Murusia Vapaavuoren pöydältä

Helsingin pormestari Jan Vapaavuori aloitti heti virkaan astuttuaan taistelun hallituksen maakuntalakiehdotusta vastaan. Jan Vapaavuoren poliittisen avauksen päämäärä on uutta Suomen politiikassa, missä tähän asti on korostettu julkisen vallan tehtävää edellytysten ja oikeuksien tasapuolisessa ylläpitämisessä ja luomisessa. Tosiasiassa Vapaavuori tyrmää ajatuksen, että kansalaisia pitäisi eri puolilla maata kohdella yhdenvertaisesti.

Pormestari Vapaavuoren ajatus on, että kaikki kehitys lähtee kaupungeista, ja Suomessa erityisesti Helsingistä tai korkeintaan pääkaupunkiseudulta. Vapaavuori korostaa, että myös eri maiden välinen kilpailu – mitä se sitten onkin - käydään lähinnä pääkaupunkien välillä. Suurissa maissa on ehkä useampia kasvukeskuksia, mutta Suomeen mahtuu vain yksi, siis laajasti ottaen pääkaupunkiseutu.

Ajastus kai on, että kun yhteiskunnan ja erityisesti valtion voimavarat keskitetään tähän ainoaan kasvuveturiin, menestys on taattu ja menestyksestä valuu hyvinvointia myös muuhun Suomeen. Tämä ns. Trickle down -efekti, eli murusia rikkaiden pöydältä, ei ole mitenkään uusi asia. Tunnetuksi se tuli Yhdysvalloissa jo 1930-luvun laman aikoihin, jolloin silloisen presidentin Herbert Hooverin talouspolitiikkaa syytettiin Trickle down -ajattelusta. 1930-luvun laman taittoikin vasta seuraavan presidentin, Franklin D. Rooseveltin ohjelma New Deal.

Tricle down on suomennettu termillä valumaefekti tai pisarointivaikutus. Politiikan edut, esimerkiksi veroedut rikkaille, valuvat ikään kuin vesi pöydältä osattomiksi jääneille. Samaa politiikan perustettahan Ronald Reagan käytti Yhdysvalloissa 1980-luvulla veronalennusten oikeutuksena ja nyt näyttää Donald Trump seuraavan veronalennuksineen perässä.

Vaikka USA:n esimerkit tästä ajattelusta ovat peräisin lähinnä rikkaiden tai yritysten verohelpotuksista, ajatusta voitaneen soveltaa tapaukseen, missä yhteiskunnan voimavaroja – verotuksella kerättyjä – suunnataan suhteellisesti enemmän vauraille ja keskimäärin hyvin toimeen tuleville alueille. Kun näillä alueilla menee suhteessa entistä paremmin, ne ovat houkuttelevia sijoittajille, yrityksille ja osaavalle työvoimalle. Epäselväksi kuitenkin jää, miten tämä politiikka hyödyttää menettävien alueiden ihmisiä.

Pormestari Vapaavuori organisoi kampanjaansa kokoamalla 21 kaupungin ryhmän, joka yhdessä ryhtyi ajamaan kaupunkien etua muiden kustannuksella. Yli 50 000 asukkaan kaupunkien kutsuminen mukaan on nerokasta, koska näiden kaupunkien yhteen laskettu asukasmäärä on 2,9 miljoonaa eli himpun verran yli puolet koko Suomen väestöstä. Tällä perusteella voi puhua enemmistön äänestä.

Kaupunkien keskinäinen asema on sangen mielenkiintoinen. Kaupungit eroavat monin tavoin toisistaan. Vuoden 2017 väestötilastot ovat tässä suhteessa mielenkiintoista luettavaa.

21 kaupungin väkiluku kasvoi yhteensä 25 587. Kun syntyvyys jäi maassa jo toisena vuonna alle kuolleisuuden, väkiluku kasvaa koko maassa tai eri alueilla lähinnä nettomuuton ansiosta. Leijonanosa väkiluvun nettokasvusta tuli pääkaupunkiseudulle, eli Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle - yhteensä yli 18 000 henkeä. Muiden selvästi positiivisen kasvun kaupunkien, Oulun, Tampereen, Turun ja Jyväskylän, yhteen laskettu väestönkasvu oli 8 957.

Kaupunkien joukossa on kuntia, joiden tulevaisuuden kuva ei ole yhtä ruusuinen kuin seitsemän väestöä eniten lisänneiden kuntien. Kouvolan, Porin, Hämeenlinnan, Vaasan, Mikkelin, Kotkan ja Salon yhteen laskettu väkiluku supistui vuonna 2017 noin 3 300 henkeä.

Suomessa on edellä mainittujen lisäksi noin 50 työssäkäyntialueen keskuskaupunkia, joiden väestökehitys on pääosin negatiivinen. Väkiluku vähenee muuttoliikkeen vuoksi ja samalla jäljelle jäävän ikäjakauma ikääntyy. Taloudellinen toimeliaisuus heikkenee ja hyvinvointipalvelujen ylläpito vaikeutuu.

On vaikea nähdä, miten Vapaavuoren ja kumppanien haluaman talous- ja yhteiskuntapolitiikan valumaefekti (trickle down efect) auttaa tai hyödyttää väestöä menettävien seutukaupunkien kehitystä. Myös se, että johtaako voimavarojen keskittäminen parempaan talouskasvuun koko maassa, on epävarmaa. Varmaa vain on, että ero vauraiden ja vähäväkisten alueiden väillä jyrkkenee.

Tähän mennessä Suomessa harjoitettu politiikka on ollut onnistunutta siinä suhteessa, ettei Suomessa ole havaittavissa poliittisten arvojen ja asenteiden vastaavaa polarisoitumista kuin monissa muissa maissa. Suomessa poliittisten arvojen ja asenteiden väliset alueelliset erot ovat jopa tasoittuneet (HS.9.3.2018, Paolo Fornado ja Mika Malinranta, ETLA). Alueellinen eriarvoistuminen on muualla johtanut (Italia, USA jne.) populismin nousuun ja perinteisen puoluerakenteen hajoamaiseen tai kriisiytymiseen.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston, Sitran toimeksiannosta ryhdyttiin muutama vuosi sitten kokoamaan näkemystä, eli visiota Suomelle itsenäisyyden uutta vuosisataa ajatellen. Vuonna 2014 julkaistun muistion (Visio Suomelle – Kohti kestävää hyvinvointia, 2014) mukaan tulevaa kehitystä pohdittaessa joudutaan valitsemaan joko kansallisen eheyden tai jakolinjojen tien välillä. Eheys kokoaa voimavarat, jakolinjat johtavat vastakkainasetteluun. Houkutus erilaisiin ”herraklubeihin” tai kahden kerroksen väen maailmaan on suuri, mutta järki – ja sydän - sanoo, ettei sille tielle pidä lähteä.