.